Sudet.
(Tositapaus Venäjältä).
Kerran talviakaan matkusti eräs herra nuoren vaimonsa ja pienen viisvuotiaan tyttönsä kanssa ystävänsä luokse vierailemaan. Kuskipukilla kyytimiehen vieressä istui vanha palvelija Stepanitsh. Hän oli vielä vanhan herran aikana ollut sisäpalvelijana, mutta kun vanha herra kuoli, tuli hän nuorelle, ja oli aina mukana hänen matkoillansa. Hän tunsi herran tämän lapsuuden ajoilta ja tiesi kaikki hänen tapansa.
He matkustivat kyytihevosilla kiintonaisessa kuomussa. Herra kiiruhti koko matkan kyytimiehiä ja jakeli niille juomarahoja, että ajaisivat pian. Ilta lähestyi. He tulivat kestikievariin, söivät ja joivat teetä; jo oli aivan pimeä ja alkoi kova pyryilma, niin ettei enää mitään näkynyt. Huoneeseen astui kestikievarin isäntä ja alkoi puhua herralle, että eivätköhän odottaisi siksi kunnes ilma asettuu, jäisivät yöksi ja läksivät sitte päivän vaietessa. Herra suuttui, hän ei rakastanut neuvonantajia, ajoi isännän ulos ja huusi Stepanitshia. Ukko tuli.
»Hevosia valjastamaan!»
»Antakaa, herra hyvä, sanoa sananen. Pitäisi odottaa. Ensiksi tuo pyry — ja toiseksi, — isäntä ei sanonut uskaltaneensa teille puhua...»
»Mitä niin?»
»Sanovat, että susia on liikkunut.»
»Kah, keksitpäs millä peloitella», nauroi herra, »voi sinua vanha hupakko! Jos rupeaa susia pelkäämään, niin eihän voi metsässä kulkea. Mene ja käske valjastamaan!»
»Tehdään niin!»
Ukko läksi herättämään kyytimiestä. Herra ja rouva jäivät juomaan teetä ja Stepanitshille nauroivat. Vaan ei rouvaa kuitenkaan oikein naurattanut. Ei hän pelännyt pyryä, mutta kun kuuli puhuttavan susista, se häntä peloitti. Vaan hänen miehensä nauroi ja lohdutti:
«Minulla on pyssy», sanoi niin, »kaksipiippuinen ja se on latingissa.»
»Olisi ehkä kumminkin parempi jäädä yöksi», sanoi rouva.
»Ei ole, kultaseni; tiedäthän itse ettei se sovi. He loukkaantuvat. Pitäähän meidän jo aamulla olla siellä joutuaksemme kirkonmenoihin ja heitä siellä onnitellaksemme. Minun ystäväni pitää semmoisesta. Ja jos totta puhutaan: minun ei sovi häntä loukata; sillä hän on jo kaksi kertaa muistuttanut minua rahavelastani.»
Vaimo vaikeni, katseli sitte lapseen ja sanoi:
»Jos edes niin kauan odottaisi, että pyry asettuu.»
Mies katseli ikkunasta ja sanoi:
»Mitä puheita ne on, tuuli on aivan lakannut ja näkyy tähtiäkin.»
Ja aivan oikein, ihan kuin suotta tyyntyi.
Stepanitsh tuli sisään ja seisahtui oven suuhun.
»No mitä sinä tahdot?»
»Niin minä vaan siitä samasta, — että jos sittenkin jäisimme yöksi, tämä väli on pitkä, — yli 30 virstaa.»
»Mitä joutavia, tee vaan tehtäväsi!»
»Kyllä on tehty, hevoset ovat valjaissa, ruvetkaa lähtemään», — sanoi Stepanitsh ja rupesi kokoomaan tavaroita.
Ja niin he läksivät.
Oli aivan tyyni, kuulakka pouta, taivas tähdessä ja kova pakkanen. Stepanitsh kietoutui kauhtanaansa ja torkkui kuskipukilla. Ja herra ja rouva juttelivat kuomussa siitä, kuinka heitä huomenna vastaanotetaan, ketä he siellä tapaavat, kelle mitä kertovat. Pikku tyttö istui keskessä. He luulivat hänen nukkuvan, mutta hän ei voinut nukkua. Hän oli kuullut kestikievarissa pidetyt puheet, häntä pelotti: hänestä jo tuntui, että sudet jossain kaukana ulvoivat. Ja hän kuulee äänen muka lähestyvän ja tulevan yhä selvemmäksi.
»Isä, mitä se on, kuuntele, aivan kuin sudet ulvoisivat.»
»Mitkä sudet, nuku sinä vaan tyttöseni, se on tuulen huminaa.»
Ja rouva ajatteli: »Tuuli on jo kauan sitte lakannut; ja äidin svdän kouristui ja alkoi kovasti svkkiä.»
He ajoivat vielä jonkun matkaa.
»Isä, minä taas kuulen, — ne ulvovat.»
»Herkeä nyt, tvttöseni, ja nuku; se vanha höperö peloitteli sinua.»
Juuri kuin hän pääsi näin sanomasta sieppasi hän itse pyssyn, ja nvt kaikki kuulivat selvään: uu — uu — uu — ...
Stepanitsh koputti kuski-istuimelta etuikkunaan, peitto laskettiin alas.
»Antakaapas, herra, minulle pyssy, sudet ovat aivan lähellä, minä säikäytän niitä tästä.»
»Vaan älä sinä turhaan ammu, ei ole enempää kuin kaksi latinkia.»
«Olkaa rauhassa, herra, kyllä minä tiedän.»
Hän oli ollut paljon vanhan herran mukana metsästysretkillä ja ampui tarkkaan.
He ajoivat täyttä laukkaa. Ulvominen kuului yhä selvemmin. Herra katseli ikkunasta ja näki suden juoksevan ikkunan alla, sitte toisen, kolmannen ja yhä vaan enemmän ja enemmän, niitä oli kokonainen lauma.
Rouva katseli oman puolensa ikkunasta ja siinäkin juoksi susia; ne ottivat hevosia jaloista kiinni.
Puks! — laukaus. Hevoset ryntäsivät eteenpäin, sudet jäivät kaikki taakse ja kuului kuinka ne härisivät ja tappelivat, repivät omaa toveriansa.
Sydäntä vähän helpotti. He ajoivat eteenpäin. Katsoivat ikkunasta, ja kah, — sudet olivat taas rinnalla, hyppäsivät edelle ja sieppasivat hevosia kuonolta kiinni; ne olivat julmistuneet, kun olivat saaneet verta maistaa.
Puks! — toinen laukaus. Taas alkoi tappelu, saivat käsiinsä toisen haavoitetun, tulivat yhä raivoisimmiksi. Hevoset juoksevat aivan hurjistuneina ja herra oudolla äänellä huutaa kyytimiehelle: »Aja, pöllö, mikäs nyt, kuollako tänne pitää?» Vaan rouva vetäytyi nurkkaan, puoli tainnoksissa sopottaen rukousta ja painaen lasta rintaansa vasten.
Kyytimies näki, että nyt alkaa kävdä huonosti, ja keksi: parempi kadottaa hevonen ja itse jäädä eloon.
Hän löi poikki hihnan oikeanpuoliselta hevoselta, heitti pois ohjaksen. Hevonen ryntäsi, riuhtautui suitsista, nyökkäsi syrjään ja sen koommin sitä ei näkynyt. Koko susilauma ryntäsi siihen ja taas jäi jälelle.
He ajoivat noin viisi virstaa; taas alkavat sudet saavuttaa heidät; eivät olleet saaneet kylliksi yhdestä hevosesta. On vielä pitkä matka ajettavana. Kyytimies päätti uhrata vasemmankin puolisen hevosen. Ja se tuli myöskin revityksi. Ei jäänyt kuin yksi, keskimäinen. Nyt näkivät kaikki, että hukka oli käsissä. Hevonen tuskin jaksoi juosta, sen jalat olivat haavoissa; kohta sudet syövät senkin ja sitte ryhtyvät ihmisiin. Herra tuntee tämän kaiken ja kiroilee itsekseen, ettei ottanut varteen hyviä neuvoja.
Stepanitshkin tuntee mitä tämä merkitsee; katsoo etäisyyteen, tarkastaa näkyisikö mitään asuntoa, ja nyt näkyikin jotakin, näkyi tuli. Kestikievariin oli noin viisi virstaa. Hän katsoo hevosta, sen voimat ovat lopussa. Kyytimies lyö sitä piiskalla, on jo väsynyt sen piiskaamiseen. Stepanitsh katselee kuomun sisään, hänen sydäntänsä kouristaa sääli ja hänen päähänsä pistää suuri ajatus, häntä samassa sekä pelottaa että tuntuu iloiselta; hän tietää että Jumalan ääni käskee jotakin. Hän nostaa lakkinsa, katsahtaa taivaaseen, sitte kuomun sisään, aivankuin kokoisi voimia, ottaa pyssyn — ja hyppää kuskipukilta alas.
Kyytimies huudahti, rouva huusi. Katsahdettuaan taakseen kyytimies näkee, että koko lauma karkaa Stepanitshin päälle, ja tämä pyssyllä viuhtoo, mutta ei voimat kauan riitä. Hän kaatuu eikä kuulu ääntäkään. Hevonen, aivan kuin olisi pelästynyt jotakin, kiitää nyt kaikin voimin eteenpäin. Kestikievari oli jo lähellä, näkyi jo kasvitarha ja sudet jättivät heidät.
Kun he pääsivät portille, romahti hevonen kuoliaana maahan. Rouva ja tyttö kannettiin tunnottomina sisään. Herra kun tuli tupaan, painui penkille ja purskahti itkuun kuin lapsi.
Koko yö puuhattiin rouvan ympärillä. Aamulla herra keräsi miehiä ja he menivät pitkin tietä kokoomaan Stepanitshin jäännöksiä. Nähtyään ne, lankesi herra polvilleen, itki ja puhui: «Stepanitsh, rakas ystävä, anna minulle anteeksi, minulle poloiselle! Minä olen syypää sinun kuolemaasi. Hyvät ihmiset! Tiedättekö, mikä tämä mies oli? Hän oli sankari, hänellä oli luja tahdonvoima. Hän on täyttänyt Kristuksen käskyn: antoi elämänsä pelastaakseen meidät.»
Stepanitshin luut haudattiin tien viereen, missä hän oli elämänsä päättänyt. Herra asetti sille paikalle ristin, johon kirjoitti Kristuksen sanat:
»Ei ole suurempaa rakkautta, kuin elämänsä antaminen ystävien edestä.»
Suomen Kansa no 2 5.1.1901.
