Valkeuslammin tarina.
Kirj. Uuno Helve.
Kesäinen yö oli viihdyttänvt salon hiljaiseen rauhaan.
Se oli hiipinyt näkymättömästä onkalostaan ja pehmosilla vaipoillaan vaimentanut honkien hillityn soiton ... vaimentanut vähän kerrassaan, kunnes sai heikosti huhahtelevat soinnut tykkönään taukoomaan.
Se oli lukuisat lauluniekat puiden oksilla nukuttanut kesken heidän riemuisinta ylistyslauluaan, kääntänyt hellällä kädellä silmän umpeen ja luonut mieleen lumoovia kuvia pohjolan ihanuudesta ja lemmen autuudesta ...
Se oli laskeutunut lammin pintaan, joka syvään kalvoonsa kuvaili vaaleata taivasta a rannan rohkeita honkia myhäposkisia solkikoivuja, ja kutonut untuvaiset utuvaippansa.
Ja lopuksi oli se henkäissyt viileän raittiin hengähdyksensä ja asettunut työhönsä tyytyväisenä nauttimaan värähtämättömästä rauhasta.
Mutta rauhaa ei ollut rauhottava yö tuonut ihmisolennon rintaan, joka oli polvistunut hongan juureen lammin äyräälle, kädet taivasta kohti kohotettuina. Siihen sen nukuttamisyritykset eivät olleet ollenkaan vaikuttaneet. Lukemattomat kerrat oli se valuttanut unijuomaa sen suuhun ja silmille — turhaan. Näytti kuin myrsky hänen rinnassaan siitä vain olisi kiihtynyt.
Erakko rukoilee ja ruoskii orjantappuroilla ruumistaan. Armoa anoo hän herralta, sovitusta suurille svnneilleen. Sillä hän on tehnyt suuren rikoksen, joka runnellen painaa häntä maan alle.
Täältä kaukana, ihmisten ilmoilla oli hän ennen elänyt surutonta elämää. Aamusta iltaan oli hän istunut juomain ääressä ja päivät olivat menneet kuin huumeessa.
Juovuspäissä oli hän mustan tekonsakin tehnvt. Mökinmies oli tullut hänen luoksensa ja ruvennut nuhtelemaan häntä. Pöyhkeänä oli syytänyt julkeita sanoja hänelle, herralleen. Sanoi hänen saattaneen hänen vanhat hiuksensa häpeään... musertaneen hänen ainoan lapsensa puhtaan svdämmen.
Totta oli vanha mies puhunut, mutta hän ei ollut uskaltanut kuulla totuutta. Pedon lailla oli hän hypännyt nuhtelijan kimppuun, veitsi oli välähtänyt ilmassa ja ainaiseksi oli vaiennut myrkyllisiä sanoja syytävä suu.
Mutta silloin oli tuska iskenyt raatelevat kyntensä hänen sydämmeensä. Se oli pannut hänet kauhun vallassa tuijottamaan maahan vaipuneeseen vanhukseen käskenyt hänen paeta kauas maan ääriin.
Ja tahdotonna oli hän totellut. Metsään oikasten oli hän sitä samonnut päiväkaudet ilman määrää. Kunnes viimein synkän salon sydämmessä avausi eteen kaksi lampia. Toinen oli pitkähkö kapea, toinen pieni pyöreä, niitä erotti toisistaan kapea, korkeakalteinen kannas.
Pieni lampi veti omituisella tenholla häntä puoleensa. Semmoista lampia ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. Oli ikäänkuin kangasmaa olisi sorvautunut syväksi, suppeaksi haudaksi ja sen pohjasta olisi pulpahtanut esiin valtava lähde, joka imi vetensä suoraan maaemon raikkaasta rinnasta. Unelmoivana lampi syvänteen pohjassa lepäsi katsellen taivaalle kuin rukoileva silmä. Ei pieninkään tuulen viri ylettynyt sen pintaan. Rannan puut vain maalailivat siihen vihreitä värivivahduksiaan.
Pakolainen laskeusi iyrkkää, kanervia kasvavaa äyrästä varovasti rantaan sammuttamaan polttavaa janoaan. Kyyristyttyään veden rajaan hän huomasi veden olevan kirkasta kuin kristalli.
Helpotuksen huokaus pääsi ahdistetusta rinnasta.
»Herra on ohjannut askeleesi», ajatteli hän, »tämän kirkkaan veden luo, jotta, voit sen luona pestä puhtaaksi mustat syntisi.»
Hän päätti kuulla rintansa ääntä ia asettua erakkona elämään tämän lammin rannalle, jota hän nimittäisi Valkeuslammiksi.
Hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että Herra oli määrännyt juuri tämän paikan hänen olosijakseen, kun hän nousi lampien väliselle harjulle ja havaitsi siinä rehevän orjantappurapehkon, joka oli parhaallaan kukalla.
»Herra on antanut tämän pensaan kasvaa tähän kannakselle», jatkoi hän ajatustaan, »jotta sinä saat orjantappuroilla ruoskia itseäsi ja kuolettaa lihan.»
Ja hän taittoi oksaisimmat oksat pensaasta ja pieksi ruumiinsa verille, kunnes hervotonna vaipui maahan...
— — —
Vuosikausia on erakko elänyt salon yksinäisyydessä rukoillen, kärsien ja taistellen.
Kun kesäyönä näemme hänet rukoilemassa kädet taivasta kohti kohotettuina, niin hänen hiuksensa ja partansa ovat valkoiset, niska on käynyt kumaraan ja kasvot ovat pelottavan laihat.
Rauhan oli hän luullut jo saaneensa sielullensa, mutta äkkiä oli taas taistelu alkanut. Hänen mieleensä oli hiipinyt sinisilmäisen tytön piirteet, joita hän ei voinut vastustaa. Hän koetti repiä tuon kuvan pois mielestään ja ajatella jumalallisia asioita, mutta kuva vain yhä enemmän elostui.
Joka kerran, kun hän iskee orjantappuranoksilla ruumistaan, niin hän tuntee tuon olennon hymyilevän itselleen hellemmin, kiehtovammin. Se näyttää hänelle pellavatukkaista poikaa ja silmistä kuvastuu sanomaton rakkaus.
Pelästyneenä hän ummistaa silmänsä ja yhä palavampina kohoovat hänen rukouksensa. Mutta hänestä tuntuu kuin ei niillä olisi tehoa, tuntuu kuin tulisivat ne vain suusta eikä sydammen syvyydestä.
Oi kuinka kova on hänen koettelemuksensa! Kuinka suuren taakan Herra on hänen hartioilleen sälyttänyt! Eikö hän jo näänny sen alle? Entäpä jos hän antaisi kuvan viivähtää hetkisen sielussaan? Entäpä jos se sitte häviäisi ja jättäisi hänet rauhaan!
Ja hän painaa päänsä kanervikkoon ja vaipuu ikäänkuin horrokseen. Silloin tuntee hän impensä laskevan kätensä hänen kaulaansa ja poski hänen poskeaan vasten kuiskaavan, että hän rakastaa ijäti häntä, ainoastaan häntä ... ja että hän antaa anteeksi tuon teon, joka karkotti hänet pois hänen luotaan, sillä eihän hän ollut aikonut henkeä ottaa, kiivastunut vain oli, kun pyhimpiä tunteitaan oli loukattu, ja silloin ...
Eikä koeta enää erakko karkottaa mielestään armaan kuvaa, vaan rukoilee, että se aina asuisi hänen kanssaan täällä salon yksinäisyydessä parantelisi hänen haavojaan.
Niin valtavaksi käy lopulta kaiho, että hän toivoo näkevänsä sielunsa lemmityn ilmielävänä. Ja hän uskoo tämän toivonsa toteutuvan, vaikka vain tuokioksi.
Kostean tuoreena, loppumattoman hersyvänä taas rukous hänen sydämmestään kumpuaa ja hän on vakuutettu siitä, ettei se jää kuulematta.
Ja ennenkuin hän on rukoilemasta laannut, niin hän luulee näkevänsä armaansa valkosiivin lentävän häntä kohti.
Vuosien taakka putoa hänen hartioiltaan, rinta sulaa riemuun ja onnen ailahdukset värehtivät ruumiissa kuin elämänkevättä rinnassaan kantavalla nuorukaisella.
Ei ollutkaan hänen elämänsä vielä eletty, ei ollutkaan hän tuomittu tuskaansa sortumaan ...
Yhä lähemmäksi tulee kaivattu. Mutta kuta lähemmäksi se tulee, sitä selvemmäksi hänelle käy, ettei se olekkaan hänen armaansa, vaan joutsen, jonka matkan määränä on hopeanhohteinen salolampi.
Riemun kannelten helke hänen rinnassaan sammuu sammumistaan, mutta samalla selviää hänelle myös, ettei armas voinutkaan tulla hänen luokseen ... että hän oli mahdottomia rukoillut.
Pyöreään, pikku lampiin laskee joutsen. Ihaillen katselee se hempeätä kuvaansa kirkkaasta vesipeilistä ja kummastellen pistää sulavan kaulansa valkoseen veteen. Hiljalleen sorea lintu soutelee lammen liikkumatonta pintaa nauttien jyrkkien kanervarantojen ihanuudesta ja salon salaperäisestä rauhasta.
Kunnes äkkiä rannalta kuuluu kirkaisu, ikäänkuin särkyneen sydämmen viimeinen parahdus, jonka kaiku panee etäisillä vaaroilla rimajamaan.
Silloin kohoo joutsen siivilleen ja katoo metsän taa.
Erakon rinnasta se tuo vihlaiseva kirkaisu ratkesi. Hän oli ihaillen katsellut joutsenen nuorteita liikkeitä ja toivonut sen asettuvan tähän lammille kesäänsä viettämään. Pulikoisi siinä ja muistuttaisi mieleen armaan puhtautta ...
Mutta sitte oli joutsenen hohtavan valkonen rinta muuttunut punaseksi, veripunaseksi ... Tuska oli taas kouristanut kyntensä hänen nääntyneeseen sydämmeensä — se tuntui puristavan viimeisenkin veripisaran siitä — ja hätähuuto oli ratkennut nääntyneestä rinnasta.
Hän on hetkisen kuin tajutonna, mutta sitte kaksi ajatusta myrskynä nousee taistelemaan hänen rinnassaan.
Toinen käskee hänen rientää pois pakopaikastaan ja etsiä käsiinsä se, jota hänen sielunsa kaipaa, elääkseen yhdessä hänen kanssaan, sillä hän varmaan on ollut uskollinen ja suruunsa nääntyvänä odottaa häntä …
Toinen kuiskaa hänelle, että hän on kurja syntinen, jonka on etsittävä Herran armoa ja kieltäydyttävä kaikesta.
Mutta hyödytön on taistelu: ei hän kuitenkaan voi mennä ihmisten ilmoille eikä tunne tätä erakkoelämääkään jaksavansa enempää kestää.
Kun joutsenen verinen rinta ja mökinmiehen sammuvat silmät taas hyydyttävät hänen vertansa, niin samalla aukeaa hänelle pelastuksen tiekin.
Hän nauraa kaameasti.
Mikä houkka hän on ollutkaan, joka on kiduttanut ja näännyttänyt henkeään ja ruumistaan vuosimääriä, ja pelastus on joka päivä ollut hänen silmäinsä edessä.
Ei kuulu lintujen heleä liverrys hänen korviinsa, ei näe hän kuinka aurinko luo eloa luontoon eikä tule ajatelleeksi, että sen ensimäiset rusosäteet olisivat voineet sattua joutsenen rintaan ja punata sen.
Hän vain nauttii siitä, että viimeinkin on pelastuksen löytänyt ja nauraa omituista nauruaan.
Juoksujalassa rientää hän kylyyn, jonka on kyhännyt kannaksen kupeeseen ja etsii sieltä kätköistään kiehkuran vaaleita, hentoja hiuksia. Sitä sydäntänsä vasten painaen hän puhaltuu kannasta alas.
Kuuluu pehmonen loiskahdus, joka kertoo että salolampi on soittanut viimeisen säveleen särkyneellä kanteleella.
Uusimaan joulukynttilöitä 22.12.1902. Lisälehti Uusimaa n:o 147 22.12.1902.
