Sydän syyttäjänä
Kirj. Edgar Allan Poe
Suomennos Englannin kielestä ”Suomen Kansalle”
Totta tosiaan! — hermostunut — kovin, kovin kauheasti hermostunut olen ollut ja olen vieläkin, mutta ei siltä ole tarvis väittää, että olisin järjiltäni, olisin hullu. Tuo onneton tapaus oli vain teroittanut aistimeni, eikä suinkaan niitä pilannut tai tylsistänyt. Kuuloni ennen kaikkia oli tarkistunut. Kuulin kaikki, mitä tapahtui sekä taivaassa että maan päällä. Helvetistäkin asti eroitin ääniä. Olenko siis hullu? Kuulkaa ja huomatkaa, kuinka terveesti, kuinka tyvenesti saatan teille kertoa koko jutun.
Minun on mahdoton tietää, kuinka ensin tuuma päähäni pälkähti, mutta kerran synnyttyään se minua ahdisti yöt päivät. Syytä ei ollut mitään. Rakastin päin vastoin vanhusta. Hän ei ollut milloinkaan rikkonut minua vastaan. Hän ei ollut milloinkaan minua loukannut. Hänen rahoihinsa ei haluni palanut, ajattelen, että hänen silmänsä olivat siihen syynä! niin todellakin, se se oli! Toinen hänen silmistään oli kuin haukan silmä — hallahtavan sininen silmä ja luomi sen yläpuolella. Milloin se vain minuun sattui, hyytyi vereni, ja siksipä vähitellen aste asteelta yllytin mieleni aikomukseen tappaa tuo mies ja siten ainaiseksi vapautua tuosta silmästä.
Tässähän taas ollaan. Te pidätte minua hulluna. Mielipuoli ei ymmärrä mitään. Mutta olisittepa nähneet minut. Olisittepa nähneet, kuinka viisaasti menettelin — kuinka suurella varovaisuudella, kuinka teeskennellen ryhdyin tuumaani toteuttamaan. En ole milloinkaan ollut ystävällisempi vanhusta kohtaan kuin viimeisen viikon kuluessa ennenkuin hänet tapoit. Joka yö, sydänyön aikaan väänsin hänen ovensa ripaa ja avasin sen — voi kuinka taitavasti. Ja kun olin avannut kylliksi leveän aukon, jotta pääni mahtui raosta, pistin sisään salalyhdin niin tarkkaan, tarkkaan suletun, ettei mitään valoa siitä päässyt esille leimahtamaan ja sitte pistin varovasti ja hiljaa pääni sisään. Kuinka taitavasti sen teinkään. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin sain koko pääni niin pitkälle oven rakoon, että näin hänen vuoteellaan makaavan. Ja saatuani pääni huoneeseen avasin lyhtyä varovasti, — ah niin varovasti, sillä saranat narisivat — avasin sitä juuri sen verran, että valo lankesi hänen haukan silmäänsä. Täten tein seitsemänä pitkänä yönä — joka yö juuri sydänyön aikaan — mutta silmä oli aina sulettuna, ja niinpä oli minun mahdoton tekoon ryhtyä, sillä tuo vanha mies ei itsessään minua kiusannut, vaan hänen paha silmänsä. Ja joka aamu päivän koittaessa, menin rohkeasti hänen huoneesensa, puhuttelin häntä nimeltään ystävällisellä äänellä ja kysyin, kuinka hän oli yönsä nukkunut.
Kahdeksantena yönä avasin oven tavallista varovaisemmin. Kellon minuuttipuikko liikkui nopeammin kuin minun käsivarteni. En milloinkaan ennen tätä yötä ollut tuntenut niin täydellisesti voimieni ja taitavuuteni koko suuruutta. Sain tuskin hillittyä voitonriemuani esiin puhkeamasta. Ajatellessani, että olin siinä ovea avaamassa vähitellen ja ettei hän osannut uneksiakaan minun salaisista tuumistani ja toimistani, olin vähällä purskahtaa nauruun; ja kenties hän silloin kuuli jotain, sillä hän liikahti vuoteellaan hiljaa kuin säikähtyneenä. Luonnollisesti minä peräydyin — mutta turhaan. Hänen huoneensa oli pimeä ja musta kuin piki (sillä akkunaluukut olivat rosvojen pelon takia tarkasti teljetyt) ja silloin ymmärsin, ettei hän voinut nähdä oven aukkoa ja minä jatkoin sen työntämistä hiljaa, hiljaa.
Olin pistänyt pääni sisään ja olin avaamaisillani lyhtyä, kun peukaloni luiskahti ohutta salpaliipasinta vastaan ja vanhus syöksähti pystyyn vuoteellaan, huudahtaen — »Ken siellä?»
Olin aivan hiljaa ja hiiskumatta. Puoleen tuntiin en liikahuttanut ainoatakaan jänterettä. Koko tämän ajan istui hän vuoteellaan, kuunnellen; — samoin kuin minä olin tehnyt useampia öitä perättäin, tarkkaan seuraten takojaa, joka nakutteli seinässä.
Äkkiä kuulin hiljaisen huokauksen ja ymmärsin, että se oli kauhun huokaus. Se ei ollut tuskan eikä murheen huokaus, vaan tuollainen puoleksi tukahtunut ääni, joka nousee sielun syvyydestä, kun sitä syvä pelko vavistuttaa. Monena yönä, juuri sydänyön aikaan, kun kaikki nukkuvat, on se purkautunut esiin minun omasta rinnastani, suurentaen kammoittavalla kaiullaan kauhut, jotka minun mieltäni ajoivat takaa. Sanon tietäväni tuon hyvin hyvästi. Tiesin mitä vanhus tunsi ja säälin häntä, vaikkakin minua samalla nauratti. Tiesin hänen olleen valveilla aina siitä saakka kuin kääntyi vuoteellaan kuultuaan pientä rapinaa. Hänen kauhistuksensa oli sen jälestä yltymistään yltynyt. Hän oli koettanut kuvitella sitä aiheettomaksi, mutta se ei ollut hänelle onnistunut. Hän oli sanonut itselleen — »Se on vain tuuli kamiinassa — ei se ollut kuin hiiri, joka juoksi lattian yli.» Niin, hän oli koettanut rauhoittaa itseään näillä otaksumisillä; mutta turhaan. Turhaan; sillä Kuolema, joka häntä lähestyi, oli hiipinyt mustana varjona hänen eteensä ja ympäröinyt uhrinsa pimeään verhoon. Tuon varjon tuskastuttava vaikutus sai hänet tuntemaan, vaikka hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, minun läsnäoloni huoneessa.
Odotettunani pitkän aikaa hyvin kärsivällisesti päätin avata pienen — hyvin, hyvin pienen raon lyhtyä. Niinpä avasin sitä — ette voi arvata, kuinka salaisesti, salaisesti — kunnes yksinäinen himmeä säde kuin hämähäkin lanka, lensi esiin raosta ja sattui hänen haukan silmäänsä.
Se oli avoinna — selki selällään — ja uudelleen yllyin raivoon sitä katsellessani. Eroitin sen aivan selvästi — se oli tumman sininen ja katseessa oli jotain kammoittavaa, joka karsi selkäpiitäni; mitään muuta en vanhuksesta, nähnyt; olin kuin vaistomaisesti ohjannut säteen juuri tuohon kirottuun kohtaan.
Ja nyt enkö ole teille esittänyt, että se mitä piditte mielipuolisuutena, oli vain aistinten liiallista tarkkuutta? — nyt, sanon, tunkeutui korviini hiljainen, himmeä — nopea nakutus, jommoisen kello synnyttää puuvillaan käärittynä. Minä tunsin tämänkin äänen hyvästi. Se oli vanhuksen sydän, jonka tykytys oli niin voimakas, että se korviini kantautui. Se yhä kiihdytti raivoani, aivan kuin rumpu sotamiehelle antaa uutta rohkeutta.
Mutta nytkin hillitsin itseni ja olin hiljaa. Tuskin hengitinkään. Pidin lyhtyäni liikkumattomana. Koetin, kuinka vakaasti voisin pysyttää sädettä silmän kohdalla. Sillä valin sydämmen hirmuinen tykytys yhä yltyi. Se kasvoi nopeammaksi ja äänekkäämmäksi joka ainoa hetki. Tuon vanhuksen kauhu mahtoi olla tavaton! Se kasvoi äänekkäämmäksi, sanon, äänekkäämmäksi joka hetki! Näinköhän kuulette tarkkaan, mitä sanon? Olen sanonut Teille, että olen hermostunut; ja sitä olen. — Nyt sydänyön hetkenä, vanhan rakennuksen äänettömässä hiljaisuudessa, herätti moinen outo ääni minussa hillitöntä kauhistusta. Vielä seisoin kuitenkin muutamia hetkiä liikkumatta. — Mutta tykytys kasvoi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi. Ajattelin, että tuon sydämmen täytyisi kohta pakahtua. Ja silloin uusi pelko valtasi minut — tuon äänen voisivat naapurit kuulla! Vanhuksen hetki oli tullut! Kimmeällä puukahduksella avasin lyhdyn ja syöksyin huoneesen. Hän huudahti kerran — vain kerran. Silmänräpäyksessä olin kiskonut hänet lattialle ja vierittänyt raskaan vuoteen hänen ylitsensä. Hymyilin sitte iloisesti, nähdessäni jo toteuttaneeni aikeestani näin paljon. Mutta usean minuutin kuluessa sydän jatkoi sykkimistään tukahtuneella äänellä. Tästä en kuitenkaan huolinut, sillä se ei voinut kuulua seinän läpi. Vihdoin vaikeni se. Vanhus oli kuollut. Siirsin vuoteen pois ja tarkastin ruumista. Niin, hän oli kuollut, kuollut kuin kivi. Asetin käteni hänen sydämmelleen ja pidin sitä siinä jonkun aikaa. Sykintä oli tauonnut. Nyt ei hän enää voisi minua häiritä.
Paloitin sitte ruumiin ja kätkin sen. Irroitin kolme lankkua huoneen Iaattiasta ja kätkin kaikki lattian alle. Asetin sitte lankut taas niin taitavasti paikoilleen, ettei tarkinkaan ihmissilmä — ei edes hänenkään — olisi voinut huomata mitään erikoisempaa. Ei ollut mitään pois pestävää — ei minkäänlaista tahraa — ei veripilkkua. Olin ollut kovin varovainen.
Kun lopetin tämän työni, oli kello neljä, pilkkopimeä kuin sydänyön aikaan. Juuri kellon lyödessä kuului kolkutusta ovelta, joka oli kadulle päin. Läksin keveällä mielellä avaamaan — sillä mitä oli minulla nyt pelättävää. Kolme miestä astui sisään, jotka kohteliaasti esittivät itsensä ilmoittaen olevansa poliisimiehiä. Naapuri oli yöllä kuullut huudon; oli alettu epäillä rikosta, ilmoitus oli tehty poliisitoimistoon ja poliisimiehet olivat saaneet toimekseen tutkia asiaa.
Hymyilin — sillä mitä oli minulla pelättävää? Toivotin herroja tervetulleeksi. Olin itse unissani huutanut, sanoin. Vanhus, huomautin, oli matkustanut maalle. Johdin vieraani kaikkiin rakennuksen huoneisiin. Käskin heidän etsiä — etsiä hyvin. Vihdoin vein heidät tähänkin huoneeseen. Näytin heille sen kalleudet ja arvopaperit, jotka olivat kaikki koskematta. Varmuuteni huumauksessa toin tuoleja huoneeseen ja pyysin heitä täällä levähtämään pois väsymyksensä. Itse sijoitin täydellisen voitonriemuni hurjassa rohkeudessa tuolini niille laattialaudoille, jotka kätkivät murhatun ruumiin.
Poliisimiehet katsoivat tehneensä velvollisuutensa. Minun käytökseni oli vakuuttanut heidät viattomuudestani. Minä olin erittäin levollinen. He istuivat ja minun iloisesti säestäessä haastelivat he jokapäiväisistä asioista. Mutta jo hetken päästä aloin tuntea kalpenevani ja toivoin heidän olevan tiessään. Päätäni pakoitti ja kuvittelin korvissani soivan: mutta yhä he istuivat jutellen. Soiminen korvissani yhä yltyi: Koetin puhella siitä päästäkseni, mutta se jatkui ja tuli yhä äänekkäämmäksi — kunnes vihdoin huomasin, että suhina ei ollutkaan itse korvissani.
Nyt varmaankin kalpenin kovasti; — mutta puhelin yhä vilkkaammin ja yhä korkeammalla äänellä. Kuitenkin tuo ääni yhä kasvoi — ja mitä voinkaan tehdä? Se oli hiljainen, himmeä ja nopea nakutus, jommoisen kello synnyttää puuvillaan käärittynä. Olin tukahtua pelkoon — eivätkä tuota ääntä kuitenkaan poliisit kuulleet. Puhuin nopeampaan — tuimemmin, mutta tuo melu yhä kasvoi. Miksi eivät he jo lähteneet tiehensä. Astelin pitkin laattiaa edes takaisin raskain askelin aivan kun noiden miesten tarkkaavat katseet olisivat minun raivoon yllyttäneet. Voi hyvä Jumala! — mitä piti minun tehdä: Kuohuin — raivosin — kiroilin. Nostin tuolini, jolla olin istunut, pääni yli ja löin sen säpäleiksi laattialautoja vastaan, mutta melu kuului kaikkialta ja yhä yltyi. Se kasvoi äänekkäämmäksi äänekkäämmäksi — äänekkäämmaksi! Ja yhä vaan nuo miehet hauskasti rupattivat ja hymyilivät. Oliko mahdollista, etteivät he kuulleet? Kaikkivaltias Jumala! ei, ei! He kuulivat! he epäilivät! ne tiesivät! — he pilkkasivat kauhistustani! näin ajattelin ja näin ajattelen. Mutta mikä tahansa oli parempaa kuin tämä tuska! Mikä tahansa oli siedettävämpää kuin tämä pilkka. En voinut enää kestää heidän ivallista nauruaan. Tunsin, että minun täytyisi joko karjaista tai kuolla! — ja nyt — jälleen! äänekkäämmin! äänekkäämmin! äänekkäämmin! —
«En teeskentele enää!» huudahdin. «Tunnustan rikokseni! — nostakaa laattialankut! — tässä, tässä! — kuulen hänen kauhean sydämmensä sykinnän!»
Suomen Kansa näytenumero 29.12.1900.
- novelli on julkaistu useampanakin suomennoksena, aikaisemmin esimerkiksi Aamulehdessä n:o 105 7.5.1893 nimellä Petollinen sydän.
