Itämaalaisia pilakertomuksia.
Kuuluisalla Saladin nimisellä sulttaanilla oli visiiri, jonka oikea nimi oli Beheddin, mutta jota myöhemmin enemmän tunnettiin nimellä Karakus (musta lintu). Hän oli kelpo ja viisas mies, mutta puki mielellään vastauksensa tyhmyyden naamariin.
Tässä muutamia näytteitä kaskuista, joita hänestä kerrotaan.
I
Karakus oli kerran matkoillaan: hänellä oli muassaan setä sapeli että keihäs ja ratsasti muhkealla hevosella. Silloin tuli häntä vastaan mies seiväs kädessä: Karakus peljästyi ja ryhtymättä vastustamaan hän antoi miehen ottaa sekä hevosen että aseet, ja mitä muuta hänellä oli muassaan.
— No, mutta miksi et sinä puolustanut itseäsi, sanottiin hänelle sittemmin.
— Niin, mitä olisin minä tehnyt? Minullahan oli kylliksi tekemistä pitäissäni sapelia toisessa ja keihästä toisessa kädessäni ja ohjaksia hampaissani, niin ettei minun sopinut ruveta tappeluun. Mutta minä kostin kuitenkin.
— Niinkö? kuinka sitten?
— Siten, että kun olin tullut hyvän matkan päähän hänestä, aloin minä häntä haukkua kelpolailla, ja se luullakseni koski hänen sydäntänsä!
II
Kerran kulki kerjäläinen Karakuksen huoneen ohitse, hänen istuessaan ikkunansa vieressä.
— Mitä sinä tahdot? huusi hän tälle.
— Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, tule alas luokseni.
Kun Karakus oli tullut alas, sanoi kerjäläinen:
— Oi, auta minua vähäsen Jumalan tähden!
Karakus suuttui, kun oli tullut häirityksi ja vastasi:
— No, tule ylös minun kanssani!
Mutta kun he olivat kiivenneet rappujen yläpäähän sanoi hän ainoastaan:
— Minulla ei kuitenkaan ole mitään sinulle antamista
— Allah sinua armahtakoon, lausui kerjäläinen, — senhän olisit saattanut sanoa minulle tuolla alhaalla seisoessani.
— Niinpä niinkin, olisithan sinäkin saattanut sanoa minulle mitä se oli, jota sinä tahdoit, minun ollessani täällä ylhäällä.
III
Olipa kerran oppinut mies joka matkustellessaan antautui kiistaan kaikkien ja jokaisen kanssa, jonka hän vaan tapasi, eikä yksikään voinut vetää hänelle vertoja. Niinpä saapui hän eräänä päivänä Karatuksen luo; tämä tuli aasilla ratsastaen vastaan. Tuo oppinut mies alkoi heti kiistelyn ja pannakseen vastustajansa tiukalle kysäsi hän:
— Missä on maan keskipiste?
— Se on tässä, missä aasini seisoo, ja jos et tahdo uskoa sitä, niin saatathan itse mitata tästä maailman jokaiseen neljään kulmaan, jolloin olet näkevä että se pitää paikkansa.
Eihän tuohon ollut mitään sanottavaa; mutta tuo oppinut mies ei kuitenkaan joutunut hämilleen, vaan kysyi vielä:
— Niin, mutta sanopa minulle sitte, montako tähteä on taivaalla.
— Niitä on aivan yhtä monta kuin karvaakin aasini nahassa; saatathan itse laskea ne.
Silloin täytyi tuon oppineenmiehen vaijeta.
VI
Kerran hän tuli ostaneeksi muutamia kranaattiomenoita, jotka hän vei lahjaksi ruhtinaalle. Tämä otti armollisesti vastaan lahjan huolimatta sen mitättömyydestä ja antoi runsaan vastalahjan. Kun hänen nyt kävi noin hyvin, tahtoi Karakus toisen kerran ostaa nauriita ja viedä ne lahjaksi, mutta ystävänsä neuvosta muutti hän sen tuumansa ja otti sen sijaan viikunoita. Sinä päivänä oli ruhtinas kuitenkin hyvin armottomalla mielellä ja hän käski, että tuo tunkeileva rauhanhäiritsijä ajettaisiin pois ja viikunat heitettäisiin hänelle vasten naamaa. Kun tämä tapahtui, huusi Karakus:
— Allah palkitkoon hyvän ystäväni, joka neuvoi minua ottamaan viikunia.
Tästä huudosta kummastuneena kysyi ruhtinas häneltä mitä se merkitsi.
— Niin, hän selitti, — jos olisin ny ottanut nauriita viikunain sijasta, olisin saanut naamaani oikeita kanuunan kuulia.
VII
Kerran istui Karakus vaimonsa kanssa ruokailemassa.
— Tämä on mainio ruokalaji, puhkesi Karakus sanomaan, — kun ei meitä vaan olisi niin monta!
— Mitä kummia ? Eihän täällä ole ketään muita kuin sinä ja minä.
— Niin, minä tarkoitan, että minä mieluummin tahtoisin, että vati ja minä olisimme täällä kahden!
VIII
Kerran hän kadotti aasinsa ja haettuansa sitä kauan kuitenkaan löytämättä, pisti se häntä vihaksi, niin että hän vannoi myyvänsä aasinsa, jos hän joskus sen löytäisi, yhdestä dinarista. Vähän sen jälestä hän löysi sen ja katui ajattelematonta lupaustaan, silloin hän sitoi aasinsa kissaan ja vei ne torille. Täällä hän antoi huutaa, että aasi oli myytävänä yhdestä dinarista ja kissa sadasta dinarista; mutta ehtona oli, että ne saataisiin myydä ainoastaan yhdessä. Siten pelasti hän aasinsa.
IX
Eräänä päivänä kun Karakus istui kotonaan, juolahti hänen mieleensä sanoa:
— Jospa Jumala tahtoisi lähettää minulle tuhat sekiniä! Mutta jos hän lähettää yhdenkään vähemmän, en ota niitä vastaan.
Tämän huudahduksen kuuli naapuri, rikas juutalainen, pani 999 kultarahaa kukkaroon ja heitti sen muurin ylitse hänen taloonsa. Karakus löysi kukkaron ja lausui:
— No katsos, rukoukseni onkin tullut täytetyksi!
Mutta laskiessaan niitä hän havaitsi yhden puuttuvan tuosta halutusta tuhannesta.
— No, se joka on antanut minulle nuo 999, saattanee myöskin antaa minulle vielä yhden.
Ja samalla hän päätti kuitenkin pitää rahat.
Juutalainen ei ollut luullut imin käyvän; hän koputti sentähden naapurin ovelle ja pyysi saada kultarahansa takaisin.
— Sinun kultarahasi, puhkesi Karakus sanomaan, — oletko hullu? Minä pyysin Jumalan antamaan ne minulle, ja sen hän on tehnyt; mitä mieli-etua saattoi sinulla olla heittäissäsi rahoja minun luokseni?
— Se oli paljasta leikkiä vaan; sanoithan sinä, että jos yksi sekini puuttuu noista tuhannesta, sinä et ottaisi niitä vastaan: sitä juuri minä tahdoin koettaa.
— Minä en tunne mitään leikkiä; minä olen ottanut rahat ja sillä hyvä.
— No, sitte on sinun tuleminen minun kanssani tuomarin luo sanoi juutalainen.
— Niin, mutta minä en saata mennä raatihuoneelle, intti Karakus vastaan.
Juutalainen antoi tuoda aasin ja kehotti häntä nyt tulemaan mukaan.
— Niinpä niin, mutta minua viluttaa, pitkitti toinen, — minun täytyy saada ylleni nahkavuorinen viitta.
Sekin oli juutalaisen hankittama ja sen jälestä he läksivät matkaan. Oikeudessa selitti juutalainen tapauksenmenon ja vaati rahojansa takaisin. Karakus esitteli asian omalla tavallaan ja sanoi, että ne olivat rahoja, jotka Jumala oli hänelle lähettänyt ja jotka juutalainen nyt tahtoi ryöstää itselleen.
— Niin — eikä siinä kyllä, hän jatkoi; — ajatelkaapas, herra tuomari, tämä juutalainen rohkenee vielä väittää, että se viitta, joka on minun ylläni ja se aasi, jolla ratsastan, ovat hänen omansa.
— Niinpä niinkin, ihan varmaan ovat ne minun, huudahti peljästynyt juutalainen.
— Se on todellakin hävytöntä, puhkesi tuomari sanomaan ja samalla hän antoi poliisisotilaille käskyn antaa juutalaiselle oikein ankaran selkäsaunan, jota vastoin Karakus levollisena palasi kotiinsa rahoineen, viittoineen ja aasineen.
X
Eräänä yönä, kun Karakus oli makuulla, kuuli hän kauheata meteliä kadulta. Hän nousi pystyyn ja kietoi viltin ympärillensä, sillä yö oli kylmä, ja meni sen jälestä alas katsomaan mitä siellä tapahtui; mutta tuskin oli hän päässyt alas, ennenkuin muutamat joukosta juoksivat hänen luokseen ja tempasivat peitteen häneltä ja juoksivat se muassaan paeten joka suunnalle.
— Noh, mitäs siellä oikein tapahtui? kysäsi hänen vaimonsa hänen palatessaan.
— Oh, eihän siellä tapahtunut muuta, kuin että minun vilttini veivät; sen saatuansa olivat he tyytyväisiä.
XI.
Kerran kun muuan vihollismielinen kuningas hyökkäsi maahan, päätti Karakus viedä hänelle pienen lahjan. Hän paistoi sentähden ankan ja läksi se muassaan kuninkaan luo, mutta matkalla tuli hänen nälkä, jonka tähden hän söi ankan toisen reiden. Kuningas, kun lintua vastaan ottaissaan havaitsi siltä puuttuman toista reittä, suuttui ja luuli lahjaa loukkaukseksi.
— Suurimaltaisin kuningas, Karakus änkytti, — tässä maassa on kaikilla ankoilla ainoastansa yksi jalka.
Sattumalta seisoi silloin juuri eräässä pienessä patamassa vähän matkan päässä kuninkaan teltasta ankkaparvi, toinen jalka mahan alle koukistettuna.
— Kas tuolla näet itse että minun sanani omat totta.
Silloin kuningas käski lyödä rumpuja; tuosta päryytyksestä peljästyneinä ankat pian saivat toisenkin jalan allensa ja kiiruhtivat pois.
— Noh, mitä sinä nyt sanot? Kuningas kysyi — näitkös että niillä oli kaksi jalkaa.
— Niin, se oli siitä, kun kuulivat sinun sotatorviesi mahtavan äänen: olisivat tahtoneet hankkia itselleen vaikka kaksi ylimääräistä jalkaa lisää ainoastaan tullakseen pois; sinun vihollisesi saamat aina paetessaan useampia jalkoja, kuin niillä muulloin on.
Tämä mielistely lepytti kuninkaan ja hän sai anteeksi tuon rohkean pilan.
XII.
Kulkeissaan eräänä päivänä kadulla havaitsi Karukus kaupungin tuomarin makaavan päihtyneenä sivukäytavällä. Hän otti tuomarin viitan, pisti sen ylleen ja meni menojaan. Kun tuomari heräsi ja kaipasi viittaansa, läksi hän kiireimmän kautta raatihuoneelle ja lähetti poliisimiehiä ulos hakemaan varasta. Hetken päästä nämä palasivat muassaan Karakus, joka ylpeänä oli käyskennellyt viitassa pitkin katuja.
— Mistä olet tuon viitan saanut? tuomari ärähti.
— Sen olen saanut eräältä, joka juopuneena makasi kadun sivukäytavällä; jos se on sinun, niin ota se ja suo minulle anteeksi rohkeuteni.
— Ei, ei, änkytti tuomari, — minun se ei ole; kuinka saattaa jotakin sellaista juolahtaa sinun mieleesi; mene tiehesi!
Suomen Kansa n:ot 18, 27 ja 28 2. ja 18.-20.2.1901.
