Suurkarhua ampumassa.
Kirj. Pelle Molin.
Suomennos ”Suomen Kansalle”
Kvanaasin talonmies oli paneutunut lepäämään eräänä kuutamoisena hallayönä.
Ämmä makasi hänen vieressään ja kuorsasi. Hänen kitansa oli ammollaan. Kahdesta aukosta hänen ruskeassa hammasrivissään kulki henki ulos suurella melulla ja ulinalla. Hänen nenänsä vinkui niinkuin kaakkurin etäinen huuto.
Täysikuu kumotti niinkuin se voi kumottaa ainoastaan täällä ylhäällä. Koko Senje, tuo iso saari tuntureineen, peltoineen ja taloineen hohti kuni sähkövalossa. Huoneiden ikkunat kimaltelivat. Tunturi vaaleni ja sinertyi. Jokainen ruohonkorsi pihalla välkkyi hallan hopeoimana.
Talonmies ei voinut nukkua ämmän ja hänen odotuksensa takia. Se kutkutti hänen ruumistansa. Ämmän vinkuva nenä ennusti vaaraa, onnettomuutta. Se oli niinkuin loitolta kuuluva hädässä olevan avunhuuto — se oli ämmän nenä, todellakin, todellakin! — ja kuitenkin se oli niin selittämättömän kolkkoa yönhiljaisuudessa.
Hän nousi ja tassutteli paljain jaloin pitkin lattiaa. Hän oli tehnyt urhoollisen päätöksen, vaikka sitä ei näkynyt päältäpäin. Hän oli tekevä sankariteon, mutta häntä vapisutti ajatellessa ratkaisevaa silmänräpäystä, joka tulisi ennemmin tai myöhemmin tänä yönä. Pyssy oli kallellaan ovenlaudoitusta vasten ja tuijotti syvällä ja mustalla silmällänsä kattoon päin.
Talonmies, joka oli saksalainen, asettui ikkunalle ja silmäili yli tunturien ja lakeuden: tuolta rotkosta tulisi Senjen suurkarhu kuten iso möhkäle säkenöivin silmin. Miten he sitten suoriutuisivat tehtävistään yön hiljaisuudessa — sen tiesi yksin Jumala taivaassa. Jos hän sittenkin olisi pöyhistellyt vähemmin — jos olisi ollut lupailematta niin suuria, että suurkarhu saisi surmansa hänen kädestänsä tänä syksynä ja tällä viikolla. Gillbostadin kauppias, hänen hyvä ystävänsä, ilkkuisi hänelle useampia vuosia, jos hän söisi sanansa. Kuului kevyttä astuntaa. Se kasvoi ja läheni. Meidän Herramme ei niinmuodoin ollut kuullut saksalaisen hurskasta rukousta saada lykkäystä ensi yöhön.
Karhu!
Tuolta se tuli pitkin mäenvierua. Sillä ei ollut mitään kiirettä eikä pelkoa. Seisahtui vähä väliä ja haisteli — seisoi tummana ja paksuna varjona kuutamoisessa maisemassa, ihastuttavana ja lystikkäänä.
Edellisenä yönä oli se käynyt vierailulla naapurissa ja koettanut siepata sian, se suuri verenimijä. Oli odotettu häntä. Ihmisillä oli ollut kivääri ja olivat pitäneet silmänsä auki. Haaska itsestään aukeavine pyssyineen oli sijoitettu sopivaan paikkaan, ja siitä huolimatta ...! Niin sukkelasti se oli käynyt, että panos oli lauennut itsestään ja houkutellut ampujat juoksemaan esiin — ja sill'aikaa mesiäijä oli varuillaan ja otti naskun hengiltä. Sika huusi alussa, sillä se näytti vaaralliselta. Ja kun se tunsi tekevän kipeätä, päästi se pahan porun, joka kuului yli puolen Senjeä. Silloin saapui väkeä ja mesiäijä lähti nälkiintyneenä tunturille.
Karhu seisoi vähän aikaa mäellä ja haisteli pää ojennettuna. Talonmies seisoi ikkunalla ja katseli häntä samalla kun sankari hänessä huusi verityötä ja raukka itki ja pyysi lykkäystä johonkin toiseen yöhön — pimeämpään. Ämmän nokka vinkui ja ynisi. Lehmänkello kuului navetasta ja heti sen jälkeen mesikämmenen pärskyminen.
Nalle alkoi kävellä mäenedustalla.
Hän kulki navetan ympäri ja katseli itseänsä varmalla itsetietoisuudella. Hän oli ennen kävässyt navetassa ja ottanut lehmän; hän oli varma asiastaan.
Hänen suurten, lämpimien kämmeniensä jokaisella askeleella suli kuura. Surkastunut ruoho katseli ja ihmetteli.
Talonmies oli rohjennut hiipiä porstuan ovelle jota hän raotti, valmiina heti lukitsemaan sen. Hän ihmetteli hänkin.
Lasi helähti yönhiljaisuudessa.
Lehmä mylvi, ja kellokas heläytti kelloansa. Lehmä, joka seisoi lähinnä pientä navettanikkunaa, hyppäsi kauas parteensa, pakkautui seinää vasten, kääntyi ja katseli ympärilleen. Hän kuuli nuuskuttamista ja näki ison käpälän ikkunalla. Seinää raappivat kynnet.
Raitis, kylmähkö ilma tulvi navettaan. Lehmät vapisivat. Ulos ikkunasta höyrysi näkyvä, lämmin huuru sekä eläinten ja lannan väkevä haju; karhu vapisi, mutta himosta.
Tähän asti hän oli menetellyt siivosti eikä osottanut mitään innostusta, mutta nyt hän hyppäsi seinälle ja piti molemmilla etukäsillään kiinni korkealla olevasta ikkunasta. Takatassut raappivat ja sätkyttelivät alhaalla. Hän ei ehtinyt luoda katsettakaan navettaan, ennenkuin tupertui maahan.
Se tuimistutti häntä.
Mutta kun hän ei suorastaan kyennyt kapuamaan sileätä seinää myöten läpi ikkunan, katseli hän viekkaalla naamalla heti vieressä olevaa tahkokivitelinettä ja päätti käyttää sitä astuimekseen. No niin, hän kapusi ylös — ja alku näytti lupaavalta. Hänen päänsä oli ikkunan tasalla, joka oli hiukan syrjässä tahkokivestä. Hänen piti juuri etukäpälillä käydä käsiksi ikkunankamanaan, kun — tahkokivi alkoi käydä levottomaksi ja rupesi pyörimään.
Otso polki ja riippui. Tahko keikkui sinne tänne ja heilahti kerran ympäri. Karvainen veitikka huppuroitsi ylenalasin samalla kun hän viivoitti seinään kynsillään syvät naarmut.
Hän mörähti vihaisesti, ja hätääntynyt mylvinä vastasi navetasta.
Ikkuna avattiin tuvassa, ja akanääni huusi kuutamoyöhön:
— Isä! Missä sinä siellä olet?
Mutta isä makasi pienessä, ampumareijällä varatussa puulinnoituksessaan, jonka hän vasituisesti oli tehnyt tämän yöntapahtumia varten. Hän ei vastannut: hänellä oli tulppa kurkussa.
Mesiäijä kapusi uudelleen tahkokivelle, tavotteli tasapainoa vielä kerran, mutta keikahti nurinniskoin ja löi leukansa navetan seinään. Nyt hän karjasi.
Hän tuli pahalle tuulelle, kuten saattaa arvata.
Vielä kerran hän kasvavalla harmilla nousi vaappuvalle, pyöreälle, punaiselle levylle, joka asettui suojelemaan talon lehmiä. Vielä kerran polki ja raappi hän, vaappui ja kiikkui ja vielä kerran —
Hän putosi kahdenreisin tahkokiven rautanavalle ja keikahti takaperin kahden ristikon väliin.
Rautanapa oli satuttanut häntä pahasti; hän oli puoleksi tuperruksissa jonkun aikaa.
Oli niin rauhaisaa
Saksalainen pisti päänsä esiin kuin utelias kärppä. Hän katseli mustaa otusta tahkokiven luona — miten oivallinen ampumaväli! Ei enempää kuin 15 kyynärää. Särjetystä navetanikkunasta vielä nousi höyry. Kuu paistoi valkoisena ja suurena — vai oliko se Gillbostadin kauppiaan sileäksi ajettu, irvistelevä naama?
Ampuisiko hän?
Kyllä, sen hän tekee — ja jättää sielunsa sallimuksen huomaan. Mutta samassa mesiäijä nousi ja
purki kiehuvan vimmansa pitkään ärjyntään ja huutoon, joka paiskasi saksalaisen suinpäin takaisin varustukseensa.
Silloin kuului muksahdus. Se oli koko tahkorustinki, jonka suurkarhu kiskasi seinästä ja lennätti pihamaalle.
Hän — karhu — tunsi nälän kiihottavan itseänsä. Tuntui herkullinen lehmänhaju. Hän alkoi juosta jolkutella ympäri navettaa, alussa hiljaa ja tuumiskellen, mutta sitten yhä kiihkeämmin. Kattoa hän ei halunnut koetella; hän oli saanut kyliänsä kiipeämisestä. Ikkunoitakaan ei ollut useampia kuin tuo ainoa, josta miellyttävä höyrytuprusi kuutamoon. Mutta navetanpäädyssä oli pieni aukko, — lautoja ympärillä ja alla läjä. Mikä läjä — sen ymmärtää jokainen.
Silloin seisahtui mesiäijä ja mietti, ja mietittyään kapusi hän kasalle, pisti käpälänsä aukosta ja kurkotti niin kauas kuin mahdollista. Hän tunsi lehmän luisevan takapuolen, ja lehmä hyppi ja viskelehti parressaan. Hän kuuli toisten lehmien toivottoman ammumisen ja navetanperustusten ryskinän. Vanha suurkarhu! Hän puristautui tiukasti seinää vasten ylettyäksensä kauas ja saadakseen edes raappia. Puoleksi avatusta kidasta hohtivat hampaat, joista valui vettä — sitkeätä sylkeä, joka verkalleen laskeutui lantakasaa kohti kahtena kirkkaana hopealankana.
Mesikämmen seisoi kauan — niin kauan hiljaa ja liikkumatta, että saksalainen ehti ryömiä linnoituksestaan ja hiipiä hiljaa esiin. Kontio seisoi kauan, mutta äkkiä hän veti kämmenensä aukosta ja tarttui seinälaudoitukseen. Samassa sekunnissa elävä olento, jolla oli ojennettu kivääri, sai jalat allensa ja katosi.
Laudat murtuivat, repeytyivät palasiksi ja viskeltiin pitkin lantakasaa. Naulat kiljuivat, kun ne mutkistuneina vedettiin ruostuneista laveistansa. Navetan takana mätkähteli ja kuului mellastusta, ja sisäpuolella oli elämä semmoinen, ettei mokomampaa oltu kuultu niin kauan kuin saksalainen oli ollut Kvanaasissa.
Seinä paljastui pian, mutta läpi ei tullut suuremmaksi. Vanha pörhöinen otus seisoi äreänä laudanpätkien, säleiden ja pirstojen joukossa.
Miten suloinen haju tuntui reijästä! Lämpimiä, eläviä elukoita! Hänen täytyi pistää päänsä sisään ja haistella hieman.
Vanha mesikämmen — hänen turkkinsa oli harmaantunut — kärsi pahemmin kuin nuo raukat, jotka sisällä näkivät karvaisen pään ja pienet terävät silmät. Lehmät riuhtasivat kahleitansa ja kääntelivät suuria silmiänsä, jotta ne kiilsivät kuin lautaset navetan hämärässä. Mutta miten he vääntelivätkin itseänsä, näkivät he pörhöisen pään nuuskutellen liikkuvan edestakaisin aukossa.
Nyt läheni viimeinen näytös ripeästi. Vielä kerran tempaili karhu tuota kiusallista aukkoa, jotta suuria palasia hirsistä lähti irti. Hän raivosi, ärjyi — ja jos niin voi sanoa nälistyneestä, vanhasta karhusta — hän itki ääneen. Hän hyppäsi tasakäpälää ja kirosi karhuntavalla. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja hyljätyksi. Kasa, jolla hän seisoi, lemusi lehmältä: hän kaivoi sitä. Se löyhkäsi pahalta; hän alkoi repiä sitä. Hyvään alkuun päästyään hänet valtasi raivo, ja hän viskeli lantaa loitos ympärilleen, niin että isoja paakkuja lätkähteli seinille. Hän työskenteli hiessään, eikä heittänyt ennen kuin koko kasa oli revitty ja hajoitettu.
Sitten hän poistui.
Nurkan takana tapasi hän saksalaisen. Molemmat pysähtyivät — mutta saksalainen kaatui nurinniskoin ja meni tainnoksiin. Pyssy laukesi ja kuula vingahti mesikämmenen korvan sivuitse niin ilkeästi, että hän päätti jättää tämän paikan.
Senjessä on yleisenä tapana varoittaa toisiansa, kun karhu tulee taloon.
Saksalainen lähti pyörtymyksestä toinnuttuaan erään naapurinsa luo, mutta ei ehtinyt puolitiehen, ennenkuin kohtasi tämän. Naapurissa oli karhu äskettäin ottanut hiehon nelisnurkkaisesta aituuksesta, johon pieniä elukoita salvataan öiksi. Sille asialle ei mahtanut mitään.
Mutta se oli suurkarhun viimeinen urostyö.
Kahta päivää myöhemmin —
Kahta päivää myöhemmin kulki postia kantava lappalaispoika tavallista kuuden peninkulman matkaansa tunturin yli. Hänen selässään riippui pyssy. Hän oli tunnettu siitä, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan.
Korkealta kaljulta tunturilta hän näki kaukana, alhaalla muutamassa rämeessä tuon pörhöisen syntipukin kävelevän haistelevan.
Pienten mäennyppylöiden suojassa, vuoroin kävellen vuoroin mahallaan ryömien hän hiipi lähemmäksi: se oli suurkarhu — ja hän ampui sen puhki silmän.
Mutta tämän mestarilaukauksen ampuja sai karhunhorkan, kun pyssy oli lauennut. Hän lyyhistyi alas suojuksensa taakse, istui siinä vavisten tuntikausia eikä uskaltanut jatkaa matkaansa ennenkuin päivä oli kulunut puoleen.
Suomen Kansa no 22 9.2.1901.
