Magdalena.
Kirj. Kostis Palamâs.
Suomennos »Suomen kansalle»
Magdalena oli hänen nimensä, mutta tämä raamatullinen nimi sointui huonosti hänen puhtaan kauneutensa kanssa, jonka ylevyys muistutti antiikista, kreikkalaista jumalattarenkuvaa. Hän kantoi luontevalla suloudella yksinkertaista mutta siistiä, sievää ja hoikan vartalonsa mukaista pukua, ja tukka oli palmikoittu kahdeksi pitkäksi muhkeaksi palmikoksi. Kaikki jäsenet olivat erinomaisen sopusuhtaiset ja koko hänen olentonsa henki suloutta ja lempeyttä.
Setäni taloon tullessa oli hän ollut likaisissa, repaleisissa vaatteissa, hänkin kun näet oli niitä kretalaisia pakolaisraukkoja, jotka vuoden 1866 kapinan aikana laskivat maille vapaan Hellaan rannikoille.
Olin silloin kahdeksanvuotias ja rakastin kirjoja enemmän kuin leikkejä ja lukemista ainakin yhtä paljon kuin makeisia. Sentähden kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti kun setäni joka sunnuntai päivillisen jälkeen koko perheensä läsnäollessa luki sanomalehdistä sotaisia kertomuksia meikäläisten urhoollisuudesta, turkkilaisten eläimeellisestä julmuudesta, laivastostamme ja pääkaupungissa vallitsevasta innostuksesta. Sitten keskustelivat* miehet luetusta, naiset toivottelivat tulisesti menestystä sotilaillemme ja sadattelivat Mustafaa; minun muistiini jäivät nimet Korax, Kriàris, Koronäos, Surmelis, ja näiden nimien ympärille loi mielikuvitukseni tarunomaisten sankarien sädekehän.
Magdalenakin oli joka sunnuntai kuulijoiden joukossa. Hän saapui aina heti lukemisen alkuun ja jäi suorana seisomaan ovelle, ja siinä asennossa hän seisoi niinkauan kuin lukemista kesti. Kielemme oli hänelle melkein outoa, mutta hän tiesi, että luettava koski hänen isänmaansa taisteluita, ja hän kuunteli jännitetyllä huomiolla tavatakseen tutun sanan, tutun, rakkaan nimen. Aivan kuin yksinkertaiselle uskovalle kuulijalle riittää se tieto että evankeliumi on Jumalan sanaa, vaikkei hän sen sisältöä ja kieltä kaikin paikoin ymmärräkään, niin Magdalenakin tyytyi siihen tietoon että vieras kieli puhui hänen isänmaastaan.
Useita päiviä tulonsa jälkeen hän oli kovin arka ja aivan äänetön, vaikka me kaikki kohtelimme häntä erinomaisella ystävällisyydellä. Kenties sen vaikutti suru ja isänmaan kaipaus, kenties myöskin nöyryytyksen tunne, että olla pakoitettu vastaanottamaan vento vierasten hyvyyttä. Vanhimman sisareni vain — rakas Theanòmme eli silloin vielä — onnistui veti voittaa hänen luottamuksensa.
Eräänä iltana luki sisareni suureksi huvikseni kretalaisen Vikentios Kornaron ihanaa Erotókritosta. Olin niin ihastunut, että kokonaan unohdin läksyjeni lukemisen. Magdalena, joka sattumalta tuli huoneeseen, seisoi kuin lumottuna kuullessaan tutut säkeet, joiden sointu hurmasi jokaisen kuulijan korvat. Tytön isot mustat silmät säihkyvät. Hän astui sisareni tuolin taakse ja kuunteli hengittämättä, tuolloin tällöin keskeyttäen lukemista ihastuksen huudahduksilla. Se ei enää ollut sanomalehden outoa kieltä! Kun sisareni lopetti kysyi hän Magdalenalta:
»Pidätkö, Magdalena, Erotókritoksesta?»
»Josko pidän siitä! Kuinka usein olenkaan kuullut Damaskinoksen sitä lukevan!»
»Kuka Damaskinos on, Magdalena? Onko se veljesi?»
»Ei, emäntäni, hän on ... suloni,» vastasi niin punastuen.
»Oi, sitä umpimielistä tyttöä! Niin kauan olet salannut, että olet kihlattu?»
»Miksipä haluaisit tietää sydämeni salaisuuksia? Jos niitä kertoella alkaisin, niin ei aika siihen riittäisi.»
»Sinä pikku veitikka, pelkäsit kai että tahtoisimme salaisuutesi varastaa, ja siksi olet niin tarkoin suusi kiinni pitänyt, ettei siitä ole sanaakaan luiskahtanut. Mutta sanos minulle nyt, osaatko lukeakin Erotókritosta?»
»Enhän minä onneton, osaa, mutta Damaskinos, hän osaa lukea, hän. Aina kodissani kävdessään hän luki Erotókritosta, ja minä kuuntelin. Tuo kirja sinun kädessäsi on juuri samallainen kuin se, joka hänellä oli.»
Ja hiljaa polvilleen laskeutuen kosketti hän sisareni polvilla olevaa kirjaa ja alkoi selailla senlehtiä sellaisella könyselöllä hartaudella, jota lukemisen taitamattomat tapaavat kirjoille osoittaa.
»Muutamia säkeitä olen tosin häneltä oppinut, mutta meitä kohdanneet kauhistukset ja hävitykset ovat ne mielestäni haihduttaneet. Mutta odotas, odotas, joitakuita taidon vielä muistaakin.»
Ja hän lausui muutamia säkeitä selIaisella lämmöllä, joka antoi runolle omituisen lumoavan, uikuttavan soinnun.
»Mutta luo minulle, rakas emäntäni — taivas siunatkoon sinua — seuraavatkin säkeet. Kun yhden kuulen, niin murtuvat toisetkin mieleeni.»
»Minä sanon sinulla kaikkea mitä tahdot, luen sinulle koko Orotókritoksen, mutta sano minulle ensiksi, sano, rakastatko häntä paljon, rakastatko häntä, Damaskinosta?»
» Kysyt, rakastanko häntä? Rakastanko häntä?» hän huudahti sulkien sisareni hennon käden omaan voimakkaaseen käteensä ja sitä hyväillen jäyhä polvistuneena hänen eteensä. »Ja kuinka en häntä rakastaisi? Tiedätkö kuinka paljon hän minua rakastaa? Sanovathan kaikki kyläläisemme, että on synti ja häpeä, jotta hänen laisensa sankarinuorukainen, suuren Thanasis kapetanin suosittu ja uskottu, niin silmittömästi ihastuu kahteen silmäpariin! Mutta sitä he sanoivat vain kateudesta. Hän on, oi emäntäni, toinen Erotókritos. Koko Lakkoissa *) ei löydy toista hänen kaltaistansa: kaksikymmenvuotias, verevä, parraton vielä, kasvoiltaan kuin neitonen mutta sydän jalopeuran!»
Kun Magdalenan kaunopuheliaisuuden sulut kerran avautuivat tulvi se pidättämättä. Hän kertoi ensin joukon vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kotiseudustaan, vanhemmistaan, kodistaan ja elämästään, kestetyistä vaaroista, taisteluista ja teurastuksista kretalaisten ja turkkilaisten välillä. Mutta ennen muita ja enin hän kertoi Damaskinostaan. Hänen vilkas, värikäs kertomuksensa kiihtyi kiihtymistään, kun hän kertoi isästään ja veljistään, jotka kaikki olivat urhoollisia Lakkoin sotilaita, ja niillä tarmokkaalla järkähtämättömyvdellä hän turhaan oli vaatinut jäädäkseen heidän luokseen ja heidän kanssaan taistelemaan. Mutta heitä oli mahdoton saada taivutetuiksi, he pelkäsivät että hän joutuisi turkkilaisten käsiin, nämä kun harjoittivat kaikkia ajateltavia julmuuksia naisia ja lapsia kohtaan. Turhaan hän heille kuvaili kuinka hyvin hän oli oppinut maaliin ampumaan, hän itki ja vakuutti että hänellä oli enemmän voimaa kuin kellään heistä kestämään kaikellaisia vaivoja ja vaaroja. Näitä pelottomia peloitti se ajatus, että heidän ainoa Magdalenansa joutuisi turkkilaisten uhriksi. Ja niin he lähettivät hänet toisten naisten kanssa vapaaseen Hellakseen luottaen Jumalan apuun ja helleniläisten veljien armahtavaisuuteen. Eivätkä he ottaneet korviinsa edes Damaskinonkaan esityksiä, hänestä kun tuntui kovin vaikealta erota morsiamestaan.
»Kun minua tultiin noutamaan,» kertoi Magdalena, niin minä kiljasin:
»Kretaa en konsaan jätä!» ja vaivuin tainnoksiin. Tuntoihini palattuani olin laivalla keskellä surkeutta ja alastomuutta.
Kertoessaan vaipui hän melkein sisareni syliin, ja hänen nuorekkaiden kasvojensa tyyneys ja ankaruus vaihtui surumieliseksi kiihkoisuudeksi.
»Tahtoisitko nyt mielelläsi nähdä Damaskinoksen täällä?» kysyi sisareni.
Magdalena nousi kulmat synkeissä rypyissä:
»Nytkö? Jättäisikö hän nyt maamme, joka yltä yleensä on tulessa? Oi, elä nuhtele minua emäntäni! Ensin pitää kaikkein turkkilaisten olla karkoitetut, tuli sammutettu, saareni vapaa! Sitten hän tulkaan minua noutamaan ja minä kuolen ilosta!»
Ja hän suuteli innostuksissaan nuoren emäntänsä käsiä.
Sisareni piti Magdalenalle antamansa lupauksen. Joka ilta lopetettuaan taloudenaskareet veti hän esiin Erotókritoksen eräästä laatikosta, jossa hän talletti sitä kuin omaa tavaraansa, ja toi sen siskolleni, joka verrattomalla kärsivällisyydellä luki sitä hänelle sivu sivultaan. Ja lukemisen päätyttyä seurasi aina loppumattomia tunnustuksia ja sydämenpurkauksia, joiden säteilevänä keskipisteenä aina oli Lakkoin nuorisankari. Tällaisina iltoina olin minä äänettömänä kuulijana, kun kretalainen tyttö nuoruuteni takia minusta vähä välitti.
Mutta hänen laillaan odotin minäkin kärsimättömyydellä lukuaikaa. Ja minusta niinkuin Magdalenastakin tuntui että Erotókritas toi ilmi minun omia tunteitani, siitä kirjasta opin ensiksi tuntemaan runollisuusen hurmausta. Kadehdin runoilijaa, joka osasi tunteensa panna sellaiseen pukuun, ja kadehdin sitä tuntematonta kretalaista, ja tuon lemmen vaikutuksesta alkoivat minunkin lapselliset tunteeni leimahdella.
Näin kului kaksi kuukautta. Hiljaisena, työteliääni ja herttaisena eleli Magdalena luonamme, hän oli meille kuin sisar, ja me kaikki kohtelimme häntä sydämellisellä osanottavaisuudella. Hänen huolenpidostansa vallitsi talossamme järjestys ja somuus; minulle ja pienille veljilleni oli hänen huolenpitonsa kaikkialle ulottuvan äidillisen huolenpidon varjona — varjona sanon, sillä äidin hellää huolta valitettavasti mikään ei voi korvata.
Kaikki meillä tiesivät hänen rakkaudestaan nuoreen lakkiotiin, ja milloin häneltä jotain erinomaisenpaa apua pyydettiin sanottiin hänelle:
»Magdalena, autapas, minua: olkoon Damaskinollasikin oikein hyvä onni!»
Ja Magdalena riensi pyydettyä palvelusta tekemään. Muistanpa kerrankin eräänä kauniina syysiltana, kun toisten mentyä kävelemään olin kahden Magdalenan kanssa. Hän istuutui kadulle antavan ikkunan luona, kasvot ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat kiihkeää odotusta. Hän tiesi laivan näinä päivinä tuoneen maihin uuden joukon naisia ja lapsia ja että kaupunki yksimielisesti oli tarjoutunut nämäkin vastaanottamaan. Yleisen tunteen elähdyttämänä oli setänikin aikaa sitten mennyt ulos kansakoulun isolle talolle, jossa pakolaisraukat ensiksi saivat katon päänsä päälle, sieltä tuodakseen kotiimme vielä toisenkin holhokin. Ja Magdalena toivoi tämän uuden tulokkaan tuovan hänelle tietoja kodista. Ehkäpä olisi tulokkaiden joukossa joku rakas omainen, ehkäpä tulisi iloisia uutisia kotimaasta, tai kenties saapuisi tieto jostain kovasta kohtalosta, raskaasta surusta, joka hänet musertaisi. Mutta niin tai näin, niin jonkun onnettoman olennon näkeminenkin jo riitti hänelle lohdutukseksi, sillä isänmaa ja onnettomuus olivat käyneet hänelle eroittamattomiksi käsitteiksi.
Tuskin kerkesi hän huomata että tilanhoitajamme lähestyi jonkun inhimillisen olennon seurassa, jota hän kuutamon valossa luuli kretalaiseksi naiseksi, kun hän riensi portaille heitä vastaan. Samassa kuului tilanhoitajan ääni kadulta:
»Magdalena, tule serkkuasi vastaanottamaan, herra antoi hänet minun huostaani.»
Uteliaana juoksin minäkin hetken kuluttua alas vierasta katsomaan. Mutta säikähdyin kovasti kun hämärässä huomasin Magdalenan istumassa alimmalla portaalla pää rinnalle painuneena, itkien ja suonenvedontapaisesti säikähdellen. Hänen edessään seisoi epäröivänä ja hämmästyneenä serkku, pitkänä ja solakkana kretalaisessa vanhanaikaisessa kansallispuvussaan, joka on samallainen miehillä ja naisilla, pää ja osa kasvoista leveän liinan peittäminä. Sen enempää en hänestä eroittanut.
»Voi minua, onnetonta,» huusi Magdalena epätoivoisesti käsiään väännellen. »Ken sinut kirosi, Magdalena parka? Oi, minkä arvoista on minulle enää elämä, jota tahraa ylenkatse ja häpeä! Voi, voi minua onnetonta!»
»Kuule minua, armas Magdalena, heitä huolesi,» puhui serkku vavahtelevalla äänellä ja koettaen tarttua Magdalenaa käteen, jonka tämä äkkiä veti takaisin. »sanoinhan sinulle jo silloin, että veljesi tahtoivat sinun ja minun onnettomuutta silloin, kun pakottivat sinun jättämään isänmaasi? Tuskin olit silmistäni hävinnyt, kun rohkeuteni ja sankariuteni vähitellen menetin. Minä laihduin, kävin raskasmieliseksi, jalkani eivät enää tahtoneet kantaa minua, enkä enää entisellä iloisuudella voinut kapetanin käskyjä toimittaa … silmäni, ennen tarkka kuin kotkan silmä kävi himmeäksi ja tylsäksi .... ammuttiin turkkilaisia, eikä luotini enää sattunut niin tarkasti kuin ennen ...
»Alakuloisuuteni ja hajamielisyyteeni takia karkasi kerran käsistäni kaksi ylhäistä vankia, jotka kapetani itse oli minulle uskonut. Pian alkoi hänkin kieltää minulta luottamustaan. Vihamieheni riemuitsivat hiljaisuudessa.»
»Päivät ja yöt väikkyi silmissäni muisto sinun poisviemisestäsi. Viha kiehui minussa, mutta mitäpä taisin ... Toisen kerran taas piti meidän lyödä turkkilaiset, jotka olivat linnoittaneet itsensä muutamaan kylään, kapetani huusi minut esiin ja sanoi:
»Sinun pitää kantaa lippua. Tiedäthän, sinun tulee sitä verelläsi puolustaa.» Kävin keltaiseksi kuin vahakynttilä ja vastasin hänelle kuivasti: »minä en ota sitä, kapetani; voin panoin, antakaa se jollekin toiselle.»
Kapetani tuijotti minuun suu auki, hetken kuluttua pudisti hän päätään, eikä siitä hetkestä pitäen koskaan puhunut minulle ystävällistä sanaa.
»Miksikö en lippua ottanut, Magdalena? siksi että pelkäsin — oi Jumalani! Turkkilaiset eivät sitä käsistäni saisi, ennenkuin olin sen verelläni maksanut. Mutta sillä hetkellä olisit sinä taas minulle ilmestynyt, olisit hurmannut minut, olisit mukaasi temmannut … kuinkas sitä kuvaisinkaan, kun se kaikki on rakkauden syytä? Ja kelle sen sanoisin, kun ei kukaan minua uskoisi? Mutta siitä hetkestä pitäen olin turmioon tuomittu. Korvilleni tuli mitä minusta kuiskailtiin, ja mitäpä muuta olisikaan sanottavaa: 'Mitä katalaa se palikari onkaan tehnyt, se pelkuri koira!' sanoipa joku sen minulle vasten kasvojakin. Kuules, pelkuriksi soimasivat. Ryntäsin hänen päälleen musertaakseni hänet, mutta silloin ne kaikki minut yllättivät tuhotakseen minut. Vihamieheni huusivat: »me sanoimme sen!» ja ystäväni sanoivat: »mitäs siitä, me laskimme leikkiä vain.» Isäsi ja veljesikin jo alkoivat sitä minulle osoittaa. Kuuluipa jo sitäkin puhetta, että aikoivat kihlauksen purkaa ... Silloin oli päätökseni tehty: joko jäisin Kretaan, ja tappaisin isäsi ja veljesi, tai pakenisin ja olisin häväisty. Tein jälkimäisen. Edellinen menettelytapa olisi minut suotta turmioon syössyt, mutta sen toisen kautta voitan sinut ...
»Siis erään suuren hyökkäyksen edellisenä iltana — vapaaehtoisia oli yhtynyt kreitalaisiin — läksin matkalle iltahämyssä, väjyin tarkasti ettei kukaan minua keksisi ja pakenin kuin ruton saastuttamasta paikasta. Hauttasin vaatteni maahan — oli kuin olisin itseni haudannut, heitin aseeni mereen — oli kuin olisin nuoruuteni hukuttanut. Hankin itselleni naisenvaatteet ja pistäysin salaa hämärässä vieraasta paikkakunnasta olevaan naisjoukkoon, astuin laivaan ja tulin meren yli. Olen käynyt Atenassa, Syrassa, Kalkiksessa, Naupliassa, Patraksessa — lepäämättä etsien Magdalena serkkuani.
Tulin sitten tännekin, yhä vain sinun nimesi suussani, ja, Jumala soi, että isäntäsi tapasi minut. Sanoin että olin serkkusi Katarina, silloin hän armahti minua ja otti minut, täällä minä sinut lövdän. Sinä et pääse minulta pakenemaan. Kreta on minut menettänyt, mutta olen voittava uuden elämän sinua varten. Eletään yhdessä, minä lähden mihin vain tahdon. Minulla on vähä rahaa, kun se loppuu niin teemme työtä, kukapa meitä estäisi? Ellet sinä tätä tee, niin et koskaan ole minua rakastanut.»
»Etkä sinä ole koskaan minua rakastanut,» huutaa Magdalena äkkiä ylös ponnahtaen, »koska teit sen minkä teit! Kukako meitä estäisi? Jumala meitä estää ja kunnia! Oi mikä onneton hetki, minun syntymähetkeni! Meille olisi ollut parempi että noita olisi veremme imenyt, kuin että sellaista elämää eläisimme! Sinä tahdot että yhdessä menisimme: soaistu ihminen! Ja sellaisesta rakkaudesta, joka sinut on häväissyt vanhempain, sukulaisten, kapetanin ja verta vuotavan isänmaasi edessä, sellaisesta rakkaudesta etsit sinä nyt uutta elämää ja vapaudennautintoa?»
»Olkoon rakkauteni kirottu! Sinä et saa minua enää vastedes tuntea, minä en koskaan enää saa tavata sinua.»
»Onneton, kurja mies! Olet unohtanut että olet kretalainen, mutta minä muistan aina että olen Kretasta syntyisin. Tuhat kertaa ennemmin kuolema kuin häpeä …
»Mutta katsos, vielähän on aikaa, riennä, palaa takaisin, laske päältäsi se kuorma, sano mikä valhe hyvänsä kunhan vain menet, peittäydy vereesi ja muista sankariutta! Peseydy puhtaaksi rikoksestasi vaikkapa hengelläsi!»
»Elä sanokaan ettet kaukana minusta voi mitään tehdä, sillä nyt palaan kanssasi takaisin Kretaan, kenties kaadun rinnallasi, mutta jos jäänkin eloon, niin ei se ole ylenkatseessa ja häpeässä elääkseni niinkuin nyt tahdot ...
»Tai jos se on totta, että naisen vaatteisiin pukeutuessasi, menetit miehenmielen niin sano minulle mihin ensimäiset vaatteesi hautasit, ja minä menen ia kaivan ne sieltä ylös ja pukeudun niihin ja pesen pois tahrasi — mutta jos näkisin ettei se ole poispestävissä, niin tahdon mennä etsimään häväistyt aseesi … meren pohjalta. Sinun kanssasi ja'an kaikki tuskat, kaikki kärsimiset, elämän ja kuoleman, mutta häpeän, — oi heitä se toki mielestäsi! sitä en kanssasi ja'a.»
Mies seisoi siinä hetken aikaa äänetönnä ja liikahtamatta. Mutta äkkiä lähestyen tyttöä sanoi hän uhkaavin liikkein:
»Kuules, mikä sinut täällä on hurmannut! Et tiedä mitä puhut! Kretaan en koskaan palaa, tahdopa taikka ei, niin elämme yhdessä kumminkin!»
Tuskin oli hän sanonut nuo sanat kun Magdalena kauhistuneena peräytyi ja ojensi kätensä kuin laskeakseen aidan heidän väliinsä. Hänen päävaatteensa oli pudonnut alas, selässä, hartioilla ja rinnoilla aaltoili irrallaan oleva tukkansa, joka hänen vihastukselleen antoi tuiman majesteettisyyden leiman.
»Sanoinhan jo, mene tiehesi, mene pian tiehesi!» huusi hän kovasti.
»Tahdo taikka et, me olemme yhdessä!» kiljui toinen astuen aivan hänen luokseen.
»Mutta minä en kärsi sinua, en, en kärsi» ...
»Se ei ole sinun vallassasi, minä otan sinut väkisin, sinä olet minun!»
Ja hän koetti vetää hänet luokseen. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun kamala taistelu yritti syttyä noiden kahden vastustajan, rakkauden ja kunnian välillä, pakoitti kauhistus minun huutamaan; hämmästyneenä mies peräytyi ulko-ovea kohti, josta juuri kävelymatkaltaan palaten sisään astuivat isäni, veljeni ja sisareni.
Damaskinos — kaiketi olette jo hänet siksi tunteneet — joka nyt äkkiä huomasi tulleensa kahden tulen välille, oli pakotettu seisomaan paikoillaan, mutta Magdalena ryntää hurjistuneena hänen päälleen, puistaa häntä vaateista uskomattomalla voimalla ja huutaa:
«Jumala lähetti teidät!» hänen äänensä on muuttunut vallan tuntemattomaksi. »Isäntäni, emäntäni, olkaa todistajinani, kuulkaa tuomioni te, jotka näitte kuinka koko olentoni ihastui hänestä puhuessani, te, jotka näitte rakkauteni, teidän pitää vihanikin nähdä. Teidän pitää nähdä kuinka häntä halveksin ja kuinka hänet luotani työnnän, niinkuin hän ansaitsee, ja kuinka hänet. ...»
Soaistuna ja armottomasti sylkee hän onnetonta kasvoihin ja työntää hänet kauas luotaan. Mies horjahtaa taaksepäin, murahtaa hampaittensa välistä ymmärtämättömiä kiroussanoa ja häviää yön pimeyteen.
Kauheasti nyyhkyttäen kaatuu Magdalena sisareni, ystävänsä syliin, joka peljästyneenä, kun ei tiedä mitä on tapahtunutkaan, kysyy häneltä:
»Mikä sinun raukan on? Mitä sinulle on tehty? Kuka se oli?»
»Hänkö? Polttakoon minut tuli!» sai hän sanotuksi ja pyörtyi.
Kolmen päivän kuluttua läksin setäni kanssa Atenaan kouluun. Kun loma-ajalla, kymmenkuukautisen poissaolon perästä palasin kotiin oli sisareni kuollut ja Magdalena kotoa poissa. Huolimatta kaikkein kotolaisteni kehoituksista oli hän kuukauden kuluttua palannut Kretaan, jossa silloin jo taas rauha vallitsi. Sen kuukauden oli häntä häntä kuihduttanut suru ja synkkämielisyys. Mutta kun hän kuuli, että Damaskinos, kun hänen elämänsä tuli kaupungilla tunnetuksi, kaikkien ylenkatsomana, hylkäämänä ja sortamana vihdoin tietoisena täydellisestä siveellisestä haaksirikostaan, menetti järkensä, tarjoutui Magdalena häntä hoitamaan ja kotiseutuun takaisin saattamaan.
Pyhällä kunnioituksella säilytän laatikkoni pohjalla Erotókritosta, tämän surullisen tapauksen muistona. Kirjassa on vieläkin sisareni laittama ruusunpunainen käärepaperi, ja useissa lehdissä näkyvät Magdalenan kuumeisten sormien jäljet.
Suomen Kansa n:ot 4-5 9.-11.1.1901.
*) Lakkoin maakuntalaiset osoittivat tämän kapinan aikana erinomaista urhoollisuutta.
