Sielunhädässä.
Kirj. Kaarlo Hammar.
Seppä Raution talossa oltiin muutamana aamuna tavallista varemmin liikkeellä. Ovet ryskyivät, ja portailta kuului kiireisiä askeleita.
Mäkeliinskä, hieroja, joka asui talon eräässä nurkkakamarissa, oli yöllä äkillisesti sairastunut. Hän oli houraillut ja nähnyt hirveitä unia. Päätä huumasi, eikä hän sanonut oikein hyvin näkevänsäkään. Aamulla yritti nousta, mutta silloin rupesi ylenantamaan ja kaikki esineet pyörivät silmissä huimaa vauhtia.
Naapurin akat olivat pian saaneet vihiä asiasta ja kokoontuivat sairaan luo neuvottelemaan. Keskustelujen tulos oli, että on lähdettävä kiireimmiten pappia hakemaan, ”koskei voi tietää, vaikka olisi loppu hyvinkin lähellä.”
Se oli sepän vaimo Manta, jonka päässä tuo viisas tuuma syntyi. Ja koska toisetkin vaimot näkyivät sitä kannattavan, lähti hän naapuriin, missä asui Aaku-niminen hevosmies.
Aaku nukkui vielä makeassa unessa.
— Aaku, nouskaapa heti ylös! Te lähdette pappilaan, hätäili Manta ja ravisti kaikin voimin nukkuvata olkapäästä.
Aaku murahti jotakin, käänsi kylkeä ja nukkui uudelleen.
— Aaku, kuuletteko, Aaku! alotti Manta toistamiseen.
— Häh, mikä nyt sitten on! mörisi Aaku, hieroi silmiänsä ja haukotteli.
— Lähdette heti pastoria noutamaan tänne.
— Häh, pastoriako! mitäs sillä?
— Noh, kaikkea hän kyseleekin! voi hyvä Jumala, kun vielä vitkastelee! Vaikka toiselta ihan henki menossa. Aaku, Aaku, kuinka voittekaan olla noin välinpitämätön lähimmäisenne hädästä. Ajatelkaa toki itseänne. Voi se sairaus teitäkin kohdata. Miltä tuntuisi joutua sielunhätään eikä saada edes pappia lohduttamaan itseänsä.
Aaku oli tämän nuhdesaarnan aikana saanut housut jalkaansa. Manta kiiruhti asiansa toimitettuaan takaisin sairaan luo.
Sairas valitteli tuskiansa. Muiden rohtojen puutteessa otettiin hyllyltä pullo, sisältävä puolen kahvikupin verran viinaa, minkä hän yhteen hengenvetoon hotkasi.
Mäkeliinskällä oli mies elossa, mutta he asuivat erillään. Syynä siihen oli alituinen kinastelu ja eripuraisuus aviopuolisoiden välillä. Kuitenkin kävi mies tuon tuostakin vaimoansa katsomassa. Edellisenä iltana viimeksi luultiin sen tapahtuneen, päättäen hirveästä rähinästä ja soimauksista, joita vaimo viskasi harvempisanaista miestänsä vastaan.
Sepän vaimo muisti Mäkeliinin ja sai uutta vettä myllyynsä.
— Olisi edes kunnon mies teillä, Mäkeliinskä parka, niin pitäisi se hiukan parempaa huolta vaimostansa. Mutta semmoinen hunsvotti, Jumala parataan, ei sydäntä, ei rakkautta niin rahtuakaan. Jättää toisen nääntymään niinkuin käki poikansa. Jaa, jaa, semmoisia ne miehet ovat!
Aaku oli vihdoinkin saanut hevosensa valjaisiin ja lähtenyt ajaa lönkyttelemään pappilaa kohti. Hän ei huolinut pitää kiirettä. Mikä siellä nyt on olevinaan, tuumi hän.
Pastori heitti aamiaisensa kesken, kun kuuli asian, ja oli tuossa paikassa valmiina. Aaku antoi hevosensa hölkytellä hiljalleen ja mietiskeli itse, miten saisi uudet paremmat silat entisten kuluneiden tilalle.
— Onko se kovinkin heikkona se sairas? kyseli pastori.
— Häh, tokasi Aaku ja pyyhkäsi nenäänsä kintaalla.
— Että jos siellä kovakin on hätä? toisti pastori hieman muuttaen kysymystänsä.
— Kuka hänet tietää! Oli se vielä eilen illalla jaksanut miestänsä piestä, niin kuin kertoivat.
— Voi se tauti piankin yllättää. Tähän aikaan ihmisiä kuolee yhtäkkiä ilman edelläkäypää sairautta.
Hevonen pysähtyi vihdoinkin Raution talon pihalle. Pastori nousi, otti ehtoollistarpeet ja lähti sisään. Akat olivat portailla niiaamassa, toiset kurkistelivat ikkunoista.
Pastori meni sairaan luo, tervehti ja istahti vuoteen ääreen.
— Miten on sielunne laita? Onko teillä mitään syntiä, joka erityisesti painaa omaatuntoanne, tiedusteli pastori aluksi.
Sairas teki kärsimättömän liikkeen.
— Pyhyydestäni en tahdo kerskata, mutta sen vakuutan, etten ole suurempi syntinen kuin muutkaan, sanoi hän varmasti. Kunniallista elämää olen koettanut elää, sen voivat naapuritkin todistaa. Jos joku toisin sanoo, on se ilkeintä parjausta.
— Te ette vielä näy tulleen synnin tuntoon, jatkoi pastori alakuloisesti.
— Perisynnin viasta en kyllä ole vapaa enemmän kuin muutkaan, mutta mikään suuri syntinen en ole, väitti sairas edelleen.
Pastori mietti hetkisen.
— Ettekö tunne milloinkaan rikkoneenne kuudetta käskyä vastaan, hän kysyi.
Sairas tämän kuultuaan joutui vimmoihinsa, silmänsä pyörivät hurjasti ja käsi pusertui nyrkkiin.
— Se on hävyttömin valhe, sen vannon Jumalan ja ihmisten edessä, karjui hän. Tiedän kyllä että mieheni, tuo roisto, syyttää minua yhteydestä toisten kanssa. Mutta jos minä viitsisin ruveta kertomaan herra pastorille, miten se jumalaton itse elää. Vaan minä en tahdo olla niin ilkeä häntä vastaan, vaikka hän kohteleekin minua, omaa vaimoansa niin sydämmettömästi.
Pastori oli kuullut tarpeeksi.
— Minulla ei näy olevan täällä mitään tekemistä. Tulin luoksenne tarjotakseni teille sitä armoa, joka on tarjona kaikille, jotka syntinsä tuntevat ja pelastusta kaipaavat. Jos teissä tällainen tunto herää, olen valmis tulemaan uudelleen.
Pastori lähti.
Iltapuolella tuli sairaan mies. Hänkin oli saanut kuulla vaimonsa äkillisestä sairauden kohtauksesta.
Porstuassa hän joutui puheisin sepän vaimon kanssa. Tämä antoi hänelle aika läksytyksen.
Että kehtaattekin olla niin tyly vaimollenne. Elleivät toiset olisi häntä hoitaneet, olisi hän saanut menehtyä. Minun piti lähettää pappia noutamaan; eihän sitä kukaan muu olisi
tehnyt.
Mäkeliin, muuten hiljainen ja harvasanainen mies, purskahti nauramaan.
— Mitä minä kuulen! Pappiako hakemaan! Vai pappia sille juopporatille! Se vielä puuttui. Akkapaha sairastaa kohmeloa eikä muuta. Taisi tyhjentää pullon, josta illalla yhdessä maisteltiin. Selässäni vieläkin kihelmöi hänen lyöntinsä, ja uskon, että sama leikki uudistuisi, jos hänelle näyttäytyisin. Mutta minäpä en olekaan se mies, joka menisin sinne hänen kanssansa tappelemaan.
Mäkeliin ei huomannut että hän pitkän aikaa oli puhellut yksikseen. Sepän vaimo oli näet hävinnyt ennenkuin toinen oli ehtinyt sanottamansa loppuun sanoa.
Suomen Kansa no 7 14.1.1901.
