Taiteilija.
Suom. »Suomen kansalle.»
Kun Bower joutui erään suurenpuoleisen sanomalehden palvelukseen kaukaisessa lännessä, oli hän — omankertomuksensa mukaan 21 vuodenikäinen, vaikka hän ei näyttänyt 17 vuotta vanhemmalta. Hän oli oppilaana lehden kirjapaino-osastossa. Hänellä oli pieni palkka, vaan Bower arveli sen kyllä riittävän ruokaan ja asuntoon, »eikä se ollut lainkaan hullumpaa» arveli hän.
Hän oli umpimielinen nuorukainen ja lausui harvoin sanan ilman että häntä ensin puhuteltiin ja vastauksensa laati hän mahdollisimman lyhyeen muotoon.
Hän oli kotoisin lännen pohjoisosista ja lämmin ilman-ala vaikutti ennen pitkää terveellisesti hänen verrattain heikkoon ruummiinrakennukseensa ja hänen äänensä vahvistui päivä päivältä.
Sen mukaan kuin hänen äänensä voimistui, hävisi myös hänen harvapuheisuutensa ja silloin saattoi helposti huomata että tuon tyynen pinnan alla piili todellinen miehuus.
«Onko sinulla luonnoskirjaa?» kysyin häneltä eräänä päivänä.
«Kyllä, on minulla yksi,» vastasi hän.
«Annahan, kun katson sitä hiukan,» jatkoin minä.
Seuraavana päivänä tuli hän kirjoineen. Siinä oli 27 luonnosta, jotka olivat niin taitavasti tehdyt, että ne herättivät meissä kateutta. Kaikki seitsemänkolmatta luonnosta olivat saman koiran eri asentoja.
Me kykenimme jokainen piirtämään koiran useammassakin asennossa, vaan kuinka saattoi ihminen huomata saman koiran 27 eri asentoa — puhumattakaan siitä, että hän vielä pystyi piirtämään ne — sitä emme voineet ymmärtää.
Eräänä iltana kävi Bower tervehtimässä muutamia tuttaviansa. Hän oli aikonut raitiotievaunulla ajaa kotiinsa, vaan sellaista ei näkynytkään, kun hän tuli ulos kadulle ja koska hän arveli kestävän kauvan, ennenkuin mitään vaunua ilmestyisi, päätti hän mieluummin palata jalkaisin kuin seisoskella vaunua odottamassa.
Hän katsoi kelloansa, se oli 10 minuuttia yli kahdentoista.
Bowerilla oli kultakello nahkaisine perineen; tämän hän kiinnitti liiviinsä suurella neulalla.
«Tie on pitkä,» ajatteli hän, vaan ei auta.
Hän oli kaupungin-osassa, jota ei ollut ennen nähnyt; senvuoksi päätti hän kulkea raiteita myöden, jotta ei eksyisi.
Hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja alkoi näkyä yhä muhkeampia taloja, josta hän huomasi joutuneensa kaupungin hienoimpaan kortteliin.
Äkkiä kuului pistoolin laukaus, jota seurasi kauhea huuto. Erään talon sivu-ovi aukeni ja kaksi mustaa olentoa hyökkäsi ulos portaista. Kadulla kohtasivat he poliisipalvelijan, joka koetti vangita heidät. Vaan silloin kuului toinen laukaus ja urhea poliisi vaipui kuoliaana maahan.
Sadatellen juoksivat nuo mustat olennot eteenpäin pitkin katua aivan sen puun ohitse, jonka takana Bower pysyttelihe piilossa.
Kun he juoksivat ohitse, huomasi hän heidän olevan naamioittuja ja että vain heidän kasvojensa ala-osa oli näkyvissä. Vaan siitä huolimatta oli Bowerin nopea silmä keksinyt muutamia heidän kasvojensa piirteitä.
Laukaukset olivat houkutelleet paikalle joukon uteliasta kansaa sekä poliisipalvelijan. Bower kutsui poliisin sivulle, kertoi hänelle kaiken sen mitä oli nähnyt ja kuullut, ilmoitti nimensä, osoitteensa ja ammattinsa ja sittenkun häntä oli kehoitettu »olemaan virkkaamatta kellenkään mitään asiasta, ennenkuin hän saisi erityisen kutsun sitä varten,» lähti hän kotiinsa.
«Nyt ei kannata ruveta levolle näin kiihtyneessä mielentilasssa,» ajatteli hän. Minun täytyy jotakin nauttia tyyntyäkseni.
Vaikka hänen täytyi tehdä melkoinen kierros, ohjasi hän kuitenkin askeleensa eräälle kadulle, jonka varrella hän tiesi olevan erään ravintolan, joka oli koko yön avoinna.
Ravintolaan tultuaan tilasi hän itselleen lasillisen viiniä; ja juuri kun hän aikoi sitä nauttia, kiintyi hänen huomionsa aivan äkkiarvaamatta kahteen nuoreen mieheen salin toisessa päässä. He istuivat ja keskustelivat tuskin kuuluvasti heittäen tavantakaa epäluuloisia katseita Boweriin.
Hän hörppi vitkalleen viiniäni katsellen ympärillensä. Hän oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että juuri nuo samat miehet olivat murhanneet poliisin.
«Voitteko antaa minulle hiukan paperia?» kysyi hän viinurilta. Minun täytyy välttämättömästi kirjoittaa pieni kirje.
Viinuri lähti noutamaan paperia mumisten mennessään, ettei «tämä ole mikään paperikauppa.» Vaan hetken kuluttua palasi hän takaisin kädessään likainen arkinpuolikas, jonka hän ojensi Bowerille.
Tämä otti esille kynänsä ja kirjoitti kirjeen. Senjälkeen tilasi hän vielä lasin viiniä lyöttäysi keskusteluun viinurin kanssa yhä miettien, miten saisi murhamiehet vangituiksi.
Mikä tuuma lieneekin nyt juolahtanut hänen mieleensä, vaan se keskeytyi sen kautta, että nuo kaksi miestä nousivat pystyyn ja lähtivät matkoihinsa.
»Ei auta menettää heitä näkyvistä.» arveli Bower. «Minun täytyy seurata heitä, kunnes tapaan poliisin, joka voi vangita heidät.»
Vaan Bower raukka saikin pian kokea mitä kahden roiston takaa-ajaminen maksaa. Juuri kun hän kääntyi erään kulman taakse, iskettiin häntä päähän revolverin perällä, niin että hän tupertui katukäytävälle. Seurasi vielä muitakin iskuja, vaan niitä hän ei tuntenut.
Seuraavana aamuna tapasi hänet muuan poliisimies, kun hän verisenä ja tunnottomassa tilassa makasi kadulla. Haavoitettu toimitettiin sairaalaan parantumaan.
Saman päivänsanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia murhasta. Murtovarkaat olivat ampuneet Westendissä erään pankinjohtajan aivan tämän omassa asunnossa. Muuan poliisi, joka oli yrittänyt vangita rosvot verekseltä, oli niinikään joutunut niiden uhriksi. Kamalan hirmutyön ainoa todistaja oli myös hävinnyt. Koko juttu oli kietoutunut salaperäisyyden vaippaan. Viisi tai kuusi henkeä oli epäluulonalaisina vangittu. Boweria ei voitu löytää hänen ilmoittamansa osoitteen mukaan. 50,000 markan palkkio luvattiin murhamiesten vangitsemisesta.
Kolmannen päivän iltapuolella sain sanan, että muuan sairashuoneen potilaista tahtoi puhutella minua. Tämä oli Bower raukka. Tuttujen kasvojen näkeminen vaikutti häneen hyvästi. Hän palasi jälleen silminnähtävästi tajuunsa. Sairaanhoitajattaret sanoivat hänen koko ajan olleen tunnottomassa tilassa.
»Toimittakaa minut pian täältä pois,» sanoi hän.
Minä intin vastaan, vaan Bower pysyi vaatimuksessaan. Käännyin senvuoksi sairashuoneen lääkärin puoleen, jonka tunsin, ja hänen suostumuksellaan päästettiin sairas kotiansa.
«Kyllä hän nyt tulee toimeen, kun hän on palannut tuntoonsa,» sanoi lääkäri, »Häntä vaivasi vain aivotäräys, joka helposti näyttää paranevan.»
Toimitin hänet vaunuun ja hänen pyynnöstään ajomme suoraapäätä poliisimestarin konttoriin. Kun olimme astuneet sisään, alkoi Bower heti tehdä selkoa tapahtumasta. Alusta loppuun asti kertoi hän kaikki, mitä tiesi murhamiehistä, kuinka hän oli tuntenut heidät ravintolassa, ja kuinka hän sitten oli seurannut heitä toivoen tapaavansa jonkun poliisin sekä mitä hänelle vihdoin tapahtui kadunkulmassa.
«Vaan mitä tarkoititte kirjeellä, jonka kirjoititte?» kysyi poliisimestari.
«Tassa se on,» sanoi Bower ottaen esille paperin. «Voitte itse lukea sen.»
Poliisimestari otti likaisen paperipalan ja näytti lukevan sen sisällyksen. Hänen katseensa kirkastui, hän kavahti pystyyn ja tuli Bowerin luo ojennetuin käsin.
«Tartuppa käteeni, poikaseni! Sinulla on sydän oikeassa paikassa. En ole milloinkaan lukenut tämän hauskempaa kirjettä. Vaan kirjeeksi sitä ei juuri voi kutsua, koska siinä kerran on kahden suurimman rikoksentekijän selvät valokuvat, kahden roiston, jotka tähän asti ovat välttäneet hirttoköyden. Ja jollen minä nyt saa heidät käsiini ja toimita heille ansaittua rangaistustaan, niin ei minun tosiaankaan enään sovi kantaa poliisimestarin virkapukua.
Ja hän sai heidät vangituiksi ja hirtetyiksi; palkinto jaettiin Bowerin ja salapoliisin kesken, jotka olivat vanginneet pahantekijät. Bowerille annettiin kuitenkin suurin osa palkinnosta.
Kun rahat maksettiin hänelle, sanoi hän:
«Nyt lähden luultavasti pienelle huvimatkalle Eurooppaan.»
Siitä on jo kulunut usea vuosi ja muuan ystävistäni, joka paremmin tajuaa oivallista ruokaa, kuin maalauksia, on kertonut minulle, että hän ollessaan viimeksi Pariisissa näki amerikalaisen taiteilijan näytteille paneman taulun, joka herätti suurta huomiota. Taulu esitti saman koiran 27 eri luonnosta.
Suomen Kansa no 7 14.1.1901.
