Kuvanveistäjä.
Hän kulki maita mantereita, elätti itseänsä, miten kulloinki voi, ja mietti — mietti. Hän etsi jotakin, etsi maailmalta, etsi omasta itsestään. Mutta ei löytänyt. Jos olisi edes löytänyt oikean kysymyksen itsekään, niin olisi kai se vastauskin löytynyt. Mutta hän ei löytänyt oikeata muotoa sille kysymyksellekään.
»Mitä sinä siinä teet?«
»Totuuden kuvapatsasta.«
Näillä sanoilla he tutustuivat toisiinsa. Toinen tämä pitkä mustatukkainen maankulkija, toinen pieni piirusilmänen.
»Vai totuuden kuvapatsasta? Luuletko siitä mitään tulevan?«
»Ka, empä tässä oikein tiedä itsekään, tuleeko tästä — .«
»Voi veikkonen. Ei siitä silloin mitään tule, jollet itsekään usko tulevan.«
»Niinkö arvelet?«
Piirusilmänen poistui jonkun askeleen päähän patsaasta, levitti hajalleen jalkansa, kallisti päänsä oikealle ja virkkoi:
»No luuletko sinä tuosta mitään tulevan?«
Siinä se seisoi iso puuntönkkö. Olihan tuo piirusilmänen sitä kaverrellut ja tasotellut. Mutta yhäti oli se vaan pelkkä puuntönkkö.
»Miksikä ei siitä tullakin voisi kun olisi oikea tekijä«, virkkoi hymyillen pitkätukkanen.
»Niin ettäkö minä en olisi. — Taidatpa olla oikeassa. Kyllä minä tuohon siloitustyöhön olisin omiani. Mutta minä en saa siihen sitä suurta ajatusta.«
»Sepä se« arveli toinen. »Ja ilman sitä ajatusta, siitä ei tule totuutta.«
»No sitä minä olen jo miettinyt itsekin. Ollapa vaan joku toinen joka ottaisi ja jatkaisi, että ei tehty työ menisi hukkaan, niin kyllä minä tästä antasin koko puun ja työ-aseetkin heti paikalla.«
»Hyvä. Minä otan jatkaakseni« sanoi pitkätukkanen. Ja hän ryhtyi. Niin he erosivat.
*
»Kyllä se oli sittenkin hyvä juttu, tuo patsas, kyllä se oli suuri ajatus, jonka minä alulle panin.«
Näin jutteli eräänä päivänä piirusilmänen sivukulkiessaan ja tarkastettuaan keskeneräistä patsasta.
»Mutta älä hyvä mies sitä päätä niin korkealle tee. Pois siitä on se puun yläpää katkaistava.«
»Eikös mitä«, hymyillen virkkoi pitkätukkanen. »Totuuden patsaan pää ei voi milloinkaan olla liian korkealla.«
»Mutta se tulee olemaan vasten patsaan alkuperäistä suunnitelmaa, vasten minun alkuunpanoajatustani.«
»Tässä ei ole nyt kysymys sinun ajatuksestasi, vaan totuudesta.«
»Mitä se on se sellainen puhe. Olenhan minä selvään ja huolellisesti viivotellut, mitä minä tarkoitin totuuden kuvapatsaalla. Et sinä saa siitä luopua. Pilaat kallisarvoisen työn.«
Ja piirusilmänen poistui jatkaen samaa puhetta joka kerran kuin hän sivuitse kulki.
*
Mutta pitkätukkanen jatkoi työtänsä ja se tuli valmiiksi. Ihmiset seisattuivat sivukulkiessaan patsasta ihmettelemään ja kysyivät, mikä oli patsaan tarkotus.
Pitkätukkanen selitti, että se on totuuden kuvapatsas.
»Mutta mikä on sitten totuus?«
»Totuus on elämän suuri ajatus«, hän vastasi.
»Mikä on sitten elämän suuri ajatus?«
»Elämän suuri ajatus sisältää tiedon siitä, mitä varten me olemme olemassa.«
»Mitä varten olemme me olemassa?« he yhäti kysyivät. »Me olemme oppimassa ymmärtämään, että elämä on rakkautta varten«, hän selitti ja yhäti jatkoi opetustaan.
Ensin oli vaan muutamia kuulemassa sitten tuli yhä useampia. Ja lopulla oli totuuden kuvapatsaan vierusta muuttunut kaiken kansan kokouspaikaksi ja yhäti kysyi kansa ja yhäti selitti pitkätukkanen, mitä varten ihmiset ovat olemassa. He ovat olemassa ihannettensa varten, hän selitti. Totuus on jokaiselle se mihin hänen henkensä kaipaa ja jonne hänen on pakko pyrkiä niinkuin janoisen lähteelle. Se joka löytää ihanteensa, hän löytää sen suuren ajatuksen joka johtaa hänet ymmärtämään rakkautta.
»Onko tämä kuvapatsas siis se ihanne?« kysyi kansa ihaillen pitkätukkasen valmistamaa taideteosta.
»Tällä koetetaan teitä ohjata oikeata ihannetta löytämään«, vastasi pitkätukkanen.
*
Mutta silloin tapahtui, että kun kansa yhäti kokoontui totuuden kuvapatsaan luoksi tutkimaan totuutta ja keskustelemaan elämän ihanteesta, niin alkoivat ne, jotka ennen olivat kansaa johtaneet, tulla tyytymättömiksi. He ensin nauroivat pitkätukkaselle ja pilkkasivat hänen kuvapatsastaan. Mutta kun kansa yhäti vaan kehui ja ihaili, melkeinpä jo jumaloi sitä, niin he hiipivät kuvapatsaan luo hekin ja rupesivat opettamaan.
»Näettehä te, että elämä on taistelua. Se on taistelua tuulia vastaan, petoja vastaan, vihollisia vastaan. Pois siis lorupuheet, pois lapsellisuudet. Rakkaus ja ihanteet ovat erinomaisia kuvapatsaina, mutta ei ne kelpaa käytännöllistä elämää varten. Vatsa vaatii ruokaa, ruumis vaatii vaatetusta, perhe vaatii turvaa. Niitä ei voi tyydyttää tyhjillä ihanteilla.«
Pitkätukkanen koetti omilla opetusvuoroillaan selittää, että silloin kun ihanteet astuvat ihmisiä ohjaamaan, silloin kun rakkaus on ihmisten työvoimana he lakkaavat olemasta yksin. Silloin lakkaa kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Tuulet ja myrskyt tulevat vaarattomiksi, kun ei yksin tarvitse niitä vastaan varustautua.
Nälkä ei ketään silloin peloita, kun on monta kättä yksin tuumin ruokaa hankkimassa. Vihollinen ei silloin uskalla lähestyä, kun suuret joukot yhtenä miehenä ovat sitä valmiina vastaan ottamaan. Rakkaus se siis tekee ihmisolemisen elämäksi. Se ohjaa löytämään elämän suurta ajatusta. Se ohjaa tajuamaan totuuden suurta lakia.
Mutta ne muut jatkoivat työtänsä, nimittivät pitkätukkaista kansan villitsijäksi ja eksyttäjäksi. Sanoivat hänen häpäisevän puheillaan totuuden kuvapatsasta, jonka piirusilmänen oli niin nerokkaasti ajatellut. Ja piirusilmänen astui esille ja puhui kansalle:
Te tiedätte kaikki kuka on tämän kallisarvoisen kuvapatsaan pystyttänyt ja mitä varten se on pystytetty. Minä sen olen pystyttänyt ja teitä varten. Ja siksi olen minä. sen pystyttänyt, että te sen juurella kokoontua saisitte neuvottelemaan ja keskustelemaan, millä tavoin teidän on elämän taistelua käytävä, jotta teille siitä suurin hyöty tulisi. Siis eläköön totuus, eläköön totuuden kuvapatsas! Ja kansa katsoi hänen oikein puhuneen ja huusi eläköön hänen kanssansa. Mutta pitkätukkanen poistui kyynelsilmin, poistui aina vieraille maille asti.
*
Vuosia oli jo monta kulunut, kun pitkätukkanen jälleen palasi kotimaahansa. Jokainen hänet tunsi ja jokainen ajatteli itsekseen, että mikähän ajatus tuolla nyt on totuudesta. Uteliaana läheni matkamies kuvapatsasta. Tuossa se yhäti seisoi uljaana ja luokseen kutsuvana. Mutta sen ympäristö oli kokonaan muuttunut. Entisten vaatimattomaan rakennusten sijaan oli jo rakettu uudenaikaisia mukavuuksia ja oudot miehet hääräsivät niinkuin ammattimiehet ainakin tärkeän kokouspaikan valvojina. Hän tuli kuvapatsaan luoksi, katsoi sitä kasvoihin — ja mitä hän näki? Sen lempeät, haaveilevat kasvonpiirteet oli muutettu. Silmien ulkokulmat oli kohotettu ylöspäin ja suupieliin oli kaiverrettu lovet alaspäin.
»Kuka on tuota kuvapatsasta muovaellut?« kysyi matkamies kiivaasti.
»Kukako muovaellut?« kysyivät vartiat kummeksien.
»Niin! Eihän tuo ole enää rakkauden kuvapatsas, vaan vihan ja katkeruuden!«
»Ei olekaan. Se onkin totuuden kuvapatsas.«
»No onko totuus vihaa ja katkeruutta?«
»Totuus on elämää ja elämä on taistelua, ja taistelu on vihaa ja viha on katkeruutta!«
Kauan istui pitkätukkanen penkereellä maantien vierustalla, sitten hän jatkoi matkaansa ja näytti jälleen painuvan niihin mietteisiinsä, joita hän oli niin kauan hautonut. Mutta nyt hänellä olivat jo selvinä kysymykset sekä vastaukset. Hän vaan mietti kuinka hän saisi nuo muut löytämään ne kysymykset, sillä niille eivät vastaukset ole minkäänarvoiset, joille kysymykset eivät vielä ole selvenneet.
Kolkuttakoot ensin, niin heille avataan.
Ainut Aherre.
[Matti Kurikka?]
Elämä näytelehti 16.12.1905.
