Silmäys

Silmäys.

Eräs intiaani kertomus

Suomennos.

»Minä kerron sinulle eräästä miehestä, jonka minä kerran tahdoin tappaa«, sanoi Kivisydän, ojentaen minulle piipun, »sillä minä ja sinä olemme katselleet toisiamme piipun savun läpi ja syöneet lihaa samasta kattilasta, ja siitä syystä olemme veljiä«.

Me istuimme kahden leiritulen ääressä, ruskean ystäväni kera. Hänen kasvoissaan kuvasti rohkeus ja niin terävät silmät että olisi luullut voivan katsoa läpi ihmisen.

»Siitä on monta vuotta kulunut kun olin nuori«, alkoi hän kertoa. »Minä olen vanha nyt ja silmäilen maahan, sillä minä tulen kohta lepäämään sen alla. Mutta tänä iltana ovat silmäni nuoret jälleen muutamaksi hetkeksi, niin että voin nähdä Paezhan, Douba Monas'en ainoan tyttären. Hän ei ollut sen näköinen kun muut naisemme, hän ei ollut niin suuri kuin ne, sillä häntä ei oltu luotu kantamaan vettä ja puita, kuten toiset. Hän oli aivan kuin sinun valkeat sisaresi. Hänen jalkansa koskettivat maata kevyesti kuin etelän tuuli, hänen vartalonsa oli notkea kuin ruoho, ja silmänsä olivat kuin tähdet. Minä katsoin noihin silmiin siksi kauan etten muuta nähnytkään maan päällä.

Mutta minä olin köyhä. Isälläni oli ainoastaan muutamia hevosia, hänen isällään sen sijaan oli niin monta että sinun on turha arvatakaan. Mutta minä olin nuori ja voimakas ja sanoin itselleni:

»Minun täytyy omistaa hänet. Minä lyön maahan urhoollisimmat miehet kylistä, otan heidän hevosensa ja tulen rikkaaksi ja kuuluisaksi«.

Eräänä iltana kun lihapadat kiehuivat tulella, juoksin minä alas suurelle lähteelle laaksossa, sillä Paezhan oli tapana joka ilta käydä noutamassa raitista vettä vanhalle isälleen. Minä makasin hiljaa ja kuuntelin mutta en voinut kuulla muuta kun oman sydämmeni tykytyksen. Minä ryömin lähemmäksi ja näin Paezhan katselevan kuvaansa lähteessä. Silloin kasvoi minun kaipuuni häneen kahden kertaisesti. Minä nousin ylös. Hän katsoi säikähtyneenä minuun, sillä kasvojeni ilme sanoi hänelle, että minä tahdoin omistaa hänet ja että minä olin hyvin voimakas. Kevyesti kun antiloopi juoksi hän pois sieltä.

Minä voin tuskin hengittää kuin vihdoinkin saavutin hänet nostaen hänet vahvoille käsivarsilleni, varmaankin puristin häntä liian rajusti sillä hän huudahti syleillessäni häntä.

Silloin katsoin häntä silmiin ja näin jotain mitä en milloinkaan unohda — yksi silmäys, surullinen, voimakas, säikähtynyt ja rukoileva. Nuot silmät jotka säteilivät, kuten auringon säteet tunkevat läpi pilvien. Silmäys oli voimakkaampi minua, sillä minä heikennyin, enkä voinut pitää häntä kauemmin. Hetken katsoi hän minua suurilla silmillään, ja silloin näin niissä sen, mikä tekee että naiset voivat kantaa puita ja vettä, siksi että katkaisevat selkänsä ja miehet voivat tehdä suuria hyviä töitä, olematta silti ylevämielisiä.

Sitten juoksi hän pois luotani, ja minä heittäydyin maahan kätkien kasvot käsiini ja itkin kuin lapsi.

»Oletko sinä nähnyt milloinkaan senlaista silmäystä, valkea veli?« kysyi hän katsoen läpitunkevasi minuun.

»Minä olen nuori«, vastasin minä.

»Mutta milloin sinä kun näet sen silmäyksen tulet sinä vanhaksi«, sanoi hän, sillä minäkin noustuani ja mentyäni takaisin kylään, olin vanha enkä välittänyt mistään. Siitä hetkestä taisin myös katsoa suurinta ja vahvinta silmiin, sillä minä olin mies; olin nähnyt silmäyksen.

Sitten seurasi aika jolloin ruusut lakastuvat, ja bisonhärkien ajo alkaa. Koko heimo valmisti itsensä metsästystä varten. Eräänä aamuna ajoimme me kaikki miehet ja naiset ulos kylästä.

Meitä oli niin monta että ensimäiset olivat jo kadonneet kukkuloiden taakse, kun viimeiset läksivät kylästä. Me kuljimme laulaen. Monta päivää olimme jo kulkeneet, minusta tuntui kaikki paljaalta laululta, silloinkin kun en laulanut, sillä minä ratsastin aina Paezhan läheisyydessä. Minä puhuin lempeitä sanoja hänelle, ja hän hymyili minulle, sillä hän oli nähnyt suurella lähteellä kuinka heikko minä olin.

Mutta eräänä päivänä ratsasti Musta Koira Paezhan sivulla ja puhui kauniita sanoja hänelle. Paezhan silmät olivat kummalliset, kun hän katsoi häneen; niissä ei ollut sitä ilmettä jonka minä kerran olin nähnyt. Silloin tunsin katkeruutta sydämessäni, sillä Musta Koira oli kauniimpi kun minä.

Vähintäkään lepoa suomatta itsellemme, päivä toisensa jälkeen me itsepintaisesti kiiruhdimme bisonhärkien perään, ruokavaramme myöskin alkoivat lähetä loppuaan, sillä koko kesän olimme kuluttaneet taisteluissa ja pitäen ilojuhlia urhojemme kunniaksi, joten ei metsästykseen paljon aikaa riittänyt.

Siitä syystä söimme me, jotka olimme voimakkaampia, niin vähän kun mahdollista, että heikommatkin kestäisivät mukana, siksi kunnes saavuttaisimme bisonhärjät. Minä jaoin ruokani Paezhan kanssa, ja se teki minut niin iloiseksi nähdessäni hänen syövän, että aloin laulaa.

Eräänä päivänä sanoi hän minulle:

»Kuinka voit sinä laulaa, kun toiset kaikki surevat?«

»Minä laulan sentähden kun minun on nälkä«, vastasin minä.

Mustalle Koiralle, joka ratsasti hänen toisella puolellaan sanoi hän:

»Miksi et sinä laula Musta Koira?«

»Minä en laula, sentähden että minulla on nälkä«, vastasi hän.

Illalla istuivat, kaikki nälkäisinä ja surevina tulien ympärillä, sillä meillä oli lihaa jälellä ainoastaan pariksi päivää. Vanhimmat kokoutuivat loitsumiehen ympärille ja lauloivat lauluja jumalillemme. Minä ajattelin Paezhaa, joka alkoi näyttää sairaalta. Tunsin itseni voimakkaaksi; menin vanhimpain luo ja sanoin päättävästi huolimatta nälästäni:

»Antakaat minulle nopea hevonen ja vähä ruokaa, niin minä otan selvän missä bisonhärjät ovat«.

Vanhimmat katselivat minua ja kuiskivat. Mutta Douba Mona, Paezhan isä, joka oli yksi viisaista, sanoi:

»Minä näen hänen kykeneväksi siihen. Antakaa hänelle hevonen ja ruokaa. Jos hän löytää bisonhärjät, saa hän Paezhan, sillä minä olen huomannut heidän välillään jotain. Ja sitä paitsi annan minä hänelle monta hevosta«.

Nuot sanat tekivät minusta kylläisen, aivan kun olisin ollut pidoissa.

Seuraavana aamuna läksin matkalle. Kaksi päivää ja yötä ratsastin yhtä menoa, koko ajan ajatellen Paezhaa. Kolmantena päivänä auringon laskiessa, lepäsin minä eräällä kummulla. Olin sairas ja heikko, sillä nälkä alkoi jälleen kurnia vatsaani, ja vielä en ollut nähnyt bisonhärkiä. Minä laskeusin pitkälleni ja nukuin heti.

Herättyäni istui Musta Koira vierelläni sanoen lempeästi:

»Minä olen seurannut auttaakseni Kivisydäntä, sillä minä olen suurempi ja kestävämpi«.

Minä en vastannut, mutta tunsin epäilystä sydämmessäni.

»Minä tiedän«, jatkoi hän lempeästi kuin nainen, »mitä Kivisydän haaveilee, ja minä olen tullut auttaakseni hänen haaveitansa toteutumaan«.

Silloin kerroin minä Mustalle Koiralle, katseesta jonka olin nähnyt Paezhan silmissä minkä jälkeen nukuin jälleen. Herättyäni huomasin hevoset, ruuan ja Mustan Koiran kadonneeksi. Silloin tunsin itseni vahvaksi kun karhu. Minä puin nyrkkiä aurinkoa kohti ja kirosin Mustaa Koiraa. Koko päivän kuljeskelin ympäri kukkuloita ja laaksoja. Illan suussa löysin yhden kuolleen suden, jota aloin syödä. Se haisi kovin, mutta ajatellessani Mustaa Koiraa raivostuin ja söin uudestaan. Eräästä rapakosta join vettä, jonka jälkeen tunsin itseni voimakkaammaksi ja jatkoin kulkuani. Iltasella kuulin jyrisevää ääntä kuten ukkosilmalla, mutta en nähnyt mitään pilviä. Minä juoksin ylös eräälle kukkulalle ja näin koko tasangon olevan täynnä bisonhärkiä, jotka syödessään, hiljalleen kulkivat leiriämme kohti.

Ilman pienintäkään melua aloin juosta. Minä kaaduin ja nousin ylös kerta toisensa perään. Kun en enää jaksanut juosta, aloin kävellä herkeämättä yötä ja päivää, ja viimeksi kuljin ryömimällä. En tiedä milloin saavuin leiriin; kuulin ainoastaan ilohuutoja ja näin heimon lähtevän liikkeelle jälleen. Kun minä vihdoin heräsin, näin heimon viettävän juhlaa. Ne olivat löytäneet bisonhärjät.

Kotimatkalla sain kuulla Mustan Koiran petoksesta. Hän oli sanonut kansalle, löytäneensä Kivisydämmen kuolleena, mutta olleensa liian heikko ottaakseen minua mukaansa. Koko heimo uskoi häntä ja hän puhui lempeitä sanoja Paezhalle ja urhoollisia Douba Monaselle, kunnes he melkein olivat unhottaneet minut. Mutta nyt olin minä suuri mies, kun taas Musta Koira oli kaikkien vihattu. Kun tulimme takaisin sain Paezhan vaimokseni ja monta hevosta.

Mutta eräänä päivänä kun ensimäiset lumet alkoivat sulaa, löysin Paezhan kuolleena teltassani. Musta Koira oli tappanut hänet. Hän ei voinut kärsiä että minä omistin hänet. Sydäntäni särki ja minä itkin kuin lapsi, kunnes ystäväni tulivat ja kuiskasi korvaani:

»Tapa Musta Koira«.

Minä vastasin:

»Tuokaa hänet tänne, niin tapan hänet«.

Vanhimmat eivät kuitenkaan siihen myöntyneet.

Kun he olivat haudanneet Paezhan, heräsin minä kuten pitkästä unesta, tuntien katkeraa vihaa ja ainoa ajatukseni oli saada tappaa hänet. Mutta he pidättivät minut teltassani ...

Kivisydän nousi ylös ja silmänsä säihkyivät tulta.

»Rauhoittukaa«, sanoin minä, »siitähän on jo pitkä aika«.

Hän istui jälleen ja jatkoi väsyneellä äänellä:

Hetki tuli, jolloin Musta Koira vanhan tavan mukaan tuli pois karkotettua heimostaan. Minä ajattelin seurata häntä, sillä tahdoin nähdä hänen kuolevan.

Oli yö tavallista kylmempi. Minä seurasin häntä varjon lailla, mutta hän ei sitä tiennyt. Kun hän nukkui ryömin minä esiin ja otin häneltä ruokavarat ja aseet. Nyt tulisi hän pian kuolemaan ja minä saisin sen nähdä. Minä nauraisin ja laulaisin hänen kuollessaan. Aamulla herättyään hän etsi ruokavaroja ja aseitaan. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja jatkoi sitten matkaansa. Väsymättä seurasin minä hänen jälessään. En uskaltanut nukkuakaan, sillä hän voisi kuolla minun saamatta olla läsnä nauramassa. Kun hän illalla kääriytyi peitteeseensä, nukkuakseen, ryömin minä esiin ja katsoin häntä silmiin. Ja minä ilostuin silla hän oli hyvin laiha eikä enään niin kaunis kun ennen. Minä en tahtonut tappaa häntä, sillä silloin ei hän voisi kuulla minun laulavan. Minä odotin ja seurasin häntä päivän toisensa perään. Minä näin, kuinka hän aamulla katseli minun jalanjälkiäni, mutta hän ei voinut tietää että ne oli minun.

Eräänä päivänä makasin eräällä kukkulalla ja näin hänen menevän alas laaksoon. Hän horjui ja kaatui pitkälleen. Silloin en voinut pidättää itseäni kauemmin, minä huusin: »Kaadu Musta Koira! niin kaatui myös Kivisydän, silloin kun sinä varastit häneltä ruuat ja hevosen. Muistatko sinä sen?«

Silloin nousi hän ylös, katsoen ympärilleen ja sanoi heikolla äänellä:

»Minä tiedän että se olet sinä Kivisydän, tule ja tapa minut«.

»Kivisydän ei tapa milloinkaan naista enemmän kun sairasta miestäkään«, vastasin minä nauraen kylmästi ja katkerasti.

Musta Koira pui nyrkkiä ja horjui edelleen. Nyt oli minun hetkeni kohta tuleva, sillä hän tiesi minun saavan nähdä hänen kuolevan. Eräänä iltana kaatui hän äkkiä suulleen ja minä kuulin hänen hiljaa valittavan. Minä juoksin esiin ja nauroin, nauroin.

Sitte käänsin hänen seljälleen nähdäkseni hänen kasvonsa. Mutta minä toivon etten olisi sitä milloinkaan tehnyt! Hän avasi silmänsä, ne olivat sameat ja sisäänpainuneet. Minä istuin hänen viereensä ja sanoin:

»Kuole nyt, niin minä laulan puolestasi«.

Silloin muuttuivat hänen kasvonsa. Hän sai ikäänkuin naisen silmät — ja ne katsoivat minuun niissä näkyi tuo sama ilme; joka rukoili armeliaisuutta. Minusta tuntui että ne eivät enää olleet Mustan Koiran silmät, vaan Paezhan.

Silloin minä vaalenin. Minä käärin peitteeni hänen ympärillensä ja annoin hänelle ruokaa. Hän katsoi ihmetellen minua ja söi kun susi. Minä laitoin tulen, että hän sai lämmitellä itseänsä, ja puhuin lempeästi hänelle. Koko yön valvoin hänen vieressään.

Aamulla sanoin minä hänelle:

»Ota minun kaareni ja nuoleni. Musta Koira. Minä tahdon kuolla, mutta sinun pitää elää«.

Minun ainoa toivoni elämässäni oli saada nähdä hänen kuolevan, ja siitä en tahtonut enää elää. Hän ei sanonut mitään mutta hänen silmänsä eivät olleet enää samat.

Minä käännyin kotimatkalle jälleen, ilman ruokaa, peitettä ja aseita. Tahdoin kuolla, mutta, niinkuin näet en sitä tehnyt. Joka aamu löysin ruokaa viereltäni, kunnes eräänä päivänä olin kotona jälleen. Minä olin laiha ja kokoon painunut, ja kansa katsoi minua ja sanoi:

»Nyt on Kivisydän tappanut Mustan Koiran«.

Kivisydän istui kauan hiljaa ja tuijotti tuleen.

»Luuletko sinä että Musta Koira oli ilkeä?« kysyin minä hetken kuluttua. »Ehkä hän vaan rakasti liian kovin«.

»Sitä minä en tiedä«, sanoi Kivisydän hiljaa. »Minä tiedän ainoastaan, että toivoisin etten milloinkaan olisi kassonut häntä silmiin«.



Elämä n:ot 71-72 21.-23.8.1906.