Ohimennen.
Kirj. Dadonov.
Suomennos »Oikeudelle»
Ylioppilas Lojewsky oli viettänyt muutaman kuukauden kotiopettajana erään rikkaan tilanomistajan luona Lounais-Venäjällä. Eräänä päivänä marraskuun loppupuolella ajoi hän asemalle matkustaakseen takaisin Pietariin. Hevosmatkaa oli noin 30 virstaa, ja tie oli kurjassa kunnossa, pienet vaunut heilahtivat arveluttavasti uhaten joka hetki kaatua. Puolen päivän aikaan oli Lojewsky lähtenyt matkalle. Jo alkoi tulla pimeä, ja vielä oli 10 virstaa asemalle. Raskaat pilvet laskeutuivat yhä alemmaksi ja verhosivat maan harmaaseen vaippaansa. Sen läpi vilkutti muutamia epämääräisiä valoja — kenties läheisien tehtaitten ikkunoista tai kylän taloista. Ylempänä häämöitti haaveellisia pylväsmuotoja, mahdollisesti tehtaitten savutorvia tai suuria poppeleita.
»Hei, hei! — Varokaa!»
Roiskis! — Vaunut heilahtivat, ja ennenkuin Lojewsky ehti ajatellakaan, makasi hän suinpäin tiellä. Raskas, kirjoja täyteen ahdettu matkalaukkunsa oli myöskin pudonnut ja mennyt halki. Kului puoli tuntia, ennenkuin vaunut oli saatu jälleen ylös nostetuksi ja valjaat korjattua. Ja kun taas voitiin lähteä liikkeelle, oli jo pilkkopimeä. Välttääkseen uudelleen kaatumista, täytyi Lojewskyn ja kuskin kävellä ja tukea huojuvia vaunuja kumpikin puoleltaan.
Tässä kosteassa pimeydessä kävellessään tuntui Lojewskysta kummalliselta mutta samalla omituisen suloiselta. Ystävälliset valot vilkahtelivat sieltä täältä. Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Valaistuja ikkunoita vastaan näytti pimeä vieläkin synkemmältä. Valot olivat ikäänkuin elonmerkkejä, ja Lojewskystä tuntui ikävältä kun heidän tiensä taas näistä etääntyi. Vihdoinkin alkoivat aseman lyhtyvalot hupaisesti pilkoittaa, vihreinä, punaisina, pehmeinä. Jo saapuivat he asema-kyläänkin. Kirkkaasti valaistujen puotien ovista lankesi alakuloisia valoviiruja kauvaksi tielle.
Lojewsky alkoi tarkastella haljennutta matkalaukkuaan. Se tarvitsi välttämättä korjausta. Hän meni erääseen puotiin. Siellä haisi palo-öljyltä ja silliltä. Hyllyillä oli lasipurkkeja sokurileivoksineen. Koko varasto oli tuskin 50 ruplan arvoinen. Myymäpöydän takana seisoi nuori juutalaistyttö lukien erästä kirjaa.
»Hyvää iltaa! Voisitteko antaa minulle vahvan neulan ja lankaa?»
Vastenmielisesti nosti tyttö katseensa kirjasta.
»Meillä ei ole täällä lankaa eikä neuloja, meillä on siirtomaantavarakauppa», vastasi hän jäykästi. Mutta katsottuaan tarkemmin ylioppilaan kauniita kasvoja, lisäsi hän ystävällisemmin:
»Mihin tarvitsette lankaa ja neulaa, herraseni? Osaatteko ommella?»
»Vaununi kaatuivat tiellä, ja matkalaukkuni särkyi. Minun pitäisi korjata sitä».
»Kuinka uskallattekaan ajaa tällaisena pimeänä iltana. Voisitte vielä katkaista käsivartenne tai jalkanne.»
Hän hymyili. Äänessä kuului osanottoa entisen jäykkyyden sijaan. Lojewskysta oli sangen hupaista katsella somaa juutalaistyttöä ja kuunnella hänen ääntänsä. Hän jäi odottamaan. Tyttö haki eräästä laatikosta suuren messinkineulan ja käärelankaa ja antoi ne Lojevvskylle.
»Tässä on teille lankaa ja neula, herraseni.»
Lojewsky kiitti.
»Mihin matkustatte, herraseni!»
»Pietariin.»
»Pietariin?!»
Nuoren tytön katse solui Lojewskyn ohi ja kiintyi pimeään oviaukkoon. Muutaman silmänräpäyksen katsoi hän uneksien yön tyhjyyteen, ja hänen ilmeikkäillä kasvoillaan välkehti mitä erilaisimpien tunteitten varjoja. Tämän läpinäkymättömän pimeyden takana on tuntematon, hurmaava Pietari. Siellä on vieras, loistava maailma, tämä hänelle saavuttamaton ja kuitenkin niin ikävöity. Siellä aavistamattomassa kaukaisuudessa sykkii tuhansin valtasuonin se suuren maailman elämä, josta ohikiitävän junan kaliina tuo kaiun tänne syrjäiseen juutalaiskauppalaan.
»Oi, kuinkahan kaukana se onkaan, herraseni?» Ja hänen äänensä surullinen värähdys ilmaisi täydellisesti sen äärettömän välimatkan, joka täydellisesti eroitti hänet tuosta maailmasta.
»Olettehan kai ollut joskus suuressa kaupungissa?»
»En koskaan muualla kuin täällä.»
»Mitä olen velkaa neulasta», kysyi Lojewsky ja otti kukkaronsa.
»Mitä te olette minulle velkaa», toisti tyttö uneksien, ikäänkuin hänen ajatuksensa vielä olisivat kaukana poissa. Ja havahtuen äkkiä todellisuuteen, alkoi hän hämmentyneenä ja punastuen:
»Te ette ole minulle mitään velkaa — tämä neula ei olekaan myytävänä. Minä annoin sen vaan — »
Lojewsky tahtoi auttaa tyttöä hämmennyksestä, pisti kukkaron taskuunsa, ojensi hänelle kätensä.
»No niin! Kiitos sitten!»
Tyttö pusersi lujasti hänen kättänsä ja punastui yhä enemmän.
»Kolmella kopeekalla paloöljyä.»
Eräs vanha mies tuli kiireesti puotiin ja laski likaisen, paperilla tukitun pullon myymäpöydälle.
Silläaikaa kun tyttö kaatoi öljyä pulloon, otti Lojewsky käteensä kirjan, jota tyttö oli lukenut hänen tullessaan puotiin. Siinä ei ollut alkua eikä loppua. Se oli Pushkinin kuuluisa runoelma »Jewgenij Onjegin» ja oli revitty keskellä kaksintaistelukohtausta Onjeginin ja Ljenskyn välillä.
»Oletteko lukenut tämän kirjan?»
»Olen lukenut sen moneen kertaan. Vahinko, että siitä loppu puuttuu. Olen pyytänyt Leibaa, fakteria, ostamaan minulle sellaisen kirjan Umanjista. Mutta hän ei tiedä, mikä kirja se on, mikä sen nimi on. Eikä kukaan tiedä sitä, ei rabbiinikaan.»
»Se on Pushkinin, ”Jewgenij Onjegin”.»
Ilo loisti juutalaistytön silmistä.
»Oletteko lukenut sen kirjan?»
»Olen.»
»Te olette lukenut sen! Te tiedätte mitä sitten tapahtuu! Kuinka hirveätä on, kun pan (herra) Onjegin tähtää pan Ljenskyä!»
»Onjegin tappaa Ljenskyn.»
»Hän tappaa hänet! — Voi, Jumalani, mikä onnettomuus!» Hänen äänensä vapisi. »Ja panna (neiti) Olga? Kuoleeko hänkin?»
»Malke!» kuului vanha, heikko ääni puoliavoimesta ovesta.
»Ei, Olga unohtaa sangen pian Ljenskyn ja menee naimisiin erään upseerin kanssa.»
»Hän unohtaa hänet!» Tyttö löi kätensä yhteen. »Kuinka voi unohtaa sellaisen miehen!»
»Malke», kuului taas ovesta, »tuo silliä tänne kamariin.»
»Heti, äitiseni! — Ja kuinka käy sitten pan Onjeginin ja panna Tatjanan?»
»Onjegin tuli synkkämieliseksi ja matkusti ulkomaille. Mutta Tatjana meni naimisiin erään vanhan kenraalin kanssa. Matkusti Pietariin ja tuli siellä sangen hienoksi suuren maailman naiseksi.»
»Ja unohti Onjeginin?»
»Ei unohtanut eikä lakannut rakastamasta. Sitten kohtasivat he muutaman vuoden perästä toisensa Pietarissa.»
»Mitä sitten tapahtui?»
»Malke, tule heti!» huusi lujempaa sama ääni.
»Heti, äitiseni, heti!»
Malke nykäsi kärsimättömästi olkapäitään, meni ovelle, josta ääni kuului.
»Minä tulen pian takaisin, herraseni», sanoi hän kääntyen kynnyksellä ympäri, »ihan paikalla!» Ja hän katosi ovesta.
»Her—ra! Juna tulee!» huusi kuski kadulta.
»Ylikäytävä suljetaan heti!»
Asema oli lähellä, mutta sittenkin täytyi kiirehtiä, jotta ehtisi ennenkuin ylikäytävä suljettaisiin. Lojewsky juoksi ulos ja hyppäsi vaunuihin. Kuski löi hevosia. Talorivin välistä näkyi veturin loistava silmä, joka lähenemistään läheni. Lojewsky hädin tuskin ehti ostaa piletin ja saada tavaransa sisään, kun jo soitettiin kolmas kerta. Hän hyppäsi vaunun rapulle, heittäen viimeisen silmäyksen muutamiin aseman edessä seisoviin kalpeisiin juutalaisiin, joiden näkeminen teki hänet sangen alakuloiseksi. Konduktööri vihelsi pilliinsä, sitten puhalsi juna ja lähti samassa liikkeelle. Samassa silmänräpäyksessä tunkeutui ratapihan portilla seisovan juutalaisjoukon välitse naisolento, suuri huivi hartioilla. Hän katseli hämmästyneenä oikealle ja vasemmalle. Huivi putosi maahan, ja asemalyhdyn valossa tunsi Lojewsky siinä Malken.
Juna vyöryi eteenpäin. Tyttö katseli tutkien vaunujen ikkunoihin. Lojewskv viittasi hänelle rappusilta.
Silloin tyttö huomasi hänet. Mutta ratapiha loppui samassa, eikä hän päässyt enään eteenpäin.
»Oi, herraseni. Te ette sanonut vielä minulle, mitä sitten tapahtui!» Hänen äänensä kaikui Lojewskyn korvissa surullisena, kaihoisana.
»Sitten — » alkoi tämä, kumartuen yhä enemmän eteenpäin. Mutta eräs varastohuoneen seinässä oleva pumppu pakoitti hänet vetäytymään taaksepäin ja keskeytti hänet. Kun hän taas katsoi tyttöä, oli tämä jo kaukana eikä voinut enään kuulla hänen ääntänsä. Lojewsky viittasi vielä kerran kädellään. Kauvan seisoi tyttöratapihan päässä ja katseli kahta viimeisen vaunun päässä olevaa punaista lyhtyä. Näiden lyhtyjen väli tuli yhä pienemmäksi, vihdoin ne sulivat yhdeksi punaseksi pilkuksi — mutta Malke seisoi yhä siinä tuijottaen pimeyteen, ja outo liikutus täytti hänen sydämensä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen elämässään tapahtunut jotain hyvin tärkeätä, kuin olisi tämä nuori, kaunis herra, jonka olento hänen mielikuvituksessaan salaperäisellä tavalla suli yhteen hurmaavan Onjegin'in kanssa, ottanut osan hänen sielustaan mukaansa. Kuin se tyhjyys, jota hän yhtäkkiä tunsi, ei ikinä enään voisi tulla täytetyksi. Sitä ei voisi täyttää sillit, ei paloöljy, ei rabbiinit eikä mitkään.
Lojewsky seisoi rappusilla niin kauvan kuin hän voi nähdä Malken. Hänkin tunsi itsensä surumieliseksi. Mutta pian siirtyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, toisenlaiseen elämään, jota kohti juna häntä kiidätti, ja pian haihtui hänen mielestään tämä ohimennen eletty kohtaus.
Oikeus no 5 17.12.1906.
