Kerran yöllä.
Georg Erastoff
Suomennos »Oikeudelle»
Eräänä talviyönä, kun lumimyrsky ulvoen ja valittaen pieksi ikkunaani vasten ja tuuli raivoisana vieritteli lumi-aaltoja kohti mustaa tähdetöntä taivasta — astuivat he luokseni, kylmästä ja rajuilmasta väristen.
Heitä oli kaksi: isä ja poika, vanhus ja nuorukainen.
Vaivoin tunsin heidät jälleen ja muistin — — — —
Muistin kesäisen päivän, aurinkoa säteilevän. Miehiä ja naisia, vanhuksia ja alaikäisiä, seisoi tai istui maassa, kesävehreiden puiden alla ... Auringon valo koristi vehreyttä kummallisilla kuvioilla ja peitti räikeinä täplinä kärsiviä kasvoja, ryppyisiä käsiä ja ryysyjä, joihin tehtaitten savu ja hiki oli imeytynyt ....
Kansanjoukko kuunteli miettiväisenä ... Nuoret, tuuheat puutkin ääneti vaikenivat, ikäänkuin olisivat nukahtaneet ja hervahtaneet, pilvettömän taivaan kuumasti henkiessä, Ainoastaan hautojen lomissa, joiden yli mustat ristit surullisina ja hellinä nojasivat, sirkutteli heinäsirkat mehevässä ruohostossa.
He seisoivat vierekkäin — isä ja poika.
Vanhus seisoi, puhuen paljastetuin päin ja hopean harmaa tukkansa loisti auringossa kuin gloria hänen tummien ryppyisten ja ahavoituneiden kasvojensa ympärillä. Kehotus ja kärsimys hänen äänestään puhui, ja joka sana, minkä vanhus lausui, kuvastui pojan katseessa, joka tähysti sinne, missä tehtaitten savupiiput kohosivat kuin gigantiset, mustat virstantolpat vaalean sinistä taustaa vasten, ja sinne missä talot yhteen ahtautuivat.
Vanhus lopetti puheensa ja vaikeni. Ympärillä olevat karskit kasvotkin olivat vaiti. Mutta tänä silmänräpäyksenä kulki läpi kansanjoukon aavistus kasvavasta voimasta, enne nousevasta myrskystä ... Minä näin kuni salaman pojan silmissä, ne säkenöivät, ja korkealle ja kiivaasti kohosi hänen nuori, vielä vahvistumaton rintansa …
Niin kului päiviä joukko …
Viikkoja ja kuukausia kului …
Heinäsirkat olivat aikoja sitten vaienneet, nuoret puut tuoreen pukunsa pudottaneet, hautakumpuja peitti valkea verho, ja hautojen nojaavien ristien yli parveili mustia, kömpelöitä lintuja. Korkeista tehtaanpiipuista kohosi pilvinä tukahuttava, paksu savu ja viipyi hitaasti yli tummanharmaan taivaan.
Sellaisena päivänä tapasin kansanjoukon.
Se kulki hiljaa ja arvokkaasti katua eteenpäin, joukon etunenässä näin heidät, vanhuksen ja pojan, paljastetuin päin.
Vierekkäin he kulkivat, isä ja poika.
Eräästä kadunkulmasta pyörähti samassa esiin tumma joukkue, tahdissa kulkien heitä vastaan.
Se läheni hitaasti ja sen yläpuolella kimmelti kuin kylmää terästä.
Sen jälkeen en ole tavannut heitä — en vanhusta, enkä poikaa, — — — —
II
Vanhus istui nurkassa ja puhui lämmintä kohmettuneihin käsiinsä.
Katselin poikaa, ja puol'hämärässä luulin näkeväni jotain kauheaa ... Menin lähemmä, vieläkin lähemmä ja ... peräysin kauhun valtaamana: edessäni oli epäsikiö.
Kauheana ja muodottomana tuli pojan pää hämäryydestä eteeni — kauheana ja muodottomana poikki-hakattuine korvineen!
Syvä ja tyhjä silmäkuoppa irvisti vastaani, mustana ja poistyöntävänä ja onnettomuutta ennustaen. Kauhua ja kuolemaa vaikutti muodoton pää, jonka toinen puoli näytti olevan pääkallosta ...
Minut valtasi tukehuttava ja iljettävä tunne ja sopersin tahdottomasti:
— Mitä ... mitä teille on tehty?!
Isä ja poika olivat vaiti. Sen sijaan välähti pojan ainoassa jälellä olevassa silmässä. Oli, kuin olisi siinä singahtanut esiin huikaiseva salama ääretöntä kostonhimoa, oli kuin kaikki salaiset ja tukahetut tuskat, kaikki ajatukset, koko nuoren piinatun sielunsa halajoiminen ja toivo olisi ihmeteltävällä voimalla leimahtanut liekkiin ja kuvastunut tuossa hirmuisessa katseessa. Leimahti — ja sammui.
Muistin pilvisen talvipäivän, ihmisjoukko paljastetuin päin, muistin harmaan, tahdissa kulkevan joukon, teräksen kylmän loisteen ja ... en tarvinnut enää kysyä: kaikki selvisi minulle.
Vanhus alkoi puhua, ja äänensä kaikui kuin särkynyt sävel.
Lumimyrsky ulvoi kumeasti ikkunan ulkopuolla ja toisti vanhuksen tarinan.
Se oli surullinen satu kahdesta elävältä haudatusta ihmisestä, ihmisistä, jotka elämä oli heittänyt yli laidan.
Ja tämän tapahtuessa muuttui heille päivä yöksi ja yö päiväksi. Kun aurinko kaikille muille paistoi, hiipivät he ihmisten katseita piiloon, ja kun tuli yö ja päivän hyörinä häipyi, konttasivat he piilostaan esiin ja hakien pimeydessä haparoivat … Sillä heitä pidettiin kuolleina. Niin kului päiviä ja viikkoja ...
He kulkivat kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, joka hetki henkeään peläten, lymyten ihmisiä ja auringon valoa. Ja jätettyään taakseen kotiseutunsa, joka heidät maanpakoon ajoi, alkoi heille aurinko jälleen paistaa, ja heille tuli päivä päiväksi ja yö yöksi.
Elämä palasi heille jälleen ja uudestaan alkoivat he elää! ...
Mutta sitä ei kauan kestänyt …
III
He joutuvat työhön ja hyörinään, elivät vapaiden ihmisten keskuudessa ja olivat itse vapaita, ja heille, kuten kaikille muillekin aurinko paistoi, ja pitkän työpäivän jälkeen tuli levokas yö — mutta tämä kaikki oli heille vierasta, ja monet kerrat tarttui rehellisellä työllä ansaittu leipäpala kurkkuun, kiusoittavat unet poistivat levon ja kaipaus heidän sielujaan kalvoi ...
Mutta molemmat, isä ja poika, vaikenivat — he surkuttelivat toisiaan.
Mutta sieltä, etäiseltä kotiseudulta, tuli levottomaksi saattavia tietoja verisestä taistelusta, sieltä kuului etäisen ukkosen jylinä.
Päivä päivältä synkkenivät heidän salaiset ajatuksensa, päivä päivältä heidän kaipauksensa ja halajoimisensa kasvoi, ja pian tuntui heistä vapaus kiusoittavalta orjuudelta, ja hyvä-maksuinen työ — rangaistukselta .... Omituinen, kummallinen voima veti heitä mukaansa yhä voimakkaammin ja useammin, veti heitä sinne, missä vuoti veljes-veri, missä roviot savusivat ja jossa kuolema kauhistuttavalla aurapiilullaan kynti maan auki ja kylvi sen hautakumpuja täyteen.
Mutta kauvan olivat he tästä puhumatta — isä ja poika.
Eräänä yönä ripittivät he itsensä toisilleen, ja aamulla jättivät he kaupungin.
He vihasivat elämää ympärillään; ymmärsivät, että, missä ei ole taistelua, siellä ei myöskään ole elämää, nyt he käsittivät, että elämä on taistelua.
Ja jälleen alkoi heidän harhailu-matkansa, ja taasen tuli päivästä yö ja yöstä päivä.
He palasivat.
Vanhus lopetti kertomuksensa ja nousi
— Aika on tullut!
— Aika on tullut! — toisti poika ja hänen ainoassa silmässään välähti salama.
Seurasin heitä ulos.
Kahdesti näin heidät vilaukselta, ennenkuin he nopeasti katosivat lumipyöryyn, joka kumeasti ulvoen ryöppysi ja vieritti valkosen-harmaita lumi-aaltoja kohti mustaa, tähdetöntä taivasta.
(Tekijän luvalla käsikirjoituksesta suomensi A. R.)
Oikeus no 6 19.12.1906.
