„Puutteen parissa”.
„Omahiselle” kirj. Heikki Hyppönen
Huutoniemen Pekka oli paluumatkalla heinäladoltaan. — Surkean vähiin ne olivatkin heinät huvenneet! Tuskin pariksi viikoksi enää, ja kinokset vielä kujoaitojen tasalla! Pekka pudisti arvellen päätään ja hänen sydäntään kouristi ajatellessaan pitkää taivalta kesään.
— Johan minä sanoin, johan minä sanoin, puhkesi hän itsekseen puhelemaan, sanoinhan minä, etteivät ne kesään vie, mutta eihän, eihän se Johanna ottanut sitä uskoakseen. Tottapahan nyt uskoo kun täytyy lehmiä tiinuun tellätä, sillä eihän niitä nyt saa rahaan vaihdettua kun kaikkialla tuntuu samanlainen hätä ruuaksista olevan!
Lumi pölähti aidan vierustalla, seiväs lauloi jäistä lauluaan. Pekka vetäsi kuluneen korvikkaansa syvemmälle päähänsä, katsahti autiolle pellonselälle ja tuskallisin miettein kahlasi eteenpäin pyryn tukkeamalla kujalla. Huutoniemeen tultuaan hän pistäytyi talliin, heitti hörölle korvin katselevalle valkolle kourallisen heinänrippeitä ja käväsi navetan ylisiltä noutamassa kuvon pelmuuntuneita ruisolkia, jonka jakoi kolmelle ynyilevälle lehmälle.
— Olisipa edes sellaisia teille, virkkoi hän painaessaan kiinni navetan ovea ja nähdessään kuinka lehmät pehmeimpiä olkien joukosta haeskelivat.
Johanna nosti juuri puurokupin päivällispöytään, kun Pekka astui pirttiin. Lapset, nelivuotias Juhana ja kuusivuotias Mari, kirpasivat pöydänpäähän ja kilvan kirkuivat „puuroa, maitoa”. Mutta takkinsa naulaan pistettyään astui Pekka raskain askelin pöydänääreen ja teki siunauksen. Sitten taittoi hän kimpaleen mustasta leivästä, antoi osan Juhanalle ja Marille, ja kun Johannakin oli istuutunut pöytään, ryhdyttiin vihdoin ateriaan käsiksi osaansa tyytyväiselle köyhälle ominaisella hartaudella.
— Pariksi viikkoa niitä näyttää heiniä riittävän, virkkoi aterialta noustua Pekka, ja lisäsi, kun Johanna ihmetellen kääntyi katsomaan: eikähän se jauhosäkkikään enää kovin kauvan elättäne?
— Vai pariksi viikkoa vain. Ja kun minä vielä tänään Tenhulan Riitalle tulin sanoneeksi, että ei tässä meillä taida edes karjanrehusta äärimmäistä puutetta tulla, vaikkapa leipäkin joskus lopahtanee. Mutta enhän minä, enhän minä aavistanut, päivitteli Johanna. Ja — pohjaansahan tuo näytti jauhosäkkikin, kun puurojauhoja äsken kävin noutamassa.
Pekka istui kotvan äänetönnä, virkkoi sitten verkalleen:
— Senkin minä jo melkein arvasin ja siksipä jo tuolla latomatkalla ajattelin ettei tässä muu perälle taida tulia kuin lähteminen muitten mukaan rahdinvetoon. — Möhkössä kuuluu rautaa riittävän vaikka koko kylä sinne menisi. Ja ehkäpä tuolla sentään markan, toisen eineitten päälle jaksaa hankkia, jos valkko terveenä pysyy! Sanoivathan Nousiaisten miestenkin parissa viikossa kahdeksaan-kymmeneen markkaan puhdasta saaneen!
— Niin sanoivat, mutta työläät ovat ne Möhkön matkat, työläät ja tuiki mahdottomat sinunlaiselle hintelälle miehelle. Siellä kun kuuluu pitävän yöt, päivät olla menossa, ja jos joskus yösi viettoon rauhassa tahtoisit käydä, niin yhteisissä kylmissä metsäsaunoissa saat lojua — ties mitkäkin seitsemän taudit vierustoverinasi, selitteli Jonanna.
— Niin, mutta kun tässä ei muukaan auta, lisäsi Pekka ja hänen silmäkulmaansa herahti kyynel ja valui pitkin karkeaa poskea.
Mutta se ei jäänyt huomaamatta pikku Marilta ja kummeksien ja pelonsekaisin tuntein lähestyi tyttönen isää.
— Isä itkee, hän sanoi. Oi älkää itkekö! Emmehän me, Juhana ja minä, tahdo aina puuroa, tyydymmehän me leipäänkin!
Ja pieni Juhanakin kiiruhti isän luo ja pidellen kiinni hänen polvestaan katsoi suurin, sinisin silmin isän surullisia kasvoja.
— Koetetaan nyt miettiä asiaa, ehkäpä sentään avun jostain löydämme, sanoi lohdutellen Johanna, istahti ikkunan ääreen ja hyrähti hänkin valtavaan itkuun.
*
Yöllä oli pyry asettunut. Peltoja pitkin juostuaan oli lumi kokoutunut suuriksi, teräväharjaisiksi kinoksiksi navetan seinustoille ja aitojen risteyksiin. Tiellä ei näkynyt hiirenhyppäämää.
Huutoniemessä noustiin tänä aamuna ylös tavallista aikaisempaan. Pekka nousi ensiksi, viritti valkean lieteen, pistäysi valkolle pudottamassa heiniä ja rupesi sovittelemaan resloja vahvimpaan työrekeensä. Tämän tehtyään hakkasi hän navetan ylisillä kolmisen säkillistä silppuja, asetti säkit reen pohjalle ja kantoi heiniä pienoisen kuorman niitten päälle.
Johannakin oli miehensä tuvasta lähdettyä noussut askartelemaan, vaikka hän tuskin oli ehtinyt silmiään ummistaa kun oli täytynyt aamuyöhön saakka Pekalle eväitä paistella. — Aitasta oli hän hakenut vanhan kontin, sovitellut siihen pari
lanttukukkoa ja mitä muuta evääksi sopivaa oli löytänyt. Sydänalaansa oli niin kouristanut ajatellessaan miehensä rahdinvetoon lähtöä.
— Näitkös aitassa niitä huopakenkärajojani? — Pekka oli valkon valjastettuaan ja portaanpäähän sidottuaan pistäytynyt tupaan ja laitteli apevasua tanhuan nurkasta löytämästään korirötöksestä.
— Siellä nuo lienevät olleet, mutta ei niillä pakkasta pelotella, vastasi Johanna.
— Haehan nyt sentään! Lienevät nuo toki tyhjää paremmat!
Ja Johanna haki.
Puolisen tuntia sen perästä narahti lähtevä reki Huutoniemen pihalla ja äkkiä unesta kavahtanut pikku Mari hypähti pää pörröllä ikkunaan. Rappusilta huusi Johanna jotain ja Pekka kuului vastaavan:
— Kyllä lähetän.
Kujolla oli lunta valkolle vatsaan saakka, mutta hiljakseen sitä sentään maantielle vihdoin sujuttiin. Pitkän rinteen päällä lähellä kirkonkylää tuli Pekkaa vastaan Laitisen Lauri.
— Minnekäs Pekka näin varhain matkalla ja oikein eväitten kanssa, tiedusteli hän.
— Ka minnepä muualle kuin Möhköön. Meille se tuli illalla vieras, joka sanoi, että jollet rahtiin lähde, niin tapan.
— No mikä se sellainen yötyri oli?
— Nälkäpä tietenkin.
Ja Pekka kopautti valkkoa hiljakseen piiskan varrella ja reki läksi verkalleen solumaan alas rinnettä. Lauri katseli kotvan menevien jälkeen ja huoaten itsekseen virkahti:
— Milloinkahan tässä minun vuoroni tulee?
Omahinen no 7 18.2.1910.
