„Sirpikkäissä”.
Syyskuun aurinko oli jo mailleen mennyt ja hämärä sulki syliinsä leveänlaisen joen ja sen törmänteellä seisovan taloryhmän. Joen toisella rannalla seisoi vakavana vanha kalmisto, hämärästi kuvastellen joen häämöttävään pintaan.
Kylänväellä oli tapana käydä aikaisin levolle, mutta tänäiltana sytytettiin sillankorvan talossa tavallista kirkkaampi valkea. Emännät touhusivat ahkerasti piiraspalikoiden kanssa ja joku asiasta tietämätön olisi voinut ehkä luulla, että Sillankorvassa oli sulhaset, vaan niin ei kuitenkaan ollut, — piirasia valmistettiin „sirpikäsjuhlaksi”.
„Sirpikkäille" oli käsketty kaikki naapuritalojen isännät ja keskustelu oli hyvin vilkasta. Se liikkui aluksi ilmoissa ja arveltiin yleisesti, että syksy tulee pitkä ja lämmin, ainoastaan Petrisen isäntä, joka tahtoi kaikissa tietää enemmän kuin muut, väitti, että saadaan viikkomääräisiä sateita.
Keskustelu kääntyi kuitenkin pian tästä tavallisuudesta. Sen aiheutti Makkosen Ondrein mainitseminen, että lainakirjastojen tarkastajan pitäisi piakkoin saapua katsomaan kylän lainakirjastoa.
„Niitä on tarkastajia vaikka mitä lajia nykyisin, kulkevat kaiket kesät täällä”, ähähti siihen Sillankorvan isäntä.
Isäntä Petrisen oli täydellisesti samaa mieltä ja lisäsi vaan, että niillä kulkijoilla on aina „Suomi” kaikkikaikessa. „Suomi, Suomi, — ja vieläpä sanovat meitäkin suomalaisiksi!”
Talon kuusitoista vuotias Pekka aikoi Petrisen puheen johdosta sanoa jotakin, mutta samassa aikoi kuulua sillalta hevosen kavioiden kapsetta. Se keskeytti tarinat.
Hetken kuluttua astui nuori siististi puettu mieshenkilö sisään, tervehtien talonväkeä sekä vieraita isäntiä.
„Etkö lienekin se kirjastojen tarkastaja, heitä nuttua ja käy istumaan'”, puheli talon isäntä vieraalle ensi hämmästyksestään toinnuttuaan.
„Olen”, vastasi puhuteltu ja kysyi, josko se kirjasto on tässä talossa. — Makkonen ei odottanut talonisännän vastausta, vaan ilmoitti heti olevansa kirjaston hoitaja, ilmoitti samalla talonsa olevan
kappaleen matkan päässä.
Vieras aikoi jättää hyvästit talonväelle ja lähteä Makkoselle, mutta talon isäntä tahtoi olla vieraanvarainen ja pyysi häntä jäämään yöksi tai ainakin olemaan „sirpikkäillä” ja samalla hän selitti koko „sirpikäsjuhlan”. Vieras kiitti isäntää ja jäi taloon. Silloinpa sukeutui keskustelu uudestaan. Kysymyksiä alkoi sataa vieraalle enemmän kuin hän kerkesi vastata, mutta enimmän herätti hänen huomiotaan isäntä Petrisen tuumailut Suomesta ja meidän maasta, (meidän maalla hän näet tarkoitti kotipuoltansa).
Vieras katsoi kysyvästi isäntiin ja huomautti, että suomalaisiahan me kaikki olemme, ketä vaan tässä on saapuvilla ja tämä teidän maannekin on Suomea.
Miehet katselivat toisiansa epäilyn hymy huulilla, mutta Sillankorvan tuleva isäntä, Pekka, jolla äsken oli puhevuoro jäänyt käyttämättä, ehti sanomaan, että kaikkihan nämä Makkosta lukuunottamatta pitävät itseänsä venäläisinä. Hän sanoi tämän ärtyisästi ja tunsi suurta helpotusta ajatellessaan, että vieras on nyt tekevä isännille selkoa perinpohjaisesti asiasta ja ettei hänen tarvitse yksinää antautua sanasotaan, varsinhin kun hän vielä tiesi, etteivät hänen puheitaan isännät uskoneet.
Vieras kääntyi nyt nopeasti isäntien puoleen ja teki kysymyksen, että minkätähden he pitävät itseänsä venäläisinä. Petrinen selitti: Olemme venäläisiä kun ristimme silmiä ja sinä olet suomalainen koska et risti silmiäsi. Vieras selitti vastaan: Uskonnosta huolimatta ovat venäläiset venäläisiä, eikä kreikkalaisia, vaikka heidän uskontonsa on sieltä kotoisin. Toisaalta taas eivät ruotsalaiset ole koskaan suomalaisia, eivät myöskään saksalaiset ruotsalaisia, vaikka heillä kaikilla on sama uskonto. Sentähden eivät nämä rajaseudun suomalaisetkaan ole venäläisiä, vaikka heillä onkin sama uskonto kuin venäläisillä.
Isäntäin katseet alkoivat tämän kuultua muuttaa. Äsken oli heidän katseessaan jotakin outoa; nyt muuttuivat ne vakaviksi ja miettiviksi. Itse ukko Peltinenkin nyökäytti päätänsä.
Vieras ei kuitenkaan tähän lopettanut, hän käänsi isäntien huomion Karjalan muinaisuuteen ja kyseli heiltä itseltään, mitä he tiesivät entisyydestänsä. Muistot muinaisuudesta eivät olleet iloisia, ukko Petrinen muisti m. m. pakolliset päivätyöt, joita hänen isänsä oli käynyt voutien johdolla suorittamassa eräällä tehtaalla. Vieras myönsi sen ja selitti, kuinka meidän on täytynyt vuosisatoja vaeltaa kuin kahleissa ja vieläpä vieraan kahleissa. Vieras on meille uskotellut itsensä äidiksi, mutta siitä huolimatta ei ole antanut osaksemme äidillistä hellyyttä. Mutta siksi se ei olekaan äitimme. Meidän äitimme on Suomi.
Vieraan näin puhuessa lämpeni isäntien katse lämpenemistään. Itse Sillankorvan isäntäänkin ja ukko Peltiseen hän teki valtavan vaikutuksen.
Piiraset olivat jo aikoja valmiina ja maitokupit pöydässä. Hyviksi kehui vieraskin piirakoita, eikä se talon vanhaa emäntää ihmetyttänytkään, tiesihän hän tyttärensä Annin kylän näppärimmäksi piirasen tekijäksi.
Santeri Jehkonen.
Omahinen näytenumero 12.11.1909.
