Kaunis Magdaleena.
(Gascognilainen kansantaru)
Suomennos ”Suomen kansalle”
(Ranskan kielestä).
Olipa kerran nuori mies, kaunis kuin päivä, rehellinen kuin kulta, voimakas ja uljas kuin Simson. Hän oli leskimarkiisittaren poika, markiisittaren, joka oli ilkeä kuin helvetti. Molemmat elivät yhdessä komeassa linnassaan.
Eräänä iltana sanoi markiisi äidilleen:
— Äiti, olen sydämmeni pohjasta rakastunut kauniiseen Magdaleenaan. Aijon naida hänen kolmen päivän kuluttua. Suostutteko avioliittoomme?
Markiisitar ei vastannut.
— Äiti, tiedän, mitä ajattelette. Te pelkäätte miniää. Te pelkäätte, ettette enää saa hallita tässä linnassa. Olkaa huoleti. Te tulette aina olemaan hallitsija. Kaunis Magdaleena tulee olemaan ensimmäinen palvelijanne. — Suostutteko avioliittoomme?
Markiisitar ei vastannut.
— Vielä kerran, äiti, suostutteko avioliittoomme?
— En
— Hyvä äiti, minulla on kyllin ikää voidakseni toimia suostumuksettanne.
Kolmen päivän perästä nai markiisi kauniin Magdaleenan, ja toi hänet komeaan linnaansa.
— Kuuleppas, vaimo. Äitini sinua vihaa kaikesta sydämmestään. Hän pelkää, ettei enää saa hallita täällä. Tahdon, että hän aina edelleen on emäntänä täällä. Sinä tulet olemaan hänen ensimmäinen palvelijansa.
— Markiisi, teidän tahtonne täytetään.
Sanottu ja tehty. Markiisitar oli yhä edelleen emäntä linnassaan, ja kaunis Magdaleena oli hänen ensimmäinen palvelijansa. Siitä huolimatta vihasi markiisitar miniäänsä koko sydämmestään ja odotti vain sopivaa hetkeä saattaakseen hänet leppymättömään eripuraisuuteen puolisonsa kanssa.
Vuoden jälkeen saatti kaunis Magdaleena maailmaan kaksi kaksoistyttöä, kauniita kuin rakkaus.
Mutta onnea ei kauan kestänyt.
Eräänä kauniina aamuna sai markiisi kirjeen.
— Äiti, vaimo, kuulkaa kuningas kutsuu minut sotaan. Tunnin kuluttua täytyy minun lähteä. Älkää itkekö. Te saatte minusta tietoja. Pitäkää huolta tytöistäni. Pitäkää hyvää huolta heistä. Äiti, tahdon, että te yhä edelleen olette linnan emäntä. Vaimo, tahdon sinua edelleenkin pysymään äitini ensimmäisenä palvelijana.
— Markiisi, tahtonne täytetään.
Hetken kuluttua oli markiisi lähtenyt sotaan kumean, mustan ratsunsa selässä.
Kaunis Magdaleena ei unhoittanut lupaustaan. Hän piti hyvää huolta molemmista tyttäristään. Markiisitar pysyi yhä edelleen linnanhallitsijattarena. Kaunis Magdaleena oli hänen ensimmäinen palvelijansa.
Seitsemän vuoden kuluessa antoi markiisi usein tietoja itsestään. Sotaa yhä kesti.
Molemmat kaksoissisaret olivat edelleenkin ihanat kuten rakkaus, viisaat kuin pienet pyhimykset. Kaksikymmentä kertaa päivässä pani markiisitar heidät itkemään. Mutta kaunis Magdaleena piti heistä huolta. Lapsi raukat osasivat jo ulkoa sekä rukouksensa että katkismuksensa. He oppivat äidiltään lukemaan, ompelemaan ja kehräämään.
Markiisi ei milloinkaan unhoittanut kirjeisiinsä lisätä:
”Pitäkää huolta tyttäristäni. Pitäkää heistä hyvää huolta. Äiti, tahdon, että edelleenkin olette linnan emäntä. Vaimo, tahdon, että edelleenkin olet äitini ensimmäinen palvelijatar”.
Mutta markiisitar yhä vihasi miniätään koko sydämmestään ja odotti sopivaa hetkeä saattaakseen hänet ikuiseen eripuraisuuteen puolisonsa kanssa.
Kauniin Magdaleenan tietämättä kirjoitti hän eräänä päivänä markiisille.
”Vaimosi on irstas nainen. Hän juoksentelee miesten kanssa. Lapsistasi ei hän pidä huolta ja itkettää heitä kaksikymmentä kertaa päivässä”.
Markiisi vastasi salaisesti äidilleen:
”Kärsivällisyyttä äiti. Pitäkää hyvää huolta tyttäristäni. Sota loppuu pian. Odottakaa kunnes palaan, silloin saavat irstas vaimoni rakastajineen nopean matkapassin”.
Eräänä päivänä kirjoitti markiisi: ”Äiti, sota on päättynyt. Seitsemän viikon kiiluttua olen kotona”.
Silloin ajatteli markiisitar:
”Nyt on sopiva hetki saattaa poikani eripuraisuuteen irstaan vaimonsa kanssa.”
Hetkisen tuumailtuaan kutsui markiisitar luokseen kauniin Magdaleenan tyttärineen sekä palvelijan, joka ei suurta rahasummaa halveksinut.
”Kuule, saastainen. Kuule puolisosi kirjettä: hän kirjoittaa: ’Vaimoni on irstas nainen. Hän liehittelee miehiä. Kuka takaa minulle, että molemmat tytöt ovat omiani? Äiti, katkaiskaa tuon epatan molemmat käsivarret. Viskatkaa hänet sitten ulos molempine äpärälapsineen’. — Palvelija, sinä kuulit. Tottele!”
Kaunis Magdaleena käyttäytyi kuin pyhimys. Palvelija hakkasi hänen molemmat käsivartensa poikki. Niiden maahan pudottua nostivat molemmat tyttäret ne itkien. Tämän tehtyään lähtivät kaikki kolme matkaan Jumalaan luottaen.
Vihdoin saapui markiisi sodasta.
— Hyvää päivää, äiti. Missä on vaimoni? Missä ovat molemmat tyttäreni?
— Poikani, irstas vaimosi on lähtenyt maailmaa kuljeksimaan rakastajainsa ja sikiöinsä kanssa.
Silloin kävi markiisi surulliseksi, kovin surulliseksi. Kumminkin epäili mies raukka. Hän kyseli linnan piioilta ja palvelijoilta. Mutta ei kukaan uskaltanut puhua peljäten markiisitarta.
Eräänä kevätpäivänä uneksi markiisi ikkunan ääressä. Hän oli surullinen, sangen surullinen. Hän uneksi molemmista tyttäristään. Hän uneksi kauniista Magdaleenasta.
Akkunaluukulla viserteli kolme sievää pääskystä.
— Pääskyset, sievät pääskyset, sanokaa minulle, onko äitini valehdellut?
Tiri, tiri, tiri — Markiisi, äitisi on valehdellut.
— Pääskyt, sievät pääskyt, sanokaa mulle, missä ovat tyttäreni. Sanokaa minulle missä on vaimoni, kaunis Magdaleena?
— Tiri, tiri, tiri.
Nuo kolme sievää pääskystä lensi pois akkunaluukulta eivätkä enää koskaan, koskaan palanneet.
Mutta markiisi lähti talliin, päästi mustan komean ratsunsa, satuloitsi ja päitsi sen sekä lähti matkaan täyttä laukkaa.
Kaiken tämän tapahtuessa kulki kaunis Magdaleena Jumalaan luottaen. Hän kulki molempine tyttärineen, jotka kantoivat äiti parkansa käsivarsia. Kaikeksi onneksi kävi hyväsydämmisten ihmisten sääli heitä ja antoivat silloin tällöin almun.
Kaikki kolme astuivat näin kauan, sangen kauan. Eräänä iltana saapuivat he virran reunalle. Siellä istui kolme vanhus parkaa valittamassa.
— Kuinka pääsemme virran yli?
— Raukat, sanoi kaunis Magdaleena, minä olen väkevä. Nouskaa selkääni. Kuletan teidät vuoron perään.
Kaunis Magdaleena otti yhden kolmesta vanhuksesta selkäänsä ja kantoi hänet virran tuolle puolen.
— Kiitos kaunis Magdaleena. Mutta olenko ollut liian raskas kantaaksesi?
— Raukka, olit niin raskas etten voi sitä sanoilla sanoa.
— Kaunis Magdaleena, olen pyhä Johannes. Laupeutesi palkitaan sinulle.
Kaunis Magdaleena palasi tuomaan toisen vanhus raukan ja kantoi hänet toiselle rannalle.
— Kiitos, kaunis Magdaleena, olenko ollut liian raskas kantaaksesi?
— Raukka, olet ollut kumppaniasi niukan keveämpi.
— Kaunis Magdaleena, olen pyhä Pietari. Laupeutesi palkitaan sinulle.
Kaunis Magdaleena palasi noutamaan viimeistä vanhus raukkaa ja kantoi hänetkin virran yli.
— Kiitos, kaunis Magdaleena. Mutta olenko ollut raskas kantaaksesi?
— Raukka, olet ollut niin keveä, etten sitä voi sanoilla sanoa.
— Kaunis Magdaleena, olen hyvä Jumala. Laupeutesi palkitaan sinulle. Nyt, mene noutamaan molemmat tyttäresi.
Kaunis Magdaleena totteli.
Silloin sanoi hyvä Jumala tytöille.
— Antakaa minulle äitinne käsivarret.
Samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat käsivarret paikoillaan ruumiissa.
— Kaunis Magdaleena; lähde taas matkaan molempine tyttärinesi. Kulkekaa koko yö syömättä, juomatta, levähtämättä. Päivän koitteessa saavutte suureen kaupunkiin. Vuokratkaa siellä huone itsellenne ja tehkää työtä henkenne elatukseksi.
— Hyvä Jumala, tahtonne täytetään.
Hyvä Jumala lähti matkaan pyhän Johanneksen ja pyhän Pietarin kanssa.
Seuraavana päivänä auringon noustessa saapui kaunis Magdaleena lapsineen suureen kaupunkiin. Siellä vuokrasivat he pikku mökin ja tekivät siellä työtä elatuksekseen. Aamulla varhain ottivat he esille rukkinsa ja kehräsivät pellavaa maatapanoon asti.
Näin työskennellen lopettivat tytöt kehruunsa eräänä iltana, värttinät näet olivat kuluttaneet nahan heidän sormistaan.
— Lapsi raukat, sanoi kaunis Magdaleena — menkää nukkumaan. Kunnes hyvä Jumala parantaa sormenne, kehrään minä yöt päivät elatukseksemme.
Molemmat tytöt tottelivat ja kaunis Magdaleena jatkoi kehräämistään.
Tämän tapahtuessa kiirehti markiisi seitsemän vuoden ajan läpi maailman komean mustan ratsunsa selässä. Kaikkialla kyseli hän vaimoaan ja lapsiaan. Mutta ei kukaan tiennyt heistä mitään.
Eräänä iltana, puoli-yön aikana, saapui mies parka suureen kaupunkiin. Sade valui virtanaan.
Markiisi astui alas hevosen selästä ja meni suojaa hakemaan pikku mökille.
Siinä mökissä hänen molemmat tyttärensä nukkuivat, hänen vaimonsa, kauniin Magdaleenan kehrätessä pellavaa elatuksekseen. Oven rakosista loisti valo ja markiisi kuunteli sateen yhä virratessa.
Pellava puheli kauniille Magdaleenalle.
— Kaunis Magdaleena, onko kenenkään kohtalo surullisempi kuin minun? — Minut viskataan maahan. Minut kiskotaan irti. Pääni katkaistaan ja minua kolhitaan kartuilla. Minua paahdetaan päivänpaisteessa. Sydämmeni ruhjotaan, minut pannaan rautahäkilöihin. Minua kehrätään, kudotaan palttinaa, kierretään ja leikataan.
— Kaunis Magdaleena, onko kenenkään kohtalo surullisempi kuin minun?
— Vaikene, pellava, vastasi kaunis Magdaleena. — Minun kohtaloni on surullisempi kuin sinun. — Pellava, kerran elelin minäkin markiisittarena ihanassa linnassa, hänen kanssaan, jota rakastin. Hän oli mies kaunis kuin päivä, rehellinen kuin kulta, voimakas ja uljas kuin Simson. Onnettomuudeksi nai hän minut äitinsä suostumuksetta. Hyvä Jumala on kurittanut meitä. Hänen äitinsä pysyi kuitenkin edelleenkin linnan emäntänä ja minä olin hänen ensimmäinen palvelijattarensa. Pellava, puolisoni lähti eräänä päivänä sotaan mutta ei palannut sieltä. Seitsemän vuotta odotin häntä. Silloin hakkautti hänen äitinsä käsivarteni poikki ja ajoi minut ulos linnasta. Tyttäreni ja minä luotimme Jumalaan. Mutta Jumala on hyvä ja antoi mulle käsivarteni takaisin. Pellava, me kehräsimme sinua kaikki kolme. Mutta tänä iltana tyttäreni haavoittaessa sormensa värttinään kehrään minä yksin, kehrään yöt päivät elatukseksemme. — Pellava, näethän, että kohtaloni on surullisempi kuin sinun.
Samassa silmänräpäyksessä potkasi markiisi oven auki.
— Vaimoni! Vaimoraukkani! Tyttäreni! Tytär raukkani!
Kaikki neljä viettivät loppuyön toisiaan syleillen.
Seitsemän viikon kuluttua saapuivathe linnaan.
— Äiti, sanoi markiisi, te olette valehdellut. Teidän tähtenne ovat kelpo vaimoni ja tytär parkani kärsineet neljätoista vuotta vaivaa ja tuskia. Piiloutukaa jonnekin luostariin. Hyvä Jumala antakoon rikoksenne anteeksi.
Silloin alkoivat kaunis Magdaleena ja hänen kaksi tytärtään katkerasti itkien rukoilla:
— Ei, ei. Emme tahdo äitinne piiloutuvan luostariin. Tahdomme häntä edelleeenkin linnan emäntänä pysymään. Tahdomme olla hänen ensimmäiset palvelijansa.
Silloin katui markiisitar. Hän anoi anteeksi pojaltaan, kauniilta Magdaleenalta ia heidän tyttäriltään ja he elivät kauan onnellisina.
Suomen Kansa no 26 16.2.1901.
