Yö Veneziassa.
(Suomennos Suomen kansalle.)
»Tänne gondolinsoutaja! Yö koittaa. Gondolisi!»
»Mahdotonta herra; se on jo vuokrattu!»
Puhuja aukasi tätä sanoessaan viittansa ja nosti hiukan leveälieristä hattuaan.
»Corpo di bacco! En tuntenut teitä, eccellenza!»
»Tässä saat kaksi zechiniä ja nyt matkoihisi!»
»Eccellenza! En uskalla. Nuori saksalainen, jonka itse eilen veitte Muranoon ja taas eheänä toitte sieltä, on palkannut minut tänne odottamaan».
»Sen tiedän».
»Ja näyttääpä siltä kuin aikoisi hän tänään ottaa lemmittynsä Veneziaan, sillä ... »
»Kuka sen on sinulle sanonut?»
»Ei kukaan. Arvelin vain niin. Nuori saksalainen kysyi minulta tänään, mahtuisko gondoliin kaksi henkeä».
»Vai niin! ... Hyvä! siinä saat kaksi zechiiniä lisäksi ja sitten matkaasi!»
»Mutta, herra, ettehän ole gondoolinsoutaja. Minä joudun edesvastuusen jos jotain tapahtuu.»
»Tyynny ja mene!»
»Olkaa varovainen, herra! Hyvästi!»
Viittaan verhottu mies hyppäsi nopeasti gondoliin; riisui viittansa ja hattunsa, kääri merimiesten tavoin paidanhihansa ylös ja veti päähänsä lakin melkein silmiä myöten. Sitten nähtävästi tahtoi hän tekeytyä tuntemattomaksi sillä hän muutteli ulkoasuaan monella lailla ja asettui sitten gondoliin ikääkuin aikoisi nukkua; mutta oikeastaan oli hän vaipunut syviin ajatuksiin.
Sattoi kuulla hänen mutisevan:
»Guiseppa» ja »kirottu saksalainen» kiristellen hampaitaan.
»Gondolinsoutaja! San Mauon etkö kuule kellon soivan?» huusi tuima ääni. On myöhäistä. Ylös Muranoon!»
»Paikalla herra, olen valmis».
Valepukuinen gondolinsoutaja heitti aran silmäyksen nuoreen mieheen, joka samassa silmänräpäyksessä astui gondoliin. Hän oli kauniskasvuinen, vaaleanverinen nuorukainen suurine sinisine silmineen. Hänen uhkeilla kähärillään oli kevyt baretti ja puoliavoin vaippa näytti häikäisevän valkoisen, ruumiinmukaisen puvun, joka tuohon tummaan italialaiseen verrattuna, teki hänet paljon soreamman näköiseksi ja korotti hänen miehistä kauneuttaan. Gondolinsoutajan silmissä leimahti hurja tuli; hän jäi liikkumatta paikalleen istumaan eikä pannut gondoliaan liikkeelle.
»No, kuinka käy?»
»Heti, heti, herra!» vastasi gondolinsoutaja ja varustautui kiireellisesti lähtöön.
»Yö on ihana!»
»Perin ihana! Tuolla etäämpänä kuulen serenaadin. Miten oivallisia ääniä! miten mainioita soittokoneita! Tuossa tulee suuri vene täynnä soittajia tännepäin. Tiedättehän, herra, tänään olevan naamiohuvit teatterissa?»
»Aijonkin lähteä sinne».
»Mutta eihän Muranossa ole teatteria» huomautti gondolinsoutaja.
»Palaamme heti taas Veneziaan».
»Aivan oikein; muistankin teidän jo tänään minut vuokratessanne sanoneen palaavanne Veneziaan mukananne ... »
»Noh! mukananne … mitä sillä, tarkoitatte.»
»Eccellenza ymmärtää kyllä» sanoi gondolinsoutaja veitikkamaisesti.
»Hävytön!»
Valesoutaja suosi nopeammin peitellen vihaansa. Hänen silmänsä iskivät tulta. Viimein hillitsi hän itsensä ja jatkoi:
»Me gondolinsoutajat olemme mokomiin pikku seikkailuihin tottuneet. Tiedätte meidän puhuvan niistä kuin aivan tavallisista asioista. Emme ole hävyttömiä emmekä uteliaita. Oma etumme pakoittaa meidät salaamaan kaikki, mitä näemme. Kukahan tahtoisi vuokrata kielevän gondolinsoutajan? Sellaisen täytyisi pian vaihtaa ammattinsa toiseen tai kuolla nälkään».
»Piru vieköön, oletpa jonkinlainen filosoofi, huomaan».
»Olette liian kohtelias, Eccellenza».
Keskustelu katkesi. Gondoli syöksyi nopeasti eteenpäin. Pian olivat he Muranassa.
»Olemme perillä, herra!»
»Hyvä! Olet siis varma siitä, että vielä yksi henkilö vaaratta... »
»Olettehan itse nähnyt, kuinka kepeästi alus sujuu eteenpäin, neljäkin mahtuisi siihen hyvästi».
»Hyvä! Odota minua täällä! Mutta elä silmänräpäykseksikään liiku paikaltasi, jotta heti palattuani ...»
»Olkaa levollinen herra!»
Nuorukainen hypähti keveästi rannalle ja ohjasi kulkunsa läheiseen rakennukseen. Hän koputti kahdesti jotenkin kovaan portille, joka heti varovasti aukaistiin. Gondolin soutajakin oli astunut maihin seuraten katseillaan toista. Hän kuuli jonkun matalalla äänellä lausuvan nuorukaiselle:
»Astukaa sisään eccellenza! Signorana odottaa jo teitä». — Senjälkeen suljettiin ovi taas sisältä.
Gondolinsoutaja kulki edes takaisin rakennuksen ikkunoin alla, joka tuntui olevan hänelle tuttu. Se olikin juuri sama huvila, jonka rikas kreivi C. oli lahjoittanut vaimolleen kesäasunnoksi. Siinä oli hän miehen asuessa heidän vanhassa palatsissaan Veneziassa. Gondolinsoutaja loi silmäyksen nuoren kreivittären huoneen akkunasta virtaavaan valosäteesen. Tämä valo tuntui olevan hänen siveytensä vartija. Mies tuijotti siihen omituisella taikauskolla, joka valtaa muutamat ihmiset heidän siitä voimatta irtaantua. »Jos tämä valo sammuu ajatteli hän, niin rikkoo kreivitär miehelleen vannomansa uskollisuuden».
Tämän ajatuksen valtaamana tuijotti hän lakkaamatta akkunaan. Noin tunnin kuluttua kuvastui kaksi varjoa kirkkaasti valaistuihin akkunaverhoihin. Toinen varjo läheni kynttilöitä ja — silmänräpäyksen kuluttua vallitsi syvä pimeys kreivittären huoneissa. Gondolinsoutaja säpsähti kuin sähkön iskemänä. Tämä pimeys ratkaisi kreivittären kohtalon. Hän astui rantaan pitkin askelin. Aika ajoin mutisi hän: murhaa — kunnia — kostoa — avoin meri!
Viimein sanoi hän jäätävän kylmästi:
»Tahdon viedä heidät takaisin Veneziaan».
Hän näytti uupuneelta. Vaivoin pääsi hän Gondoliin ja heittäysi maseentunena siihen. Vasta kuullessaan kreivittären asunnon portin taas narisevan, tointui hän. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja muutti taas äänensä iloiseksi ja huolettomaksi.
»Tule Giuseppa, tule! Luovu tarpeettomasta pelostasi!» lausui nuori mies hunnutetulle naiselle.
»Oi, armaani!»
»Tämä gondolinsoutaja ei näytä olevan tavallisia soutajia, mutta on kelpo mies. Sitäpaitse on hän vaitelias eikä ollenkaan utelias. Eikö totta, ystäväni?»
»Varmaan, varmaan, eccellenza!»
»Kiiruhtakaamme!»
Gondoli eteytyi rannasta molempien rakastavien asetuttua paikoilleen.
»Eikö ole ihanata, Giuseppa, tähtien hohteen hitaasti kuvastuessa laguunin sinisiin laineisiin? Kuinka tyyni ja ihana meri on? Venezia on lempivien kaupunki. Ympärillämme on niin hiljaista. En koskaan ole nauttinut suloisempaa, syvempää onnea. Mutta miksi et vastaa Giuseppa? Etkö löydä sanoja taivalliselle tunteelle, jonka täytyy sinunkin povessasi asua tänä ihanana jumalallisena, runollisena yönä. Mitä pelkäät, armas?»
»En mitään, en mitään kallis ystävä. Mitäpä pelkäisin sinun rinnallasi. Rakastanhan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Enkö ole omasi — kokonaan sinun ....muutamia silmänräpäyksiä sitten?»
Äkkiä pysähtyi gondolinsoutaja, hänen leimuavat silmänsä säihkyivät tulta pimeässä.
»Siis juuri tänä yönä sammuttivat he kynttilät ensi kerran?»
»Oletko väsynyt, gondolinsoutaja?»
»En suinkaan!»
Tämän sanottuaan souti hän edelleen.
»Ole varovainen. Olemme nyt puolitiessä, yhtä kaukana kumpasestakin rannasta. Jos joku onnettomuus tapahtuisi täällä ... En osaa uida».
»Kuinka eccellenza, te ette osaa . . .?»
»En, sinä, joka elät vesillä, ihmettelet sitä. Noh, ystäväni, pelastaisithan minut onnettomuuden sattuessa», lisäsi nuorukainen leikillä.
Giuseppa liittäytyi selittämättömän tuskan valtaamana lähemmäksi rakastajaansa.
»Sinä et siis osaa uida!» huudahti gondolinsoutaja rajulla äänellä ja kohosi kokopituudessaan kuin musta koston henki. Ha-ha-ha! Et siis osaa uida, muukalainen!»
Tämän sanottuaan tai oikeammm kiljuttuaan, viskasi gondolinoutaja lakkinsa mereen ja käänsi raivokkaan vihan vääntämät kasvonsa veneessä istuvaan naiseen.
»Tunnetko minut nyt?» ulvoi hän. »Oh, älä pelkää! ei sinun tarvitse kauan kärsiä. Tällä paikalla täytyy sinun kuolla — hänen kanssaan».
»Mieheni!» huudahti Giuseppa kauhun jäätämänä. Nuori saksalainen tarttui tikariinsa; mutta gondolinsoutaja kallistui koko ruumiinsa painolla gondolin toiselle reunalle; se meni kumoon ja kaikki kolme syöksyivät mereen. Gondolinsoutaja oli pian taas saavuttanut veneen ja noussut siihen. Sitten loi hän tyytyväisen ja vihaa hehkuvan katseen uhreihinsa, jotka turhaan taistelivat aaltojen kanssa, ja puhkesi pilkkanauruun.
»Eikö totta? Ihanata on tähtien tuikkeessa keinua meren aalloilla! Oikeassa olet, nuorukainen! ei sinulla koskaan ole ollut onnellisempaa yötä... Entä sinä, Giuseppa, mikset heittäydy hänen rinnoilleen? ... Eihän sinun tarvitse peljätä hänen luonaan. Rakastathan häntä enemmän kuin mitään muuta. Olethan hänen omansa muutamia silmänräpäyksiä sitten ...!»
Kostonhimoisena katseli hän hukkuvien turhia yrityksiä ja kuolon tuskaa, näki heidän kauhistuttavan taistelunsa ja katoamisen aaltoihin: »Nyt olen kostettu», mutisi hän ja souti takaisin Veneziaan.
Suomen Kansa no 27 18.2.1901.
