Nuori rouva.
He palasivat yömyöhällä iltakutsuista, nuori aviomies ja nuori rouva.
Mies käveli edellä, verkalleen, väsyneenä. Jo tultiin ovelle, oli noustava neljänteen kerrokseen. Mies repäsi tulta tulitikkuun ja valaisi sillä pimeätä käytävätä ylöspäin. Nuori rouva sipsutti kepein askelin ja iloisin mielin jälestä.
Hän ei ollut ensinkään väsynyt. Ilta oli ollut niin hauska, niin erittäin hauska. Hän oli taaskin tanssinut, — ensi kertaa pitkästä ajasta — ja nuoret miehet olivat olleet niin erittäin kohteliaita häntä kohtaan. Häntä oikein nauratti: Antti, hänen oma aviomiehensä, oli selvästi näyttänyt mustasukkaiselta... oli katsellut altakulmin kun hän, rouva, tanssista punotti ja oli naurellut ja ilvehtinyt ja ollut pirteänä ja tyttömäisenä. Ja kumuunkin oli hänellä kokoajan ollut palava halu päästä kotiin, päästä olemaan kahden Anttinsa kanssa.
He tulivat sisälle; mies sytytti lampun ja katsahti pikaisesti rouvaansa viskatessaan päällystäkin yltään ja rouvalla menivät taas heti kasvot vakaviksi ja mieli meni haikeaksi.
Olihan hän ollut hirveän häijy, kun oli melkein nauttinut nähdessään oman Anttinsa kärsivän. Nyt Antti tietysti oli hirveän suutuksissaan; tuskin oli hän koko iltana käynyt puhuttelemassa rouvaansa, oli tultaessakin ollut aivan äänetön, kylmänä ja vaitiollen vain taluttanut häntä kotiin ...
Mies meni työhuoneeseensa, jossa hänen oli tapana istua silmäilemässä sanomalehtiä sillaikaa kun rouva riisuihe ja laittausi yötiloilleen. Sinne meni sanaa puhumatta ja rouvalla sydän tykytti kun hän yksin astui makuuhuoneesen. — — Hän oli vihassa, kenties hän toruisi. Kenties tylysti työntäisi käsivarresta, ei sanoisi entiseen tapaan ystävällistä hyvää yötä, vaan sättisi koketiksi ja kavalaksi ...
— Tässä tulitikkuja, saanethan itse tulen, sanoi mies tyynesti ja väsyneesti, ojentaen tikkulaatikon ovenraosta, ja itse hervotonna heittäysi istumaan sohvannurkkaan.
Rouva jäi hetkeksi ovelle seisomaan — ei, Antti ei tahtonut nyt sanoa yhtään ystävällistä sanaa, ei saattaa häntä makuuhuoneeseen. Tämä oli ensi kertaa kun he näin kylmästi päättivät iltansa … rouva astui askeleen eteenpäin miehensä luo, kenties tuo sentään sulaisi hymyyn ja kutsuisi hänet lempeästi istumaan viereensä ... mutta ei. Olkoon. — Nuori rouva sulki sanaa hiiskumatta välioven.
Silloin rupesi mietityttämään. Oli varmaankin väärin kiusata Antti parkaa näin kauan. Jos menisi ja pyytäisi anteeksi ... Vaan hän ei mennyt, ja suu vetäysi hienosti ilkkuvaan hymyyn, sen hän näki itse sytyttäessään kynttilän peilipöydällä — hyi tuo oli häijy hymy ... Mutta miksi? Jos Antti todella oli vihossa, niin sehän vain todisti kuinka syvästi hän häntä rakasti.
Hän heitti huivin hartioiltaan ja katseli kauan kuvaansa kuvastimessa.
Oliko hän todellakin noin kaunis? Tuo puku sopi hänelle niin erinomasesti. Sulavasti peitti se siron vartalon ja hienoista hipiää vastaan taittui sen tummuus niin viehkeästi.
Viimeksi oli hän siinä seisonut pukeutuessaan tanssiaisiin.
Silloin hän oli ollut läpeensä iloinen. Hän oli ajatellut olonsa tuolla kesteissä ihan toisenlaiseksi, oli ajatellut että heillä Antilla ja hänellä — olisi niin paljo salaisia, kahdenkeskisiä asioita, että Antti vähäväliä tulisi ja kuiskaisi hänen korvaansa, varoittaisi häntä leikillisesti pitämästä kovin lystiä muitten seurassa, ettei hän muka kävisi kateelliseksi ja ei kun yhden ainoan kerran oli Antti tullut hänen luokseen ja virkkanut jotain turhanpäiväistä. Hän oli ajatellut että sitten, kun he olivat tulleet kotiin, olisi hänen kauneudestaan hurmautuneena ja ylpeänä siitä että juuri hän omisti tuon kukkaisten kuningattaren nostanut häntä kohoksi, painanut rintaansa vastaan. — — No, se kai tuli jälestäkäsin, kunhan viha lauhtui.
Todellakin, hän oli kieltämättä viehättävä tänä iltana.
Kas kaulaa, kuinka valkoinen ja kaareva. Ja käsivarret, hän rakastui itse niihin, kuinka Antti sitten voisi pysyä kylmänä —
Nuori rouva riisuutui verkalleen, heitti hansikat pois ja kaulakoristeet … Mutta niitä oli sääli riisua päältään ennenkuin Antti vielä kerran saisi nähdä miten viehättävä hän oli — kenties hän ei toista kertaa osaisikaan pukea itseään noin nätiksi.
Mitähän jos hän sittenkin menisi tuonne työhuoneeseen ja sanoisi Antille että muita ei ole hänellä koko maailmassa kuin yksi Antti ..., istahtaisi hänen polvelleen ja suutelisi pahat tuulet pois hänen kasvoistaan. — — Ja Antti tulisi sitten yhdessä tänne, auttaisi häntä riisuutumaan ... niinkuin tässä eräänäkin iltana, kun hän oli kömpelösti hypeltänyt kaikkia nappeja ja hakasia, ihmetellyt kauluspitsien hienoutta ja pitkiä silkkisukkia ... se olisi ihanata ..., ja sitten kantaisi hänet vankoilla käsivarsillaan vuodeuudinten taakse ...
Nuori rouva innostu tuumiinsa, aukasi reippaasti oven ja astui sukkelasti miehensä eteen.
Antti luki.
— Mitä ihmettä, sanoi hän nostaen hämmästyneenä silmänsä sanomalehdestä. Vieläkö sinä olet ylhäällä ja täydessä puvussa?
Nuori rouva karahti tulipunaiseksi. — — Ei, hän oli vain unhottanut jotain tänne sisälle … mitä se nyt olikaan ..., muuten se voipi olla ihan sama — hän juoksi yhtäkkiä takaisin makuuhuoneeseensa.
Voi kuinka hän vihasi Anttia!
Tuo ilkiö! Puhuu tuommoisella äänellä, veltolla, välinpitämättömällä juurikuin jollekin vanhalle tädille ... ”Mitä ihmettä” — Ei, nyt saa Antti astua ensiaskeleen sovintoon päin, nyt on hänen vuoro pyytää anteeksi, rouva ei sitä tee, — ei. Mikä sitten, jos hän olikin suutuksissaan, jos tunsikin mielensä onnettomaksi ja katkeraksi, sen hän saattoi ymmärtää. Mutta tuollaista ilkeyttä!
Hän riisuutui rivakkaasti, hätäisesti ja meni sänkyynsä.
Näin, juuri näin aikoi hän maata, käsivarsi tuossa pään alla, ja tuijottaa hievahtamatta miettivästi eteensä. — — Luulkoon Antti että hän muistelee tuota luutnanttia, joka häntä pitkin iltaa oli hienostellut. Ei, hän ottaakin nuo rintakukat käteensä ja jos Antti kysyy, niin vastaa hän tylysti, että hän sai ne luutnantilta, — eivätkö olekin kauniita kukkia. — —
Antti tuli hetken kuluttua makuuhuoneeseen, sanomalehti kädessä, jupisi puuleksi itsekseen, että tämäpä oli rasittavin päivä pitkiin aikoikin, — haukotteli, hoo-i, hän oli niin väsynyt. Maata pannessaan kysyi hän unisesti:
— Häiritseekö sinua jos poltan kynttilää vielä hetkisen lukeakseni tuon kiistakirjoituksen — huomenna taas en jouda?
— Ei ensinkään.
Vai niin. Antti tahtoi tekeytyä välinpitämättömäksi..., no kyllä se siihen pian kyllästyy.
Kas noin; noin on hän nyt makaavinaan selin kääntyneenä, on lukevinaan sanomalehteä niin hartaasti! Nuori rouva makasi ja katseli miestään ja tunteet vaihtelivat hänessä nopeasti. Voi kun hän rakasti tuota tummatukkaista päätä ja, noita mieheviä hartioita ... Ihan varmaan Anttikin ajattelee häntä vaikka on lukevinaan, ihan varmaan se olisi taipuvainen tekemään sovintoa. — Ja hän, nuori rouva, joka todellakin oli alkujaan syypää kinaan, hänkö vielä empisi ensiksi ojentaessaan sovinnon kättä...
— Antti, kuiskasi hän, oletko vielä mulle vihassa?
Ei vastausta.
— Antti, sovitaan pois, virkkoi hän vielä hellemmin, laski kätensä kaulalle ja nojausi hänen ylitsensä...
Antti nukkui...
Päivälehti n:o 235 10.10.1891.
