II luku.
Kun molemmat ystävät kulkivat alas Marboeuf-katua, jonka varrella Guy de Versignyn asunto oli, lehahti heitä vastaan tavattoman lämpimän toukokuun-iltapäivän suloinen ilma. He eivät olleet puhuneet sanaakaan, sittenkun erosivat Gabriellesta. Nyt sanoi kirjailija:
„Otammeko vaunun Champs Elysèen varrelta? Minun päämääräni on Voltairen ranta. Ja luulen, että sinunkin tiesi viepi Seinen yli”.
„Minulla ei ole mitään erikoista päämaalia”, sanoi Pierre. „Minä lähdin oikeastaan sen vuoksi, että saisin vähän puhella kanssasi. Ja jos sinulla ei ole erittäin kiirettä, kuljemme tuon lyhyen matkan mieluummin jalan”.
Guy suostui siihen ja he kulkivat parikymmentä askelta ääneti, kunnes kapteeni äkkiä kysyi:
„Sano minulle, Guy — eihän puolisosi vaan ole sairas?”
„Ei. Tohtori Barrillot, joka on sitten Gabriellen viimeisen ankaran taudin ollut perhelääkärimme, vakuuttaa minulle aina, että hän on aivan terve”.
„Sitten näkyy tuon taudin jälkiä vielä hänen kasvoissaan. Hän kai on aivan äskettäin parantunut?”
„Ei aivan äskettäin. Hänen tautinsa oli suoranaisena seurauksena siitä kauheasta säikäyksestä ja kuolemanpelosta jota hän sai kokea tulipalossa Jean-Goujon-kadun varrella. Me pelkäsimme alussa kaikkein pahinta. Mutta jo viikon kuluttua oli kaikki hengenvaara ohi. Ja kahdenkymmenenkahden kuukauden aikana ei Gabrielle ole ollut tuntiakaan ruumiillisesti sairas”.
„Se oli kova päivä sinulle, Guy parka! Sinä itse et tosin ole siitä minulle paljoa kertonut; mutta minä näin sanomalehdistä, että kreivitär Bourmont oli yksi tuon kauhean katastroofin uhreja”.
„Niin”, sanoi de Versigny, ja hänen nenänsä juureen vetäytyi äkkiä terävä kurttu. „Onneton anoppiäitini kuoli liekkeihin. Ja siinä on myös selitys rouvani surulliseen, sairaaseen näköön”.
Pierre näytti hiukan epäuskoiselta ja tämä ei jäänyt huomaamatta hänen epäilevältä ystävältä.
„Sinä epäilet?” jatkoi hän. „Lapsellinen suru, joka vielä kahden vuoden kuluttua noin silmiinpistävänä ilmaantuu, näyttää sinusta vähemmän uskottavalta? No niin, ehkä siinä on jotain muutakin enemmän kuin surua. Onko sinulle todellakin kerrottu, miltä talossani näyttää ja kuinka on minun avioliittoni onnen laita?”
Kapteeni pudisti päätään.
„Minä en ole tähän saakka puhunut siitä kenenkään kanssa. Mutta sinun kysymyksesi hämmästyttää minua Guy! Nytkö jo, tuskin kolmea vuotta häiden jälkeen olisi onni menny teiltä — rakkaammalta ja onnellisemmalta nuorelta parilta, jota koskaan olen nähnyt?”
„Ah, ne ovat menneitä aikoja, rakas ystävä — aikoja, jotka eivät enää tule takaisin ja joita minä muistan kuin unia. Jos olet hyvä havaintojen tekijä, on sinun täytynyt viimeisen neljännestunnin aikana huomata, että minun vaimoni suoraan inhoaa minua”.
„Eihän toki, rakas Guy — sinä lasket nyt leikkiä”.
„Se on täyttä totta. Jollekin toiselle en sitä näin suoraan myöntäisi, vaikka se sitten jo kauan olisi ollut julkinen salaisuuskin. Mutta sinulle tahdon minä sanoa kaikki rehellisesti, sillä minusta on parempi, että sinä kuulet sen omasta suustani, kuin joltain ilkeämieliseltä kielikellolta. Niin, Gabrielle inhoaa minua. Ja se onkin luonnollista, sillä minä en ole hänen silmissään murhaajaa parempi”.
„Mutta sehän kuulun kovin kummalliselta. Ei, kunnon veikko, tuollaisia lörpötyksiä sinun ei pidä syöttää minulle”.
„Kuule minua, ja sinä huomaat pian, että ne eivät ole mitään lörpötyksiä. Toukokuun 4 päivä v. 1897, jolloin hänen äitinsä sai surmansa, on ijäksi päiväksi vienyt minulta vaimoni rakkauden. Siihen päivään asti olimme todellakin sellaisia olentoja kuin sinä huomautit: rakkain ja onnellisin nuori ihmispari auringon alla. Ja ilman kreivitär Bourmontin onnetonta itsepäisyyttä olisimme ehkä sitä vieläkin. Minä olin ehdotellut Gabriellelle, että me kävisimme hyväntekeväisvvsbasaarissa vasta toukokuun 5 päivänä, koska minun juuri piti lopettaa erään uuden näytelmäkappaleen kolmas näytös. Mielellään, kuten aina, suostui hän ehdotukseeni ja me istuimme mitä paraimmalla tuulella einepöydässä, kun hänen äitinsä tuli, kuten hän sanoi sivumennessään hakemaan meitä basaariin. Hän ei tahtonut tietää mitään huomiseen lykkäämisestä, koska Pariisin koko hieno maailma juuri tänä päivänä kokoontui siellä. Gabrielle kyllä vetosi minulle antamaansa suostumukseen, mutta kun huomasin, että hän tuli epävarmaksi ja olisi tahtonut olla mieliksi rakastetulle äitilleen, vapautin minä hänet lupauksestaan ja selitin olevani valmis lähtemään mukaan”.
„Minä toivon, Guy, ettet syytä nyt itseäsi siitä, että silloin esiinnyit kohteliaana aviomiehenä”.
„Ainoastaan sillä kertaa ei minun olisi pitänyt tehdä sitä. Mutta se ei ollut kumminkaan pahin rikokseni. Kun kello 4 tulimme Jean-Goujon kadun varrella olevaan keveään rakennukseen, joka oli basaaria varten kyhätty, oli se jo täpötäynnä väkeä. Monsignore Clari, paavillinen lähettiläs, oli juuri saapunut sihteereineen, tuomaan pyhän isän siunausta tälle ihmisrakkauden teolle. Minä näen hänet yhä vielä keskustelussa tienoon herttuattaren Sofian kanssa, jonka myyntipaikan edessä hän viipyi sangen kauan ja näen yhä vieläkin hyväntahtoisen, hiukan raskasmielisen hymyilyn tuon onnettoman ruhtinattaren kasvoilla.
Sitten, kun hengellinen ylimys oli poistunut, syntyi äkkiä liikettä sankassa ihmisjoukossa, joka tähän asti oli ollut jotenkin yhdessä kohden, ja minä jouduin erilleni naisistani, joka on hyvin luonnollista tällaisissa tilaisuuksissa. De Torméden markiisitar oli juuri kiinnittänyt kukan rintaani ja ottanut minulta vastaan louisdorin maksuksi siitä, kun siltä suunnalta, missä erityisessä huoneessa oli kinematograafi, kuului kimeä naisen ääni kauhuissaan huutavan „tulta”. Käännin katseeni sinnepäin ja näin, että liekit olivat tarttuneet ohuihin verhoihin, jotka oli pinnoitettu koko basaarirakennuksen yli. Tuhannet muut huomasivat tulen samalla kertaa kuin minä ja yhden sekunnin kuluessa oli syntynyt paniikki — tuo mieletön yhtäkkiä hulluiksi tulleitten ihmisten raivo, ihmisten joista jokainen tiikerin tapaisella vihalla taistelee elämästään. Ainoastaan se, joka itse omin silmin on nähnyt tuon kauhun, voi kuvailla sitä oikein mielessään. Kaikki koettivat tietysti pyrkiä kadulle johtavalle ovelle, ainoalle, jonka olemassa-olosta sisällä olijat tiesivät; mutta rakennuksen keskiosassa ahtautuivat hurjasti tunkeilevat ihmiset yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi, josta ei voinut irtautua, vaikka olisi taistellut voimainsa takaa käyttäen säälimättä nyrkkiä ja kyynäspäitä”.
„Kamalaa!” mutisi Pierre. „Ja sinä olit joutunut erilleen vaimostasi?”
„Niin. Minä olin jotenkin lähellä ovea ja minun oli jotenkin helppo päästä vapauteen huomattuani tulen. Mutta minulla tietysti ei ollut muuta ajatusta kuin Gabrielle, joka oli salin keski- taikka peräosassa. Käyttämällä kaikki voimani taistelin minä ihmisvirtaa vastaan, joka vei minut aina askeleen taaksepäin kun olin sanomattomalla vaivalla edistynyt pari askelta. Lakkaamatta huusin hänen nimeään, mutta kamalassa, sataäänisessä tuskan kirkunassa kuoli ääneni kuin lapsen heikko soperrus. Silloin — en tiedä kuinka kauan tätä epätoivoista taistelua oli kestänyt — näin äkkiä tungoksessa hetkisen hänen hattunsa nauhat ja sulat ja minusta kuulusti, kuin olisi hän sydäntä särkevällä äänellä huutanut nimeäni. Tässä silmänräpäyksessä loputin minäkin viimeisen suunnitellun toimintani ja kadotin samoin kuin muutkin järkeni. Valkoiset sulat olivat taas kadonneet väkijoukkoon; mutta minun täytyi päästä hänen luokseen maksoi mitä maksoi, silloin tarttui takaapäin kaulani ympäri kaksi käsivartta, epäilemättä vaimoni kädet, ja sentnerin painoisena leväten hartioillani vetivät minua taaksepäin. Minä en voinut enää mitään, ja tunsin että minua väkisellä laahattiin ovea kohti kietovien käsivarsien melkein kuristaessa kurkkuni. Enemmän vaistomaisesti kuin täysin tietäen, mitä toimin, tein epätoivoisen ponnistuksen vapautuakseni käsivarsista. En tiedä, kuinka se onnistui minulle, en tiedä irtautuiko tuo onneton vaimo, joka tahtoi tulla kauttani pelastetuksi, vapaehtoisesti, tai pakotinko minä hänet siihen jollain väkivallalla — tiedän vaan, että voin taas hengittää vapaasti ja että hirveässä savun ja liekkien ja kauhun vääristämien ihmiskasvojen sekasorrossa silmieni eteen taas ilmestyi himmeänsiniset hatunnauhat ja valkoiset sulat. Työntäen kaikki eestäni, jotka tahtoivat asettua tielleni, syöksyin sinne päin, tempasin tuon, juuri erään toisen miehen nyrkin maahan iskemän naisolennon ylös ja aloin, puristaen häntä lujasti vasemmalla kädellä itseäni vastaan, raivata tietä ryntäilevän, ulvovan ihmisjoukon läpi, joka vielä neljännestunti sitten oli Pariisin hienosto, mutta joka nyt oli muuttunut sydämettömäksi, raivoavaksi joukoksi.
Muistellessaan tuota tapausta, näytti se vieläkin pistävän hänen sydämeensä.
„Elä kysy minulta kuinka pääsin ulos kalliin taakkani kanssa”, jatkoi hän hiljaisella äänellä „Minä en tiedä kuinka se tapahtui, ja luulen olevan hyvä, etten siitä mitään tiedä. Sillä unissani kauhistuttaa minua kyllin usein hämärät kuvat värähtelevistä, puoleksi silvotuista tyttöjen ruumiista, joitten yli minun täytyi raivata tietä, hennoista, valkosista käsivarsista, jotka turhaan rukoilevina ojentausivat minua kohti, harmajista kauhun väärentämistä kasvoista ja sammuvista silmistä. Ne ovat ainoastaan mielikuvia — varmaankin! Sillä jos ne olisivat todellisia muistoja — luulen, Pierre, että vielä tänä päivänä voisin tulla mielipuoleksi niitä ajatellessa”.
„Hirmuista todellakin”, sanoi upseeri, jota ystävän kertomus puistatti. „Ja Gabrielle parka! Hänen täytyi nähdä kaikki tämä”.
„Tämä — ja vielä pahempaa, Pierre! Kuule minua loppuun saakka! Puoleksi tukehtuneena, vertavuotavana ja rikkinäisin vaattein olin vihdoin päässyt ulos. Mutta minä olin hyvästi suojellet vaimoa rinnallani. Hän, joka ilman minua olisi joutunut perikatoon, seisoi elävänä ja loukkaamattomana edessäni. Hänen hehkuvat silmänsä loistivat syvää kiitollisuutta minulle — mutta ne eivät olleet Gabriellen rakastetut silmät. Leimuavasta helvetistä olin pelastanut toisen, aivan tuntemattoman henkilön, ainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli siniset nauhat ja valkoiset sulat kuten minun rouvani hatussa”.
„Ah, mikä julma kohtalon iva! Mitä mahdoitkaan tuntea tuona hetkenä, kunnon veikko!”
„Minä koetin jälleen tunkeutuu basaariin, mutta minut vedettiin takaisin. Ja siihen laajuuteen nähden, minkä tuli sillä aikaa oli saavuttanut, ei se olisi ollutkaan kuin vapaaehtoinen uhrikuolema. Ystäväni ovat myöhemmin kertoneet minulle, että minä sitä seuraavina hetkinä olin käyttäytynyt aivan mielipuolen tavoin. Sitten kertoi minulle joku niistä, jotka olivat rakennuksen sivuoven kautta onnistuneet pääsemään ulos ja joutuneet siten naapuritalon alueelle, että vaimonikin oli siellä. Hän puhui totta ja muutamien minuuttien perästä polvistuin minä itkien ja nauraen pelastuneen puolisoni vuoteen ääressä. Hän oli vielä tiedotonna; mutta hän aukaisi silmänsä minun intohimoisesti suudellessa häntä. Hänen kasvoilleen levisi hymyily, ja hän kohotti kätensä ikäänkuin hän tahtoisi kietoa ne kaulani ympäri. Mutta äkkiä huomasin hänen kasvoissaan muutoksen, ääretön kauhu kuvastui hänen silmissään, vihaisella liikkeellä lykkäsi hän minut pois luotaan ja kauhea suunenvedontapainen itku rupesi tärisyttämään häntä. Minua kehotettiin poistumaan koska läsnäoloni nähtävästi kiihotti häntä. Ja minä tottelin aavistamatta, että Gabriellen lemmensilmäys joka hänen herätessään kohtasi minua, oli viimeinen ainaisiksi ajoiksi”.
Eräs hyvinpuettu, jotenkin lihava mies, jonka punottavia kasvoja varjosti hyvin hoidettu täysiparta, kulki samalla heidän ohitsensa tullen erästä d'Orsay-rannalta johtavalta kadulta ja ikäänkuin hän olisi tuntenut kapteenin, nosti hattuaan kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. Mutta Pierre de Sabran ei vastannut tervehdykseen, vaan kääntyi halveksien pois.
„Kuka se oli?” kysyi de Versigay. „Minusta tuntuu kuin olisin ennen nähnyt nuo kasvot”.
„Sitä minä epäilen. Sillä niihin surkuteltaviin henkilöihin, jotka syystä taikka toisesta joutuvat tekemisiin herra Ambroise Salazetin kanssa, et sinä onneksi kuulu, niihin moniin ammatteihin, joita tuo kunnianarvoisa herra harjoittaa, kuuluu säälimätön koronkiskominen, joka kumminkin on laajin ja tuottavin toimi. Keltanokkana luutnanttina on minullakin kerran ollut onni oppia tuntemaan tämä ominaisuus hänessä. Ja herra Salazetilla on, kuten näkyy, hyvä muisti”.
„Koronkiskuri!” toisti Guy miettiväisenä. Mutta hän ei lisännyt mitään, sillä hän ei voinut mitenkään sanoa ystävälleen, että hän vähänaikaa sitten oli nähnyt tuon paksun, punanaamaisen miehen sangen kiivaassa keskustelussa appensa, kreivi Bourmontin kanssa. Pierre odotti vielä hetkisen, sitten tarttui Guy jälleen kertomuksensa katkenneeseen säikeeseen. Ja de Versigny tuli pian kertomuksensa loppuun:
„Kovasti sairaana tuotiin Gabrielle kotia. Ja parin päivän aikana häilyi hän elämän ja kuoleman välillä. Jollei hän maannut mykkänä ja halutonna, vaivasivat hirveät näyt häntä, ja aina oli se vaan tuo kauhea neljännestunti basaarissa, joka hänen täytyi mielikuvituksessaan elää uudestaan. Niinkauan kun tämä kriitillinen asema kesti, ei tohtori Barrillot päästänyt ketään hänen luokseen, ei edes minuakaan, ja ainoastaan silloin, kun hän hyvää tekevien huumausainetten avulla uinahti hetkiseksi, sain minä heittää häneen silmäyksen puoliavonaisesta ovesta. Siitä, että anoppini kuului niihin uhreihin, jotka tuntemattomiksi hiiltyneinä lepäsivät raunioitten joukossa Jean-Goujonkadun varrella, saimme kreivi Bourmont ja minä varmuneen jo toukokuun 4 päivän illalla, ja tuskalla odotimme hetkeä, jolloin emme enää voisi sitä salata Gabrielleltä. Multa se oli tarha huoli. Kun hänen isänsä lääkärin luvalla oli ensi kerran käynyt hänen luonaan, vei hän minut syrjään ja sanoi: „Paha juttu, ystäväni! Gabrielle tietää, että hänen äitinsä on kuollut. Ja hän syyttää teitä hänen kuolemasta. Te ette saa nyt toistaiseksi tulla hänen silmäinsä eteen”. Minä olin luonnollisesti heti rouvani vuoteen ääressä, sillä enhän voinut mitenkään antaa niin kauhean mielikuvituksen pitää häntä vallassaaan. Kun minä vähän myöhemmin lähdin hänen luotaan, tiesin, että se ei ollut mikään mielikuvitus ja että hänellä oli oikeus syyttää minua siitä. Gabrielle tai hänen äitinsä olivat olleet aivan minun takana ja vieressäni, kun minä luulin heidän vielä olevan kaukana ihmisjoukon keskellä. Ja nainen, joka pelastaakseen musertumasta kietoi kätensä kaulaani, oli vaimoni vakuutuksen mukaan kreivitär Bourmont”.
„Onneton!” huudahti kapteeni osanottavasti, ymmärtäen nyt kaikki. „Ja sinä olit tuon rouvan tyttärensä silmäin edessä syössyt perikatoon?”
Guy de Versigny nyökäytti päätään.
„Gabrielle väittää, että minä olin lyönyt hänet nyrkiniskulla maahan. Minä en tiedä, onko hän nähnyt oikein. Minä epäilen sitä, mutta en kuitenkaan ole niin varma, että voisin vannoa sen. Joka tapauksessa on varmaa, että minä jollain tavoin olen torjunut hänet päältäni, ja tällaisessa tapauksessa ei tule punnitsemaan, käyttääkö enemmän tai vähemmän raakaa menettelytapaa. Gabrielle on luonnollisesti vakuutettu siitä, että minä oman kalliin henkeni pelastamiseksi menettelin tällä tavoin hänen äitiänsä kohtaan. Ja miestä, joka vapauttaa itsensä vieraan ihmisen pelastusyrityksistä hänen kauttaan, temmatakseen oman vaimonsa surman suusta, ei tietystikään enää uskota, kun sellaisia epäluuloja on kääntynyt häneen”.
„Jumalan tähden, kuinka traagillinen tapahtuma! Mutta etkö ole sanonut Gabrielelle että sinä olet joutunut erehdyksen uhriksi. Että sinä ajattelit vaan häntä, kun raivasit itsellesi tietä?”
„Minä olen kertonut hänelle kaikki, rakas Pierre, mikä voi puhdistaa minua taikka tehdä syyttömäksi. Mutta siitä huolimatta olen silmissään murhamies ja pelkuri. Hän ei voi unhoittaa tuota nyrkiniskua, jonka alla hän näki äitinsä lankeavan maahan. Epäinhimillinen käytökseni on tehnyt minut hänen inhonsa esineeksi, enkä minä koskaan onnistu poistamaan sitä vastenmielisyyttä, jota hän minun läsnäollessani tuntee”.
Kapteeni vaikeni, koska hän ei voinut vastata mitään lohduttavaa ystävän surullisiin sanoihin.
Hänen omat huomionsa vahvistivat oikeaksi de Versignyn kertomuksen todenperäisyyden. Ja hulluahan olisi ollutkin väittää sitä valheeksi, sen hämmästyksen jälkeen, jonka nuoressa rouvassa tapahtunut muutos hänessä oli herättänyt.
He olivat vähän aikaa ääneti, kunnes nuori kirjailija, joka taas oli voittanut miehuullisen ryhtinsä jatkoi:
„Nyt sinä tiedät kaikki, Pierre, ja liikkeessä olevat enemmän tai vähemmän liioitellut jutut minun avioelämästäni, eivät tapaa sinua enää valmistumattomana. Sinä ymmärrät nyt, että meillä itse asiassa ei enää ole niin hupaista, kuin sinä muistojesi perusteella olet mielessäsi kuvitellut. Siitä asti, kun Gabrielle on lakannut nauramasta, eihän käy enää missään seurassa eikä hänkään pane toimeen iltaseuroja. Hän ei käy koskaan teaatterissa tai muussa julkisessa tilaisuudessa, paitsi korkeasti hengellisissä konserteissa, ja hän viettää aikansa kaikellaisilla vakavilla tutkimuksilla, joihin minä en tietysti saa ottaa osaa, ja joista minä sattumalta saan jotain tietää erään hänen ystävänsä puheista”.
„Hänen ystävänsä — sanot sinä? Myöskin tuo herra, jonka kanssa äsken tein tuttavuutta, kuuluu noihin ystäviin?”
„Sinä tarkoitat Erik Anderssonia? Niin ja minä tahtoisin, että kaikki, joille Gabrielle antaa luottamuksensa, olisivat tuon saksalaisen maalarin kaltaisia. Minä suon sen kaikesta sydämestäni, sillä hänen vaikutuksensa tekee hyvää Gabriellelle. Ja tätä ei voi valitettavasti sanoa kaikista niistä henkilöistä, joita hän ottaa vastaan”.
„Saksalainen maalari, joka täällä Pariisissa on hankkinut nimen itselleen! Se on todellakin jotain harvinaista? Taikka kuuluuko hän vielä noitten tuntemattomien suureen joukkoon?”
Mutta de Versigny pudisti päätään.
„Ei suinkaan! Se on päinvastoin nykyään muodissa. Jos sinä pidät vaivasi arvoisena käydä „salongissa”, voit siellä kaikkein etevimmällä paikalla nähdä hänen uusimman ja ylistetyimmän maalauksensa, Gabriellen muotokuvan”.
„Gabrielle on antanut hänen sen maalata? Ja hän on sallinut asettaa sen näytteille julkiseen paikkaan? Eikö sen pitäisi olla merkin sinnepäin, että hän vähitellen alkaa nähdä huvitusta tämän maailman pienissä turhamaisuuksissa?”
„Ei, minä tiedän, että Gabrielle suurella vaivalla suostui Anderssonin pyyntöön istumaan mallina hänen maalaukselleen. Hän päätti sen antaa lahjaksi isälleen, ja näyttelystä ei ollut mitään puhetta. Mutta kun Andersson sanoi hänelle, että hän pitää taulua parhaimpana teoksenaan, kehotti Gabrielle häntä omasta tahdostaan lähettämään sen „salonkiin” — ainoastaan ollakseen hyödyksi hänelle, eikä sainkaan sen vuoksi, että hän toivoi pääsevänsä suuren yleisön ihailun esineeksi”.
„Hm! — Elä pane pahaksesi, rakas Guyni — mutta eikö sinusta ole jotain epäilyttävää rouvasi suosiossa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan, joka kuitenkin on aika sorea poika?”
De Versigny oli taas jäänyt seisomaan ja hän laski kätensä raskaasti ystävänsä käsivarrelle:
„Kerta kaikkiaan, Pierre, siinä suhteessa on Gabrielle kaiken epäilyksen ulkopuolella, ymmärrätkö? Elköönpä hän olko kuin nimeltä minun vaimoni, niin kauan kuin tämä viimeinen side meidän välillämme on katkaisematta, en minä itseni taikka jonkun muun vuoksi tule kärsimään vähintäkään epäilystä hänen uskollisuudestaan”.
„Se on tietysti sinun velvollisuutesi, ja sinä olet käsittänyt väärin minua, ystäväni! Minä en ajatellut mitään pahaa, vaan ainoastaan noita näkymättömiä lankoja, jotka tuollaisen ystävällisen suhteen vallitessa helposti punoutuvat sydämestä sydämeen, ilman että asianomaiset sitä itse huomaavatkaan”.
Mutta de Versignyn epäävä liike osoitti, ettei hän tätäkään peljännyt.
„Erik Andersson ja Gabrielle? Ei — ei koskaan! Tosin hän suuresti ihailee hänen kykyään ja kunnioittaa hänen persoonaansa, mutta se mies, jota hän voisi rakastaa, eihän suinkaan ole. Niin, jollei tuo toinen vaan olisi tullut hänen tielleen — tuo onnellinen, jota minä vihaan, vaikka minä olen hänelle suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin kenellekään muulle ihmiselle maan päällä!”
„Sinä puhut miehestä, joka pelasti hänet — eikö niin?”
„Niin, hänestä! Mutta minä melkein luulen, ettei se ole ollut mikään kuolevainen ihminen, vaan joku puolijumala, joka toimitettuaan täällä maanpäällä ihmeellisen sankarityön, on jälleen palannut takaisin Olympiaansa. Ei kukaan ystävistäni tuntenut sellaista henkilöä, johon Gabriellen kuvaus olisi sopinut. Ja kuitenkin lienee hänen ulkomuotonsa sellainen, ettei sitä vähällä unhoita. Ah, minä en voi sanoa sinulle, Pierre, kuinka sydäntäni kirvelee, kun kuulen Gabriellen puhuvan hänestä nöyrällä ihailulla — nöyrä loisto silmissään! Niin, jos tuo henkilö joskus joutuu hänen tielleen, häntä minä ehkä pelkäisin”.
„Ja sinä luulet, Guy parkani, että te molemmat voitte eteenpäin sietää tuota luonnotonta asemaa? Sinä et ole vielä koskaan katsonut tuota välttämättömyyttä loppuun saakka?”
„Kun Gabrielle oli parannut taudistaan, kirjoitti hän minulle kirjeen, jossa hän naivilla tavallaan toi esiin, että ei löydy enää muuta mahdollisuutta kuin ero. Minä koetin saada luopumaan häntä tuosta ajatuksesta, tekemällä selkoa, kuinka painavia syitä oikeus vaatii, ennenkun se rupeaa purkamaan avioliittoa. Mutta hän antoi erään asianajajan vaikuttaa itseensä ja muutamia päiviä myöhemmin selitti hän minulle, että hän ei välittänyt siitä, vaikka maailma pitäisikin häntä syyllisenä, kun hän tälläkään tavoin saisi yhdyselämämme loppumaan. Silloin käytin minä kaikki mahdolliset voimani, saadakseni hänet luopumaan tästä julmasta erovaatimuksesta. Minä lupasin näyttäytyä hänelle niin vähän kuin suinkin, jotten kävisi vaivaksi hänelle ja seurustella muitten kanssa ainoastaan niin paljon kuin maailman pettämiseksi oli välttämätöntä, minä olin onnellinen, kun hän pitemmän miettimisen perästä suostui tähän, silloin eli minussa vielä se hullu toivo, että toukokaan 4 päivän kauheat tapahtumat olivat saattaneet hänen aivonsa sekaisin, ja että avioelämämme alkuajan rakkaus vielä uudelleen voisi syttyä hänessä. Nyt, sen jälkeen, mitä olet nähnyt, Pierre, ei minun tarvitse sanoa sinulle, kuinka olen pettynyt tässä toivossani. Gabrielle pitää vielä yhtä tarkkaa huolta ehdoista kuin suinkin, ja minä olen varma, että hän voi uudestaan esittää tuon eroasian, jos minä vaan uskallan ainoankaan ehdon jättää haomioon ottamatta”.
„Mutta eikö näin ollen ero todellakin — — ?”
„Olisi parasta — aijot sinä sanoa? Ei, ei, sitä ei saa ajatellakaan. Ei itseni, vaan Gabriellen tähden täytyy minun ponnistaa kaikki estääkseni sitä. Hän ei saa jäädä riippuvaksi yksistään isästään. Sinä tunnet kreivi Bourmontin ja ymmärrät ilman lähempiä selityksiä”.
„Kyllä, kyllä! Hän on siis yhä vielä tuo sama huoleton elostelija?”
„Paljon pahempi jo. Sinulle kyllä pian kerrotaan kaikellaisia ikäviä juttuja hänestä. Rouvansa kuoleman jälkeen on hän menettänyt niin sanoakseni viimeisenkin moraalisen tukipisteensä, ja minä pelkään, että Gabrielle jonakin kauniina päivänä saapi täyden selon hänen elämänsätavasta”.
„Mutta hän on yhä vielä alituinen vieras talossasi?”
„Enemmän kuin olisi suotavaa, sillä minä olen vakuutettu, että hän, huolimatta hienostelusta ystävällisyydestään minua kohtaan, koettaa kaikin tavoin saada Gabriellea irti ja kiihottaa häntä avioeroon. Hänellä on valitettavasti sangen suuria persoonallisia intressiä, ja mikäli tunnen häntä — mutta minä olen jo kylliksi valitellut sinulle kotioloistani. Puhukaamme jo jostakin hauskemmasta!”
„Sinun kirjallisista töistäsi esimerkiksi. Minä olen hetki hetkeltä odottanut tietoja sinun uuden draamasi menestyksestä. Mitä maailmassa merkitsee sinun runottaresi vaitiolo?”
„Onko sitä niin vaikea ymmärtää, Pierre? Siitä päivästä saakka, jona tulin tuntemaan Gabriellen, oli hän minun runottareni. Draamassa, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt olla valmissa, on tuskin sanaakaan, jossa hänellä ei olisi yhtä suurta osaa kuin minulla. Tähän asti ei minulla ole ollut voimia lopettaa työtäni”.
„Mutta sehän on anteeksiantamatonta, rakkaani! Ja minä en sitä kärsi. Sinun pitää jonakin päivänä lukea kirjasi minulle, ja sitten minä en anna sinulle rauhaa ennenkuin se on valmis”.
De Versignyn kasvoille levisi hymyily, joka ei näyttänyt toiveita herättävältä.
„Sinä tarkoitat hyvää. Ja kenties sinä olet tullutkin oikeaan aikaan tekemään minusta jälleen työkykyisen ihmisen. Kuitenkin on se ensi kerta, kun minä luotan johonkin toiseen”.
„Ja se ei ole sinulle vahingoksi. Puolisosi ei ole todellakaan ylen sydämellisesti ottanut minua vastaan, mutta kuitenkin uskallan toivoa, että minä voin hankkia itselleni paikan hänen ystäviensä joukossa. Ja sitten — no, kyllä kai näemme”.
He olivat tulleet Voltaire-rannalle ja lämpimällä kädenpuristuksella erosi Pierre de Sabran ystävästään kulkeakseen Seine-sillan yli ja hävitäkseen sitten Tuileriekadulle.
(Jatk.)
Louhi n:ot 120-124 14.-23.10.1902.
