IX luku.
Gabrielle de Versigny istui pienessä salongissaan lukien erästä Göthen romaania, jonka hän oli saanut Erik Anderssonilta. Hän luki hyvin hartaasti, vaikka hän kielellisen vaikeuden vuoksi pääsi vaan hitaasti etenpäin.
„Valitettavasti tunnen tapauksia”, luki hän, „joissa syvä, loppumattomalta näyttävä kahden olennon yhteys on särkynyt kolmannen satunnaisen väliintulon kautta ― ―”
Miettiväisenä nojasi hän päätään kättänsä vasten. Silloin koputus miehensä huoneeseen johtavalle ovelle sai hänet säikähtäneenä vaipumaan kokoon, ja nopeasti, ikäänkuin hänet olisi saavutettu jostain rikollisesta teosta, löi hän kirjan kiinni.
„Anna anteeksi, jos häiritsen sinua”, sanoi Guy, joka näytti tavattoman kalpealta. „Minä tuon sinulle takaisin erään esineen, jonka minä viime hetkessä, ennenkun se tuli myydyksi vieraalle henkilölle, sain pelastetuksi”.
Hän asetti punaisen marokiinisen lippaan, jonka Gabrielle heti tunsi, hänen eteensä pöydälle. Hänen sanansa olivat kuuluneet ensin surullisilta; mutta ei mitään nuhtelevaa ollut hänen äänessään, ja hän näkyi tahtovan poistua heti jälleen. Mutta Gabriellen vastaus pidätti häntä.
„Etkö tahdo sanoa minulle, Guy, kuinka tämä korukalu on joutunut sinun käsiisi?”
„Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Juveelikauppias, jolle kreivi Bourmont oli myynyt sen sinun puolestasi, tarjosi sen minulle takaisin ostettavaksi”.
„Minun puolestani? Se on tietysti sinun oma arvelusi?”
„Eipä niinkään! Isäsi oli hänelle erikoisesti huomauttanut siitä”.
„Ja sinä voit uskoa sitä? Sinä arvelet, että minä halusin luopua tuosta koristuksesta — saadakseni sillä rahaa?”
Melkein tuskallisella katseella katsoi hän miestään; mutta Guy ei huomannut sitä, sillä hän ei katsonut häntä silmiin, vaan eteensä alas matolle.
„Sinä et tarvitse rahaa itsellesi kuten toivon. Sillä sinä tiedät, että tarpeitasi varten on käytettävänä niin suuria summia kuin haluat. Mutta kumminkin on tämä kauppa tapahtunut sinun suostumuksellasi”.
Jos hän olisi kerrankaan katsonut vaimoaan silmiin, olisi hän voinut niissä lukea häpeää ja katumusta ja hänen sanansa olisivat saaneet aivan toisenlaisen merkityksen. Mutta hän ei pitänyt sitä nöyränä syyllisyyden tunnustuksena, vaan pahansisuisena uhkana kun Gabrielle vastasi:
„Isäni oli suuressa pulassa. Ja sillä kertaa en minä keksinyt mitään muuta keinoa auttaakseni häntä”.
„Miksi et sinä, kun hänen tarpeensa oli niin suuri, kääntynyt minun puoleeni?”
„Sitä ei sinun pitäisi kysyä minulta, Guy; sillä sinä tiedät, kuinka vaikeaa minulle on antaa oikea vastaus siihen”.
„Minä luovun tietysti, jokaisesta selityksestä, joka sinulle on piinallinen. Mutta sinun tähtesi koetan kumminkin estää tuommoisen tapauksen uudistumisen. Ja sentähden pyydän sinua vastaamaan yhteen ainoaan kysymykseen. Isäsi sanoi sinulle, ettei hän avun pyynnöllä voi kääntyä minun puoleeni, koska meidän — koska avioelämämme omituinen luonne kieltää sen häneltä?”
Gabrielle vaikeni. Ja kun de Versigny oli pari sekuntia turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:
„Minä en tahtoisi puhua mielelläni näistä asioista kreivi Bourmontin kanssa, sentähden kehoitan minä sinua sanomaan hänelle, että pankkiirini ilman muuta suorittaa jokaisen maksuvaatimuksen, jossa on hänen nimikirjoituksensa yhdessä sinun nimesi kanssa. Siten pääsee hän kerta kaikkiaan ilmoittamasta pulaansa minulle”.
„Ja sinä arvelet, että tuo nöyryytys olisi hänelle niin vähäpätöinen? Kuinka suurenmoinen sinun ehdotuksesi lieneekin, minä en varmaankaan rupea hänen tulkiksensa”.
Guy de Versigny puristi huulensa yhteen. Tuo, että Gabrielle oli antanut pois entisen ainoan mielikoristeensa, loukkasi syvästi hänen sieluaan, ja hän oli melkein sanomaisillaan, että hänen aristokraattisen isän hienotunteisuus ei ollut mitään muuta, kuin ulkokultainen naamari, ja että hän tuona päivänä ainoastaan sen vnoksi ei kääntynyt hänen puoleensa koska hän ehkä kaksikymmentäneljä tuntia sitten oli saanut suuremman rahasumman häneltä. Mutta hän säilytti kuitenkin mielenmalttinsa ja oli ääneti; vasta pitemmän äänettömyyden perästä sanoi hän rauhoittuneempana:
„Sitten täytyy minun todellakin jättää yhä edelleen sinun ja hänen työksi löytää oikea tie. Sillä sitä, että meidän nykyisessä suhteessamme koskaan mitään muutosta tapahtuisi, ei uskaltane toivoakaan”.
Epäillen ja epävarmasti oli hän lausunut viimeiset sanat. Hän ei ymmärtänyt itsekään, kuinka ne oli tullut sanotuksi. Ja hän katui, että hän oli tehnyt sen, sillä väräjävällä äänellä sanoi Gabrielle:
„Millainen ajatus sinulla lieneekään minusta, kun luulet, että isäni rahapula antaa sopivaa aihetta käymään käsiksi tuohon onnettomaan aineeseen”.
Hän olisi ehkä sanonut vielä enemmänkin, mutta Guy nosti kieltävästi kätensä.
„Sitä en tarkoittanut Gabrielle! Mutta kreivin ääni kuuluu etuhuoneesta, enkä minä haluaisi nyt nähdä häntä”.
Tätä sanoessaan oli hän jo menossa ovella ja veti sen samalla kiinni, kun kreivi Bourmont astui salonkiin. Salamannopeudella heitti Gabrielle pitsinenäliinansa pöydällä olevan lippaan päälle, sillä ei hän nyt millään muotoa, kun hänen sydämensä oli katkeruudesta ja tuskasta pakahtumaisillaan, voisi puhua tästä asiasta, sillä se olisi vienyt loputkin hänen mielenmaltistaan. Ja onneksi ei hänen isänsä aavistanutkaan, mitä hänen sielussaan liikkui. Hän oli tänään hellempi ja ystävällisempi kuin koskaan ennen, ja näytti aivan siltä, kuin hänen rakastettavan olentonsa takana olisi taas joku toivomus piillyt.
Kauan eivät kumminkaan isä ja tytär saaneet olla kahdenkesken, sillä muutaman minuutin perästä ilmoitettiin talon emännälle toinen vierailu, kapteeni de Sabran — keskeytys, joka vanhalle herralle ei suinkaan ollut tervetullut, sillä hän veti kärsimättömänä tuuheat kulmakarvat kokoon ja vastasi tulijan tervehdykseen jäykällä päännyökäyksellä.
Pierren toivo, jotta hän rehellisellä ahkeroimisellaan voittaisi Gabrielien luottamuksen, ei ollut vielä tehnyt suuria edistysaskeleita. Tosin otti hän vastaan ja kohteli häntä aina samalla ystävällisyydellä; mutta ei koskaan huomannut hän hänen kasvojensa ilmeessä tai käytöksessä merkkiäkään siitä, että hänen vierailunsa olisi ollut mieluinen tai odotettu. Ja kreivi Bourmont, joka ilmestyi joka päivä samalla tunnilla tyttärensä luona, ei salannut sitä, että hän näki hyvin vastenmielisesti tyttärensä lankomiehensä hyvän ystävän seurassa. Vaikkapa hän ei lyönytkään laimin hyvän kasvatuksen saaneen miehen kohteliaisuuksia kapteenia kohtaan, lausui hän kaikenlaisia pistosanoja, jotka monta kertaa olisivat saaneet aikaan hyvin epämieluisa kohtauksia, jollei Pierre aina olisi oikeaan aikaan niitä torjunut, kumminkaan saattamatta persoonallista arvoaan vaaralle alttiiksi.
Mutta tänään näytti hänen läsnäolonsa jostain käsittämättömästä syystä hyvin vastenmieliseltä kreiville. Hän oli ottanut puheeksi erään valtiollisen päivänkysymyksen, joka juuri nyt piti kaikkien mieliä jännityksessä, ja hän vastusti sellaisella kiivaudella Pierren huomautuksia, että Gabrielle monta kertaa katseellaan koetti varoittaa häntä, ja kapteeni katsoi vihdoin parhaaksi, antaa perään tuolle pahantuuliselle vanhalle herralle.
Ennekuin hän kumminkaan kerkesi loppuun puheessaan, tuli palvelija sisään ja jätti rouva de Versignylle kaksi käyntikorttia.
„Ruhtinas Rasumin”, luki Gabrielle, ja „Ladislaus Osinski”. Ja sitten, nähtävästi hiukan ihmeissään katsahti hän isäänsä, sanoen: „Ovatko nämä ne molemmat herrat joista sinä muutamia päiviä sitten puhuit?”
„Ovat kyllä, rakkaani! Ja kun he tulevat kertomaan ruhtinaan suuresta isänmaallisesta yrityksestä sinulle ja puolisollesi, otat heidät toivottavasti vastaan”.
Viittauksella ilmoitti Gabrielle palvelijalle kutsumaan vieraat sisään ja kun kaksoisovet aukenivat hänen edessään, nousi nuori rouva istuimeltaan. Nikifor Rasumin astui ensin kynnyksen yli korkeana ja ylevänä kuin pohjoismainen satujen sankari, mutta hänen päänsä oli hiukan kumarruksissa. Vasta sitten, kun hän seisoi aivan Gabriellen vieressä, katsoi hän ylös ja kun hän näki nuoren rouvan silmien kohtaavan omansa tapahtui hänen kauniissa kalpeissa kasvoissa äkkipikainen muutos. Alakuloisuuden ilme pakeni hänen kasvoiltaan, jotka muuttuivat nyt hämmästyneiksi ja jännittyneiksi, ja hänen huulensa aukenivat ikäänkuin huudahdukseen mutta mitään ääntä ei kumminkaan kuulunut.
Mykkinä ja liikkumattomina seisoivat molemmat toistensa edessä. Ankara, lamauttava hämmästys näytti vieneen puhelahjan kumpaiseltakin.
Gabrielienkin ulkomuoto oli näitten muutamien sekuntien ajalla merkillisesti muuttunut, hän, joka muutoin kohteli jokaista vierasta samalla väsyneellä välinpitämättömällä hymyilyllä, tuijotti nyt vieraaseen kuin johonkin ylenluonnolliseen ilmestykseen, ja hänen huulien hermostuneista värähdyksistä voi arvata, kuinka myrskyisiä ne tunteet olivat, jotka näitten muutamien äänettömien hetkien aikana liikkuivat hänen sielussaan.
Kreivi Bourmont luuli, että hänen täytyi tulla avuksi molempain käsittämättömään hämmästykseen.
Mutta samalla sai Gabriellekin puhelahjansa takaisin.
„Esitteleminen ei ole tarpeellinen, sillä tämä ei ole ensikerta kun tapaamme toisemme Monseigneur, olette antaneet minun kauan odottaa tilaisuutta saadakseni kiittää teitä”.
Hän sanoi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Hänen rintansa nousi laski tätä sanoessaan nopeasti tumman puvun ilmavan pitsiharson a1la. Nikifor Rasumin pyyhki kädellään otsaansa niinkuin se, joka koettaa saada rauhoittamaan sekavia ajatuksiaan.
„Kiittää minua, armollinen rouva? Kautta Jumalan en minä tiedä, missä ja koska minulla on ollut onni ansaita teidän kiitollisuuttanne”.
„Te ette siis muista, että me olemmeko kerran ennen kohdanneet toisemme? Ainoastaan yhden ainoan kerran, kumminkin semmoisissa olosuhteissa, että ne ovat ikuisiksi painuneet mieleeni”.
Rasumin katsoi häneen ja Gabriellen silmien loisteen edessä täytyi hänen luoda katseensa maahan.
„Niin, minä tiedän, että olen nähnyt teidät ennen, vaan jos minulta kysyttäisiin, missä se on ollut, niin en minä todellakaan voisi vastata muuta kuin: unissani!”
Pierre de Sabran rykäsi hyvin huomattavasti; sillä venäläisen rohkeus tuntui hänestä menevän yli rajojen. Mutta kumpanenkaan ei huomannut sitä, ja näytti kuin olisivat he kokonaan unhoittaneet, että he eivät olleet itsekseen huoneessa.
„Minä uskon teitä, monseigneur”, sanoi Gabrielle hiljaa „sillä minunkin täytyy vielä usein unissani elää tuo hetki. Yksityisseikat lienevät teiltä unhoittuneet. Mutta minä en voi koskaan unhoittaa sen miehen kasvoja, joka käsivarsillaan kantoi minut palavasta basaarista Rue Jean-Goujonin varrella”.
Nikifor Rasumin, jonka posket eivät koskaan olleet hitustakaan muuttaneet norsunluun väriään, lensi punaiseksi kuin tyttö.
„Ah, silloin siis —! Mutta niin totta kuin elän, en minä koskaan olisi muistanut, että se oli silloin”.
„Mutta nyt sen tiedätte, eikö niin? Ja kun minä en sinä päivänä voinut kiittää teitä, teen minä sen nyt teidän sankarimaisesta teostanne, joka pelasti minut mitä kauheimmasta kuolemasta”.
Hän ojenti hänelle molemmat kätensä, ja ruhtinas kumartui suutelemaan ensin yhtä, sitten toista. Mutta vastausta hänen ei tarvinnut hakea, sillä kreivi Bourmontin suusta virtaili tulvanaan kovaäänisiä kiitollisuuden sanoja.
„Mikä merkillinen, yhteensattumus!” huuti hän. „Nyt on minulla useamman kuukauden ajan ollut ollut kunnia melkeinpä joka päivä viettää muutamia tuntia seurassanne, aavistamattakaan edes, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa tyttäreni ja minä olemme teille. — Ah, mitä sanonkaan, kiitollisuuden velassa! Ikäänkuin sellaista ääretöntä velkaa voisi koskaan maksaa! Mutta maailma tulee nyt ainakin näkemään, että ruhtinas Nikifor Ivanovitsh on sankari ja mainehikkaitten esi-isiensä arvokas jälkeläinen.
„Minä toivon, rakas kreivi, että suostutte pyyntöni, ja säästätte maailmaa kuulemasta tätä aivan tarpeetonta tiedonantoa minusta. Minä en todellakaan ole tehnyt enempää, kuin mitä velvollisuuteni vaati, ja mitä kuka hyvänsä mies olisi minun sijassani tehnyt”.
Silminnähtävässä tarkoituksessa tehdä loppu kreivin sydämenpurkauksista, kääntyi hän kohtuuttoman kauaksi aikaa unhotetun seuralaisensa puoleen, esitelläkseen hänet Gabriellelle. Hän kutsui häntä ystäväkseen, ja lämpimämmin kuin tavallisesti, lausui rouva de Versigny puolalaisen tervetulleeksi.
Sitten painoi hän käsivarrellaan valmiina olevan sähkösoittojohdon nappia ja sanoi palvelijalle, joka samalla ilmestyi ovelle:
„Sanokaa herra de Versignylle, että minä olen pyytänyt häntä tulemaan tänne”.
Mutta Pierre de Sabran viittasi palvelijaa odottamaan.
Tahdotteko olla niin hyvä ja jättää tämän tiedonannon viennin minun tehtäväkseni?” sanoi hän. „Minä olin sitä paitse juuri aikeissa lähteä miehenne luo hänen työhuoneeseensa”.
Hämmästyneenä katseli Gabrielle ylös; sitten nyökäytti hän päätään myöntävästi. Kun hän arvasi, mikä antoi aihetta kapteenin toivomukselle, ei hän tahtonut estää häntä. Ja kun palvelija merkin saatuaan oli vetäytynyt etuhuoneeseen, poistui Pierre salongista hänelle hyvin tuttua tietä.
Hän tapasi ystävänsä istumassa tämän kirjoituspöydän ääressä pää käden nojassa ja niin syvästi ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut kapteenin tuloa. Vasta sittenkun Pierre puhutteli häntä, katsoi hän ylös.
„Minä tulen rouvasi lähettämänä. Hän käski pyytää sinua luoksensa, jotta sinäkin lausuisit kiitoksesi hänen hengenpelastajallensa”.
Ensi sanat kuultuaan näytti Guy iloisen näköiseltä, mutta pian muutti hän väriään.
„Hänen hengenpelastajansa? Sitä miestä, jota kuukausimääriä olen turhaan etsinyt? Hän on siis todellakin olemassa! Ja hän on rouvani luona?”
„Niin. Tosin hän itse tuskin muistaa sankarityötään. Mutta puolisosi on hänet varmasti tuntenut. Hän on tuo venäläinen ruhtinas Nikifor Rasumin”.
„Kuinka? Hän? — Ei, se on mahdotonta! Tuo venäläinen, jonka minä vaan tunnen appi-isäni kertomuksista, on minun tietääkseni ollut Pariisissa vasta joitakin kuukausia”.
„Niin kyllä, mutta hän on voinut sillon tilapäisesti oleskella täällä. Ja hän itse on myöntänyt tuona iltana olleensa Rue Jean-Goujonilla. Sinä tuskin voinet tehdä mitään muuta, kuin rouvasi tahdon mukaan pitää häntä hänen hengenpelastajanaan”.
De Versignv oli noussut kirjoitustuolistaan.
„Jos hän silloin on ollut basaarissa, ja jos Gabrielle on tuntenut hänet, niin ei tietysti ole epäilemistäkään. Menkäämme siis!”
Hän sanoi tämän rauhallisesti ja näytti hämmästyneeltä, kun ystävä vielä pidätti häntä.
„Sallitko sanoa minun yhden sanan, Guy, — sanan, jonka ainoastaan vanhan ystävyytemme perusteella tahdon sanoa?”
„Jos sinua haluttaa, tietysti!”
„Sinun täytyy kiittää ruhtinasta — sehän on luonnollista! Mutta minä en luule, että hänen tekonsa pakoittaa sinut tekemään hänet perheystäväksesi”.
„Mitä sillä tarkoitat, Pierre? Pitäisikö minun sulkea ovi Gabriellen hengenpelastajalta, joka lisäksi mikäli tiedän, on hänen isänsä ystävä?”
„Jos hänen vierailunsa tuottavat vaaraa kotirauhallesi, silloin tulee sinun se tehdä”.
De Versignyn otsalle vetäytyi ryppy.
„Minä luulen ymmärtäväni sinua. Ja minun ei tarvitse tuntea itseäni loukatuksi, sillä minä itse ehkä jollakin hullulla sanalla olen herättänyt sinussa tämän omituisen pelon. Mutta se on aivan liikaa, sen saat uskoa. Minulla ei ole mitään syitä antaa vaimolleni määräyksiä, millätavoin hänen tulee kohdella hengenpelastajaansa”.
Hän seisoi jo ovella ja kädenliikkeellä kutsui hän kapteenia menemään edellä, sillä osoittaakseen, että hän katsoi kosketellun asian olevan päätetyn.
Ennenkun he vielä astuivat salonkiin kuulivat he jo Ladislaus Osinskin hyvin kuuluvan äänen, ja de Versigny pysähtyi, sillä hän ei tahtonut häiritä vierastaan keskellä tämän puhetta.
Nähtävästi oli puolalainen alkanut Gabriellelle selittää suurta näyttely-yritystään, sillä viereiseen huoneeseen kuului selvästi:
„Ajateltakoon sitä vaikutusta, minkä juhlakulkue tekee, jonka osanottajat aivan kuuluisain kääpiön häiden tapojen mukaan tulevat esille kirjavissa kansallisissa puvuissaan, ajaen kameeleilla, hevosilla, poroilla, koirilla, niin vieläpä sioilla ja pukeillakinl Ja minkä fantastisen kuvan tulevat viikottain uudistuvat tanssiaiset suuressa maneesissa tarjoamaan, jotka me panemme toimeen aivan Bironin mukaan. Nuo kummalliset tanssiaiset, joihin ottaa osaa jakutit, kamtschatkalaiset, tscheremissit ja mordviinit kansallisten soittimiensa säestyksellä!”
Kreivi Bourmont teki tässä jonku huomautuksen ja tätä hetkeä käytti de Versigny hyväkseen astuakseen kynnyksen yli salonkiin.
Pehmeä matto esti hänen askeleensa kuulumasta, ja Gabrielle ei ollut sen vuoksi huomannut hänen tuloaan.
Hän istui pienessä empiresohvassa, jota hän erityisesti rakasti, ja Rasumin seisoi hänen vieressään nojaten käsivarttaan erään pronssikuvan jalustaa vastaan ja hiukan kumartaneena alaspäin rouvaa kohti.
He näyttivät molemmat kuuntelevan Osinskin esitystä, mutta avonaiset, leimuavat silmät, joilla Gabrielle tuijotti puolalaisen ohi eteensä, vakuuttivat hänen puolisolleen, että hän todellisuudessa ei kuullut sanaakaan tuosta kaunopuheisesta esityksestä.
Nikifor Ivanovitsh ei myöskään näyttänyt siitä paljon kuulevan, sillä hänen palavat silmänsä olivat kiintyneinä nuoren rouvan hienoon päähän, ikäänkuin hän tahtoisi ikuiseksi ajaksi painaa sieluunsa noitten suloisten kasvojen jokaisen piirteen.
Hetkiseksi puristi Guy huulensa yhteen: sitten astui hän nopein askelin ryhmän luokse tervehtiäkseen ruhtinasta.
Pierren täytyi myöntää itselleen, että de Versigny ihmeteltävällä hienotunteisuudella osasi valita oikean äänen ja oikeat sanat.
Vähäisellä, vaatimattomalla hymyilyllä otti Rasumin hänen kiitoksensa vastaan.
„Minä voin vaan todistaa, että minun tekoni ei suinkaan ole mikään ihmetyö”, sanoi hän. „Oleskellessani itsekseen Venäjän metsissä, joissa aivan odottamatta voipi saada susi- tai karhuvierailun, olen oppinut siihen, mikä todellakin näytti tuossa katastroofissa puuttuvan Pariisin kavaljeereilta: hiukan kylmäverisyyttä vaaran hetkellä. Tulen nopea leveäminen ei ollut syynä onnettomuuden suuruuteen, vaan tuon säikähtyneen ihmisjoukon kauhea päättömyys. Uloskäytävät olisivat varmaan riittäneet päästämään kaikki ihmiset ulos. Mutta sokeassa kauhistuksessa suljettiin itse itseltään tie pelastakgeen. Minun tarvitsi vaan temmata syrjään erään myymälän draperiiat päästäkseni ulos johtavalle sivuovelle. Ja jollei tuo mieletön päälletunkeava lauma olisi samalla läpipääsemättömän muurin tavoin sulkenut uloskäytävää, olisin minä aikomuksessani auttaa vielä useampiakin naisia ulos, onnistunut paremmin”.
Hän ei voinut aavistaa, että Gabriella piti jokaista hänen sanaansa syytöksenä puolisoaan vastaa ja että hänen kerran lausumansa tuomio oli ollut oikea.
Rasuminin koettaessa kuvata sankarityötään mitä tavallisimmaksi ja luonnollisimmaksi, asetti hän de Versignyn raakuuden ja arkamaisuuden sitä räikeämpään valoon.
Mutta Guy ei ilmaissut millään sitä tunnetta, mikä hänet valtasi kuullessaan tuota epämiellyttävää arvostelua.
Tosin koetti hän välttää puolisonsa katsetta, mutta ruhtinasta kohtaan osoitti hän mitä huomaavaisista kohteliaisuutta.
Kun sitten keskustelu erään Osinskin taitavasti tehdyn huomautuksen kautta kääntyi jälleen jääpalatsiin ja suureen venäläisten kansaheimojen näyttelyyn näytti hän suuresti innostuvan tästä aineesta, josta jo päivälehdetkin olivat alkaneet tehdä kaikellaisia salaperäisiä viittauksia.
Mutta puolalainen osasi erinomaisen hyvin käyttää hyväkseen asiain tilaa.
Pierre näki, kuinka hän kohta veti de Versignyn syrjään ja vähän väliä viitaten ruhtinaaseen puhui hänelle innokkaasti.
Hetken perästä kuuli hän ystävänsä sanovan:
„Hyvä, herra Osinski — te voitte merkitä minun nimelleni osakelistallenne 50,000 frangia. Yrityksen johtajana voi ruhtinas Rasumin käyttää tuota summaa”.
Muutamia minuuttia myöhemmin huomautti puolalainen ruhtinaalle, joka yhä kuvapatsaan tavoin seisoi samalla paikalla Gabriellen vieressä, että oli aika lopettaa tämä ensi vierailu.
Nikifor Ivanovitsh totteli niinkuin kasvatti tottelee opettajaansa.
Omituisella viivyttelemisellä ojenti nuori rouva hänelle kätensä.
„Näkemiin ruhtinas Rasumin!” sanoi hän melkein kuiskaten.
Guy de Versigny ja Pierre olivat ainoat, jotka huomasivat kuinka hieno puna nousi aivan otsakiharoihin saakka hänen hienoille valkeille kasvoilleen ruhtinaan huulten hetkisen levätessä hänen kädellään.
Talonisäntä saattoi vieraansa ovelle saakka, jossa hän lausui ruhtinaan aina olevan tervetulleen ystävän taloonsa.
Sitten, kun kreivi jälleen oli istunut mukavasti eräälle tuolille, kuten aina ennenkin halutessaan päättyneen vierailun jälkeen puhella kahdenkesken tyttärensä kanssa, kääntyi de Versigny kapteeniin:
„Jos vielä tahdot omistaa minulle neljännestunnin, Pierre, niin luen sinulle juuri lopettamani näytöksen.”
Upseeri tervehti Gabriellea, joka uneksivin silmin katsoi häntä, huulien koneellisesti lausuessa muutamia kohteliaisuussanoja, ja ystävykset lähtivät de Versignyn läheisiin huoneisiin.
„Istu — ole niin hyvä!” sanoi Guy tehden nopean liikkeen ja selaillessaan kirjoituspöydällä olevaa käsikirjoituskasaa.
Mutta hän oli lukenut vaan muutamia riviä, kun hän taas laski paperin kädestään.
„Ei käy. Mutta et saa suuttua minulle, hyvä Pierre! Minä en voi oikein hyvin”.
„Lähtekäämme kävelemään, Guy! Tai vielä parempi: ratsastakaamme yksi tunti! Ei Boisiin, vaan jonnekin muualle, jossa ei neljännestunnin kuluessa tarvitse kahtakymmentä kertaa hattuaan nostaa”.
Mutta Guy de Versignv pudisti kieltävästi päätään.
„Mieluimmin olen minä hetken aivan yksinäsi. Sinä et toivottavasti pane pahaksesi — vai mitä?”
„En tietystikään, vaikka minä pitäisin ratsastusretkeä tarkoituksenmukaisempana. Näkemiin, Guy! Ja muista, että lopuksi itse, kukin on oman onnensa seppä”.
Samalainen halu saada olla yksinään heräsi melkein samalla hetkellä Gabriellessakin isäänsä nähden, joka piti loistavaa ylistyspuhetta ruhtinas Rasuminista.
Hän mainitsi siitä niin päättävästi, että kreivin täytyi tehdä hänelle mieliksi.
Mutta isällä oli vielä jotain sydämellään ja johtavista sanoista arvasi Gabrielle mitä se koski.
Silloin vetäsi hän pitsinenäliinan pois lippaan päältä, joka niin kauan oli siinä ollut piilossa ja kalveten pysähtyi kreivi Bourmont keskellä puhettaan.
„Mitä se merkitsee?” sanoi hän hämillään. „Kuinka tuo on täällä?”
„Mieheni toi minulle noin tunti sitten koristeen, ostettuaan sen takaisin juveelikauppiaalta, jolle sinä olit sen myönyt?”
„Ah, se on viheliäistä — se ei ole aatelismiehen menettelytapaa” jatkoi Bourmont.
„Minä puhun tästä puolisollesi — minä sanon hänelle — —”
„Sinä et sano hänelle mitään, isä! Sillä mitä hyvänsä sinä voinetkaan sanoa hänelle, on hänen vastauksensa nöyryytys sekä sinulle että minulle. Ja minä en tahdo enää kokea mitään uusia nöyryytyksiä. Tässä yhdessä on jo tarpeeksi”.
„Mitä puhetta tuo on, Gabrielle! Unhoitatko sinä ehkä, että puhut nyt isäsi kanssa?”
„Minä en unhoita sitä. Mutta minun ei tule ajatella ainoastaan sinua, vaan myöskin itseäni. Sen mitä minä voin säästää neularahoistani, kieltäytymällä tarpeellisista menoista, jätän sinun käytettäväksesi kuten ennenkin. Mutta se on hyvin vähän, sillä minä olen päättänyt ottaa mieheltäni ainoastaan saman summan, jonka tyttönä ollessani sain teiltä pieniin tarpeisiini”.
„Mutta sehän on lapsellinen päähänpisto, se on ilmeinen hulluus! Ja sinun isänäsi en minä kärsi sitä, että sinä teet herra
de Versignylle tuollaisia liikanaisia lahjoituksia”.
„Anna anteeksi — mutta minä en enää ole sinun holhouksesi alainen, isä! Kaikessa mikä koskee avioelämäämme, olen minä oma herrani”.
Bourmont katseli häntä, niinkuin hän tuossa hänen silmäinsä edessä olisi äkkiä muuttunut vieraaksi, hänelle tuntemattomaksi henkilöksi.
Vaivaloisesti pidätti hän itseään, mutta hän tunsi, että tämä ei ollut oikea hetki saattamaan taistelua loppuun.
„Sinä näyt olevan hyvin omituisella tuulella lapseni!” sanoi hän, „ja lienee todellakin parasta jättää sinut vähäksi aikaa itsekseen, sinä jälleen olet tullut minun ymmärtäväksi tyttärekseni, puhumme enemmän näistä asioista”.
Hän kääntyi mennäkseen; mutta Gabriellella, jonka sormet koneellisesti leikkivät korulippaalla, oli vielä jotain sanottavaa:
„Vielä vähän, isä! sinä et saa suuttua, vaikka minä sen sanon, ja oikeastaanhan se onkin itsestään ymmärrettävää. Sinä et koskaan tule ottamaan vastaan mieheltäni mitään apua tahi lainaa, vaikka olisit minkälaisissa olosuhteissa ja kuinka suuressa pulassa tahansa — eikö niin?”
Kreivi Bourmont nykki valkeaa leukapartaansa. Gabrielien käytös saattoi hänet pois suunniltaan.
„Mikä narrimainen päähänpisto taas! Onko tuo ritarillinen herra de Versigny sanonut sinulle ehkä, että olisin jotain tuollaista jo ennen tehnyt?”
„Ei. Ja minä olen varmasti vakuutettu, että sitä ei ole tapahtunut. Mutta kun minä nyt en enää mitään — taikka kuitenkaan melkein en mitään voi tehdä hyväksesi, voisit joutua kiusaukseen kääntyä hänen puoleensa. Ja sitä juuri minä en voi kärsiä”.
Hetkisen vaitiolon jälkeen meni kreivi Bourmont ovelle.
„On jo aika lopettaa tämä keskustelu”, sanoi hän ylpeästi. „Sinun hermosi olivat huonommalla tuulella kuin luulinkaan. Ja olisi hullutusta puhua sinun kanssasi näin vakavista asioista”.
Vastaamatta mitään antoi Gabrielle hänen mennä.
Kun hänen hitaasti huoneen ympäri vaeltava katseensa sattui Goethen „Luontaistaipumuksiin”, tarttui hän kirjaan avatakseen sen. Hänen silmänsä osui sattumalta auvenneelle sivulle ja hän luki:
„Kiitä luonteita, jotka tavatessaan nopeasti valtaavat toisensa, kutsumme me samanlaatuisiksi”.
Etemmäksi ei hän päässyt.
Kirja putosi hänen kädestään, ja jälleen kattoi hän uneksivin silmin eteensä tyhjyyteen.
Mutta kreivi Bourmont sanoi nojautuen mukavasti ajurin vaunujen patjoilla:
„Jos se olisi muuta kuin ainoastaan oikku! ― Jumal’auta, tämä asema on sietämätön! — Ja Salazat on pöllö! — Minä en voi odottaa siksi, kunnes hän salanuuskijoillaan on saanut selville jonkun eron syyn. Täytyy tehdä pikainen loppu, maksoi, mitä maksoi”.
(Jatk.)
Louhi n:ot 141-146 2.-13.12.1902.
