Kumppanit.
Kirjoittanut Ernst Ahlgrén.
(Suomennos.)
”Latoonko sinä taas menet yöksi'”, sanoi karjarengin akka, kun hänen miehensä verkalleen nousi illallispöydästä ja otti lakkinsa naulasta.
Mies näytti hetkisen vähän nololta.
Latohon — — — niin — — — hehe.
Hän rykäsi miehekkääni ja näytti hyvin levolliselta ikäänkuin se olisi luonnollisin asia, että hän meni latoon yöksi.
”Onko siellä taas poikivia lehmiä?” kuului äkäinen kysymys.
”On, se suuri kirjava.”
”Kirjava”, matki eukko, ”nepä hiton lehmiä ovat, kun niitten poikimisen tähden täytyy monta viikkoa yhtä mittaa ladossa maata.”
Hän vaikeni hetkeksi, antaakseen miehelle aikaa vastata, jos hänellä, tekisi mieli. Mutta hänellä ei tehnyt mieli. Hän tuijotti vaan hyvänsävyisesti eteensä, pistäen tupakkaa suuhunsa. Hän olisi silminnähtävästi hyvin mielellään kiireesti mennyt ulos, mutta hän viipyi vähän näyttääkkeen vaimolleen, ettei hän ollut suuttunut.
Vaimo tarkasti häntä vihaisesti mustilla silmillään, kuitenkin mitään aluksi sanomatta.
Hän oli vanha, järkevän mutta kylmäluontoisen näköinen. Selvään näkyi, ettei hänen sydämmensä milloinkaan ollut heltynyt lapsen hyväilystä. Äänensä ilmoitti, että hän oli vikkelä työssään mutta äkäinen luonnoltaan.
Mies kohteli häntä varovaisella kohteliaisuudella. Olihan Saaralla vikansa, tietysti — mutta eivätköhän työhön pystyvät vaimot kaikki liene vallan kiukkuisia. Lieneekö tuo Saara pahempi muitakaan, arveli Tirro Joonaanpoika.
”Ei siinä taida lehmillä hätää ollakaan”, jatkoi Saara, koska mies ei mitään vastannut, ”muita konstia siinä taitaa olla. Sinä taidat huomata että minä en anna sinun enkä koira-ahmasi pitää tuvassa minkälaista siivoa hyvänsä, sen vuoksi on parempi maata kuin elukka muitten elukkojen parissa. Ethän sinä ole ikänäsi ymmärtänyt ihmisiksi elää, onko sekin laitaa, että jättäydyt elämään ja kuolemaan karjarenkinä, vaikka sinulla on sekä kädet että jalat terveenä ja varsin hyvin olisit päässyt pehtuoriksi ja kuka tiesi miksi. Mutta se on niinkuin minä olen sanonut: joka tyytyy istumaan rikkaläjällä, hiin saakin siinä istua. Ja jospa olisin tiennyt, ettei minusta muuta tulisi kuin karjarengin akka, niin olisin kai paremmin tiennyt katsoa eteeni! En suinkaan aavistanut että joutuisin semmoisen pöllön matkaan, joka ei edes osaa asua ihmisten parissa. Minä lyön vetoa siitä että tuo ladossa makaaminen on pälkähtänyt päähäsi ainoastaan sen vuoksi, etten suvaitse koirarenttuasi tuvassa olemaan. Taidat arvella, ettei minulla ole parempaa tekemistä, kuin siivota sen jälkiä ja tappaa sen karistamia kirppuja — — — . Kirjava lehmä, — kyllä kai! Mutta minäpä sanon patroonille, että hän saa hankkia tallipojan, joka saattaa maata heinäladossa. Niin on muissakin herrastaloissa eikä tämä talo tarvitse olla muita huonompi. Ei suinkaan sinulla itselläsi ole suuta sitä sanoa.
”Minä en tahdo tallipoikaa!” väitti vanhus päättäväisesti. ”Siitä olisi vaan kiusaa, ja minun täytyisi kuitenkin aina olla itse mukana”.
”Itse mukana!” No tuommoista roskaa minä nyt en jaksa kuulla. Itse mukana. Kaikkea vielä!”
”Kyllä! Pekkarisen Pekka on viime öinä hiipinyt näillä seuduin, kuka tietää mitä hänellä on mielessä. Ei hän hyvää tarkoittane tälle talolle, koska patroni ajoi hänet pois mökistään.”
”Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä sitte.”
”No pitää kai minun varoa taloa vaaroilta, minkä voin.”
”Kylläpä sinä olet miehinen mies,” sanoi vaimo ylenkatseella.
Mies pani hiljalleen lakin päähänsä ja pisti tupakkakukkaron taskuunsa. Nythän mielestään jo oli kuunnellut niin kauan, kuin kohteliaisuus vaati. Ja sen vuoksi hän otti kepin käteensä ja lähti — tietysti sanomatta hyvää yötä. Se olisi tuntunut
teeskennetyltä hoppuilemiselta.
Tuvasta ulos tultua näyttivät Tirro Joonaanpojan yksinkertaiset kasvot paljon tyytyväisemmiltä kuin äsken.
Tirro kyllä tiesi että hänellä oli vankka akka, ja sen hän aina myönsikin. Kyllä Saara hankki kaikkia mitä talossa tarvittiin, ja koossa hän myös piti kaikki. Ei puuttunut leipää eikä juomaa, eikä hänen tarvinnut käydä rikkinäisissä vaatteissa. Mutta tupa tuntui hänestä vieraalta. Se oli ikäänkuin hän olisi ollut siellä armoilla, pidetty parempana kuin hän olisi ansainnut. Ja kun hän pääsi latoon, niin hänestä tuntui niin rauhalliselta. Hänestä tuntui niin hyvältä, kun hän sai vetäistä molemmat ovenpuoliskot kiinni niin että koko rakennus jytisi, eikä kukaan häntä siitä moittinut. Ja siellä oli niin hiljaista, ja lato oli niin lämmin kuin paras tupa, ja vasta kuivatut heinät haisivat niin hyvälle, ja navetan ilma tuntui niin tutulta. Karjarengin kohtalo ei hänestä tuntunut ollenkaan hullulta. Se oli ihan toista kuin jos hän olisi ollut pehtuorina, silloin hänen aina olisi pitänyt ihmisiä torua, ja sekös ei hänestä olisi hauskaa ollut. Mutta Saaralla piti nyt aina olla joku syy haukkua.
Olkien alta kuului rapina. Vahti siellä oli, kanakoira. Se näytti vähän levottomalta. Nyt se morisi puoliääneen. Mikä häntä vaivasi. — Vahti, joka aina oli hiljaa.
”Mikä sinua vaivaa?” kysyi vanhus. ”Mitä sinä näet?”
Hän puhui niinkuin toverilleen ainakin.
Koira ei häntä kuunnellut. Se tarkkasi jotakin ulkopuolelta, ja sillä nousivat selkäkarvat pystyyn. Ja sitte se taas murisi vihaisesti mutta puoli ääneen — ikäänkuin sillä olisi ollut turpa tynnyrissä. Kun hänen isäntänsä taputteli häntä muuttui hän lempeäksi ja rauhalliseksi, laskien korvat alas selkää vastaan ja heiluttaen häntäänsä. Mutta sitte korva taas nousi pystyyn, ja hän nousi etukäpälilleen ikkunaa kohti, johon hän ei kuitenkaan ulottunut.
Ukko otti keppinsä käteen, aukaisi oven yläpuoliskon ja kurkisteli joka suunnalle kuitenkaan mitään näkemättä.
Vahti vaan mutisi.
”No, hae ne sitte esiin,” sanoi ukko ja avasi toisenkin puoliskon, mutta Vahti ei huolinut siitä. Hänen virkaansa ei kuulunut velvollisuus juosta muitten perästä kuin lehmien ja no seisoivat liikkumattomina parsissaan. Hän arveli, että jos isäntää haluttaisi mennä niin menköön.
”Onko siellä ketään?” huusi ukko karkealla äänellään. Mutta vastausta ei kuulunut.
Ukko aikoi jo mennä ulos tarkastamaan, mutta sitte hän arveli, että jos siellä on ihmisiä, niin ne lienee piikojen sulhasia. Ja niistä ei vahinkoa liene.
Senvuoksi hän pani ovet kiinni, vihelsi koiralle, joka yhä seisoi oven luona muristen ja meni heinävuoteelleen maata, johon koira häntä seurasi.
Suuren päärakennuksen molemmista päistä nousii tulen liekki. Liekit nousivat nousemistaan, laskeusivat ikään kuin hengittääkseen sitte nousivat taas heittäen nopeasti liikkuvia pieniä rakeita pärekatolle. Yhä nopeammin tulimeri molemmista päistä likeni keskikohtaa kunnes molemmat virrat yhtyivät ikäänkuin syleilyyn ja peittivät koko rakennuksen.
Oli sydänyö. Syvä äänettömyys vallitsi luonnossa. Ainoa ääni, joka kuului, oli liekkien kohina, voimakas mutta matala, ikäänkuin myrsky metsässä. Tuon tuostakin kuului hiljainen rapina, ikäänkuin olisi ollut hiiriä ja joskus leikkipyssyn laukauksen tapainen pamaus. Vihdoin kuului koiran ulvonta, ensin hiljempaa sitte aivan toivottoman surkealla äänellä, ja sen jälkeen alkoi monelta taholta kuulua huutoa ”tuli on irti!” Puolialastomia ja säikäyksestä puolikuolleita ihmisiä syöksi ulos ovista ja ikkunoista tuoden mukanaan minkä kukin ensiksi sai käteensä.
Kylästä kuului palotorven toitotus, mutta ei kukaan ryhtynyt pelastamistoimeen, jokainen ajatteli vaan oman itsensä tavaransa suojelemista. Eräs renki toi kuitenkin sylillisen vaatteita ulospalavasta rakennuksesta, ja eräs piika tuli ulvoen ulos, kantaen herrasväen pientä lasta sylissään, ja talonomistaja itse kantoi kahden miehen avulla kassa-arkkua pelastaakseen rahat ja asiapaperit.
Jättiläislavan kaltaisena loisti tuli tähdettömän yön varjossa. Savu aaltoeli paksuina pilvinä tuulen mukana, harveni ilmassa ja katosi metsään. Välistä savu muuttui valkeaksi valoksi, joka kulki pitkin maata, niin että olisi luullut maan lumella peitetyksi. Joka esine loi pitkiä yhäti muuttuvia, liikkuvia varjoja.
Joukko itkeviä lapsia oli kokoontunut erään solakan, sänkypeitteesen käärityn naisen ympärille. Maantieltä kuului hevoisten nopeaa juoksemista ja vesitvnnörien helskettä.
Kesken yleistä häiriötä kuului, ikäänkuin liekkien keskeltä, karjakoiran taukoamaton haukunta. Navetasta syöksi muutamia lehmiä ulos, mutta ne olivat aivankuin pyörällä; yksi juoksi sinne, toinen tänne, kunnes viljoin — ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta — syöksivät takaisin palavaan rakennukseen.
Vihdoin saapui ensimmäinen ruisku pihalle. Ruiskun tuoja hyppäsi alas rattailta, katsahti ympärilleen sanoen: ”murhapoltto”, johon heti lisäsi: ”Makasiinin voi vielä pelastaa”.
Naapuritaloista ja kylistä kokoontui paljon väkeä. Ja kaikki kokoontuivat asuinhuoneiston ja sen suuren aittarakennuksen ympäri niistä pelastaakseen minkä pelastaa voi.
Mutta navetasta kuului tulenkohinan läpi kanakoiran haukunta, miehen komentava ääni maahanputoavien kattohirsien pauke, siellä Vahti ja hänen herransa koettivat pelastaa heille uskottua omaisuutta. Ja se oli raskasta työtä.
Hulluina säikähdyksestä syöksivät lehmät tuleen takasin milloin vaan pääsivät. Muutamia miehiä oli tullut apuun, mutta avonaisella kentällä oli mahdoton pitää koolla noita rajuja elukoita, jotka hajaantuivat joka suunnalle kaikin voimin pyrkivät tuleen takaisin.
”Ei tällä tavoin tule mitään,” huusi Tirro, ”tuokaa lautoja ja seipäitä tehkää aita. Vahti ja minä koetamme sill’aikaa pitää niitä koossa!” Samalla hän ärjyi lehmille kehoitti Vahtia pysymään alallaan. Tirro ei pitänyt siitä lukua, ettei hänellä ollut muita vaatteita kuin paita, sen päällä lyhyt turkki ja suuri huopahattu päässä. Paita liehui turkin alta ikäänkuin irti päässyt purje. Mutta sitä ei kukaan joutanut huomaamaan, eikä sitä kummana pidetty.
Vahti ja Tirro olivat keskenään jakaneet työn siten, että Tirro ajoi lehmät ulos navetasta ja Vahti piti ne koossa, siten että se juoksi niitten ympäri haukkuen, ja varmuuden vuoksi se joskus purasi lehmiä milloin häntään, milloin takajalkaan, mistä vaan parhaiten sai kiinni.
Lehmät, jotka tunnustivat Vahdin laillista yliherruutta, eivät yrittäneetkään vastarintaa tekemään. Ne kokoontuivat vaan tiheään ryhmään, päät kiinni toisissaan ja hännät kiusaajaansa kohti.
Urhoollisuudella, joka olisi ollut palkittava vaikka olisi ollut ihmisiä pelastettavana, juoksi Tirro aina uudestaan palavaan navettarakennukseen ja toi sieltä ulos lehmiä yhden kerrassaan. Karja kedolla kasvoi aina suurilukuisemmaksi, ja Vahdin täytyi juosta aina suuremmassa piirissä.
”Pysy alallasi, Vahti! Pistä niitä! Pure niitä!” huusi vanha Tirro painuneella äänellään. Vastaukseksi kuului yksitoikkoinen mutta velvollisuuden tunnetta osoittava ”hau, hau, hau”.
Lähellä karjaa oli kokoontunut joukko naisia, mökkiläisten vaimoja ja muita kyläläisiä, jotka kukin laillaan koettivat sääliä ja lohduttaa talonomistajan rouvaa ja hänen puolialastomia säikähtyneitä lapsiaan.
Tirro oli mielestään saanut kaikki lehmät ulos navetasta ja nyt hän seisoi laskien joukkoaan, piti kädellään huopahattuaan kiinni ja osoitti sormellaan ilmasta kutakin lehmää kohti sen mukaan kun hän laski.
Naisjoukossa nousi levottomuus, mutta Tirro ei sitä huomannut, hän kun laski joukkoaan.
”Emil”, huusi eräs nainen epätoivossa. ”Minä en löydä Emil’iä mistään!” — — — En muista, tuliko hän ulos meidän kanssamme. — — — Mielestäni hän oli täällä Emil! — Minä tulen hulluksi, auttakaa minua. — — — — Ehkä hän ei ole päässytkään ulos”.
Siitä nousi kiihkeä sanatulva. Muutamat luulivat nähneensä häntä, toiset ei.
Tuo hento sänkypeitteesen puettu olento juoksi Tirron luo, nykäisi häntä käsivarresta ja sanoi : ”Emil on poissa. Etsikää häntä! Auttakaa minua, Tirro! — — — — Lasten kammarissa. — — — Ettekö kuule? Etsikää häntä! Minä luulin, että hän oli mukana. — — — Minä en muistanut häntä. — — — Hän nukkuu. — — —”
(Jatk.)
Savo-Karjala n:ot 53-56 10.-20.7.1888.
