Blüthner-flyygeli.
Jean Courtenay.
(Suomennos, „Päivälehdelle”)
„Sinä sanot hänen olevan punatukkasen ja kuitenkin kauniin. Paras ystäväni Helder; minusta näitä kahta seikkaa ei millään tavalla voida yhdistää. Minä en millään ehdolla voi sietää punasta tukkaa enkä voisi koskaan sanoa tyttöä, joka onnettomuudeksi omaisi sellaisen tukan, kauniiksi”.
„Stanhope, poikaseni, olen valmis lyömään flyygelistä vetoa kanssasi siitä, että tulet menemään naimisiin punatukkaisen tytön kanssa muutamien vuosien kuluessa”.
„Minä en kylläkään yleensä kuulu niihin, jotka lyövät vetoa, mutta nyt minä voin sen tehdä. Sinä olet menettänyt flyygelin yhtä varmasti kuin istut siinä”.
Mainitut herrat istuivat eräänä heinäkuun-iltapäivänä klubissaan poltellen sikaaria ja keskustellen.
Edelläkerrotut huomautukset olivat aiheutuneet Edvard Heldersin eräästä neiti Carevista antaman mitä kiittävimmän arvostelun johdosta. Neiti Carevin isä oli kutsunut Dorrell Stanhopen luokseen maatilalleen Sommersefshiressä. Phil Carev (paroonin ainoa poika) ja Stanhope olivat olleet ylioppilastovereita. — Edellinen oli ryhtynyt maanviljelijäksi ja vietti tilanomistajan tyyntä, verrattain toimetonta elämää, kun jälkimäinen taasen, rikkauksistaan huolimatta, ei voinut suostua elämään toimettomana, vaan oli jo saavuttanut suuren maineen lupaavana lakimiehenä. Hän ei ollut kuitenkaan vielä kertaakaan käynyt Carevin luona, mutta seuraavana päivänä piti hänen matkustaa sinne.
Kun he nousivat lähteäkseen sanoi Stanhope nauraen:
„Hyvästi ukkoseni, ja lähetä Blüthner-flyygeli. Pidän enin sen tehtaan koneista”.
*
Mally Carev oli viehättävä 18-vuotias tyttö, ehkä hieman itsepäinen, mutta kuitenkin erinomaisen miellyttävä. Hänen äitinsä oli kuollut useita vuosia sitten ja hän emännöitsi Fernleigh Manonissa hauskasti ja arvokkaasti.
Hän oli pitkä ja ylevä. Kasvonpiirteensä olivat hienot, silmänsä vaaleanruskeat ja hieman ujot. Ihonsa oli huikaseva ja tukkansa komea sekä väriin että runsauteen nähden, mutta Dorrell Stanhopen mielestä se kaikista eri vivahduksistaan huolimatta olisi yksinomaan punanen. Suloisin oli hän istuessaan hevosen selässä, ja silloinpa hän myös ensi kerran tulikin Stanhopen näkyviin.
Nuoren miehen katse kiintyi ihastuneena neitoseen kun Phil Carev esitti hänet.
„Mally, tämä on ystäväni Dorrell Stanhope — Dorrell, tämä on sisareni Mally. Olen aina toivonut, että te kaksi tutustuisitte toisiinne, sanoi Philip tapansa mukaan avomielisesti ja kun jää siten oli murrettu niin kului matka herraskartanoon varsin nopeaan.
„Pidättekö metsästyksestä, herra Stanhope?” kysyi Mally ja kiinnitti kirkkaat, ruskeat silmänsä häneen.
„Kyllä, se on suurin huvini”, vastasi Stanhope. „Otatteko te metsästykseen osaa, neiti Carev?”
„Kysykin Mallylta sellaista!” naureskeli Phil. „Hän ei koskaan jää pois niin ainoaltakaan metsästysretkellä, jos hänen vain jollain tavoin onnistuu päästä sinne mukaan ja tuskinpa koko kreivikunnassa on parempaa ratsastajaa”, lisäsi hän ylpeästi. Mally kumarsi sievosesti päätään veljelleen ja sanoi:
„Mitäpä voisi enään lisätä kun sellainen asiantuntija on lausunut tuomionsa. Huomenna on kokous Cloutshamissa, herra Stanhope. Voitteko erota pehmeästä vuoteestanne kello kuusi? Lähdemme täältä puolta tuntia myöhemmin”.
„Ei pehmosinkaan vuode pidätä minua siitä ilosta”, vastasi Stanhope ja kohdatessa tytön iloisen katseen ajatteli hän itsekseen: „Onpa hän mitä kaunein tyttö, tai oikeammin, hän olisi kaunein, jollei hänen tukkansa olisi punanen”.
Päivät kuluivat ja nuoret olivat aina yhdessä noilla laajoilla kentillä, joiden keskessä Fernleigh oli. Metsästys oli heidän suurin huvinsa, mutta sillävälin oli ahkeraan ajeluretkiä, kävelymatkoja ja muita hauskuuksia.
Viikko viikolta väheni Dorrell Stanhopen kyky vastustaa rakkauttaan Mally Careviin. Nuori tyttö oli kokonaan vallottanut hänen sydämmensä ja ainoastaan ajatus Edvard Heldersin voitonriemusta esti häntä ottamasta ratkasevaa askelta. Mallystä ei hän tiennyt mitään, sillä hän oli erinomanen emäntä, joka oli yhtä kohtelias kaikille vieraille, mutta joskus Stanhopesta näytti siltä kuin Mallyn silmissä olisi piillyt kainompi, hempeämpi ilme kohdatessaan hänen katseensa, vaikka hän ei voinutkaan olla asiasta varma, sillä ei ollut niinkään helppoa voittaa Mallya.
Eräänä iltapäivänä, jolloin ei mitään erikoista oltu järjestelty vieraiden hauskuudeksi, esitti joku „eläviä kuvia” ja ehdotus heti hyväksyttiin.
Mally läksi heti mukanaan suuri joukko nuorempia vieraita suurista tammikirstuista, joita oli suuri joukko, hakemaan pukuja ja muita tarpeita.
„Tulkaa Evelyn, Gertrude, Hilda — kaikki; me menemme panemaan kaikki kuntoon, toiset sillä aikaa ajatelkaat sopivia sanoja”, sanoi hän vilkkaasti. „Herrat saavat järjestää kulissit meidän poissaollessamme”.
Reipas joukko läksi huoneesta ja pian oli se vaipunut ihailemaan komeita kullalla kirjailtuja samettipukukuja, joita Carevin perhe aikoja sitten oli käyttänyt.
„Kas tässä on meille suuri valikoima” sanoi Nora Fracy, „mutta meillä ei ole kylliksi miesten pukuja, vai kuinka neiti Carey?”
„Odottakaa hetkinen!” huudahti Mally. „Luulenpa niitäkin voivani hankkia. Tulen pian takasin.”
Sen sanottuaan riensi hän huoneesta.
Nopeaan kulki hän läpi komean vanhan rakennuksen kunnes saapui ovelle, joka johti käyttämättömään sivurakennukseen. Hän avasi oven, vaikka ruostunut lukko oli hyvinkin vaikea avaantumaan, astui huoneeseen ja löysi pian etsimänsä esineen suuren, mustan, rikkaasti koristellun seinäkaapin. Hän oli usein lapsena huomannut tämän kaapin, sillä hän oli Philin kanssa sadepäivinä leikkinyt tässä kylmilleen jätetyssä sivurakennuksessa; hän ei ollut koskaan koettanut sitä avata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että hän siellä löytäisi tarvitsemansa vaatteet.
Kesti hetkisen ennenkuin hän sai oven auki ja kun se oli vihdoinkin hänelle onnistunut niin huomasi hän suureksi harmikseen kaapin olevan tyhjän; sen pimeässä syvyydessä ei ollut muuta kuin pitkä, musta herraspuku. Kun hän oli sen vetänyt syrjään huomasi hän kaapin peräseinässä pienen aukon. Hän painoi siihen kädellään ja samalla katosi koko peräseinä. Hän rohkaisi itseään ja astui kaapin oven kautta käytävään ... mutta tuskin oli hän vielä muutamankaan askeleen ottanut, niin kuuli hän paukauksen ja käännyttyään katsomaan syytä tähän huomasi hän paluumatkan kokonaan suljetuksi.
Hän kiiruhti takaisin ja koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla avata ovea, mutta kaikki oli turhaa vaivaa, hän oli auttamattomasti vangittuna! Hän oli luultavasti astunut jollekin salaiselle jouselle, joka oli kai tarkotettu vangitsemaan jokaisen tarpeettoman tulijan. Hän oli melkein pimeässä ja ilma oli likaista ja painostavaa; hän alkoi hitaasti kulkea eteenpäin, mutta pysähtyi sitten äkkiä kauhusta kiljahtaen. Hänen kätensä olivat sattuneet johonkin kylmään ja kovaan ja kun hän ponnistaen kaikki voimansa tarkasteli esinettä, niin huomasi hän sen irvisteleväksi pääkalloksi.
Hän horjahti ja kaatui tointuneena maahan.
Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli tässä tilassa, mutta kun hän virkosi niin huomasi hän kuun säteen tunkeutuneen pimeään ja sen heikossa valossa saattoi hän nyt lähemmin tarkastella huonetta.
Hän istahti tuolille pöydän ääressä, jolla oli vanhanaikuisia vateja ja lasia aivan kuin päivällistä varten. Ja ketä varten? Mikä kauhea salaisuus olikaan verhottu tähän huoneeseen!
Tässä istuivat nuo tuntemattomat vieraat tai uhrit. Ympäri pöydän he istuivat eri asennoissa häneen tuijottaen. Kuolema oli jo aikoja sitten käynyt heidän luonaan vierailemassa. Heidän tyhjät silmäkuoppansa eivät hänelle mitään voineet ilmottaa, heidän kalpeat huulensa olivat jo aikoja sitten murenneet ja pudonneet heidän jalkojensa juureen. Luurankoja verhosivat vieläkin kallisarvoiset koruompelut ja pitsit todistaen nuoruudesta, komeudesta ja ilosta, joka heidän osansa oli tässä elämässä ollut. Hän ei voinut erottaa kivettynyttä katsettaan heistä. Tuossa istui yksi, joka näkyi tekevän pilkkaa hänen kauhustaan, sillä se hymyili niin viekkaasti. Tuossa oli toinen, jonka pitkät, vaaleat kiharat edelleen hyväilivät luurangon olkapäitä ja melkeinpä koskivat Mallyyn.
Odottiko häntäkin nyt sama kohtalo kuin näitä useita ennen häntä? oliko hänkin pakotettu viihtymään näiden hiljaisessa seurassa kunnes kuolema tulisi ja vapauttaisi hänet? Hän syöksähti pystyyn ja kääntyi taasen ovea kohti, mutta pysähtyi
äkkiä, sillä hän näki edessään polvillaan henkilön, joka oli puettu saman ajan pukuun kuin hän itsekin.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili:
„Dor, Dor — pelasta minut, pelasta minut.”
Vastasiko hänelle ääni jostain kaukaa? Vai joko hän alkoi tulla mielipuoleksi? Ei, se ei ollut enää unta, vaan totta.
„Mally, rakkaani, minä tulen luoksesi.”
*
Ensin kauan odoteltuaan Mallyn paluuta, iloiset ja huolettomat vieraat menivät muiden luo ja kertoivat hänen kadonneen, ja kun hän yhä edelleen pysyi poissa, niin alettiin häntä hakea koko talosta. Vanha herra John oli aivan levottomuuden ja surun murtama, niin että hänestä ei ollut suurtakaan apua.
Phil Carev oli matkustanut kotoaan muutamiksi päiviksi, mutta Dorrell Stanhope oli siellä ja täällä kaikkialla. Hän lähetti väkeä puutarhaan ja puistoon sekä itse haki talon kaikki loukot. Yön saapuessa kasvoi hänen tuskansa ja hän koetti pinnistää ajatuksiaan muistaakseen jonkin paikan, jossa ei jo olisi käynyt.
Äkkiä hypähti hän pystyyn, kutsui luokseen Mallyn lempikoiran ja meni koiran kanssa suoraa päätä vanhaan asumattomaan sivurakennukseen. .Juuri avatessaan ovea, josta Mallykin muutamia tunteja aikasemmin oli kulkenut, näki hän jotain valkoista olevan lattialla. Hän nosti sen ja huomasi sen olevan nenäliinan, jonka yhdessä kulmassa olivat kirjaimet M. C.
Toivo heräsi hänen sydämmessään. Hän osotti nenäliinaa koiralle, joka sitä ensin kauan haisteli ja sitten vinkuen riensi hänen edellään pimeässä huoneessa.
Hän seurasi koiraa kynttilä kädessä kunnes tulivat viimeiseen huoneeseen, jossa oli tuo suuri musta kaappi. Siellä koira aivan raivostui, juoksi, haisteli ja vinkui… äkkiä Dorrell kuuli paksujen muurien heikontaman, mutta sittenkin tuskaa todistavan huudon:
„Dor, Dor — pelasta minut, pelasta minut!”
Hänen sydämmensä sykki rajusti ja vastaten Mallyn huutoon, jonka Mallykin oli kuullut, juoksi hän huoneessa edestakasin irti kiskoen laudan toisensa jälkeen seinästä ja lattiasta. Lopulta hän huomasi koiran ryömineen kaappiin ja nyt siellä vinkuen istuvan.
Dorrell otti kynttilänsä ja jatkoi tarkkaa tutkimistaan. Siirrettyään mustan puvun syrjään huomasi hänkin heti aukon seinässä. Pian oli hän avannut salaisen ovenkin; hän näki tuon kauhean huoneen ja hänen jaloissaan virui Mally tiedottomana.
Hän nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet kotiin, jossa häntä hoidettiin parhaimman mukaan.
Pitkät ajat oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla, sillä hän oli saanut ankaran aivokuumeen.
Dorrell-raukka oli sortua tuskasta, sillä hän tunsi elämän kadottavan kaiken merkityksensä Mally Carevin kuollessa.
Kaikki toiset vieraat olivat matkustaneet pois, mutta Stanhope oli avannut sydämmensä ystävälleen Johnille ja tämä oli pyytänyt häntä jäämään.
Useita viikkoja kestäneen kärsimättömän odotuksen jälkeen koitti vihdoinkin päivä, jolloin hän taas saattoi tavata Mallyn.
„Minä luulen teidän hämmästyvän, poikani, sanoi John, Mallyni on suuresti muuttunut.”
„Hän on joka tapauksessa Mally, vastasi nuori mies vakavasti, ja silloin se ei merkitse mitään.”
Mutta se oli sittenkin Mally, joka puettuna hienoon aamupukuun ja silmät loistavina lepäsi sohvalla? Missä oli tapahtunut muutos? Nyt hän näki muutoksen! Tyttöraukka! Mitä hän olikaan kärsinyt!
Poissa oli punanen tukka. Se oli nytkin kyllä yhtä rikas kuin ennen, mutta nyt kuitenkin lumivalkoinen.
„Dor, kuiskasi hän, te pelastitte henkeni.”
„Rakkaani. Kohtalo on suosinut meitä”, vastasi hän ja John jätti heidät kahden kesken.
Pian haettiin työväkeä ja pyhä huone, johonka liittyi surullinen kohtalo, muurattiin umpeen ja sen kamalat vieraat haudattiin.
Luonnollisesti Mally ja Dorrell pian viettivät häänsä ja sijansa häälahjojen joukossa oli myös Blüthner-flyygelillä.
Päivälehti no 14 18.1.1902.
