Kesäperhoja.
Kirjott. Eino Leino
1.
Oli kerran kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastivat toisiaan. Toinen sanoi: ”Sinä puhut minulle niin vähän rakkaudestasi.” Toinen sanoi: ”Minä en voi.” Toinen sanoi: ”Mistä minä tiedän, rakastatko sinä minua ollenkaan? Sinä et ole koskaan sanonut minulle sitä.” Niin kulkivat ne kaksi nuorta ihmistä ja kiusasivat toisiaan siksi kuin toinen vihdoinkin oppi sanomaan: ”Minä rakastan sinua.” Mutta hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun hän kaatui paikalle ja kuoli. Sillä hänen olentonsa oli rakkaus.
Mutta toinen meni pois ja kertoi: ”Kas, hän valehteli vielä kuollessaan. Jos hän olisi minua rakastanut, ei hän olisi kuollut. Jumala rankaisi häntä.”
2.
Hänen vartensa oli kuin viinipuu, hänen suunsa kuin hyvä rypäle.
Hän salli minun tarttua hänen varteensa, hän salli minun juoda hänen suunsa rypäleestä.
Hänen käsivartensa kiersivät minua niinkuin köynnökset, — hänen kiinteät käsivartensa.
Hänen päänsä lepäsi minun rintaan vasten niinkuin raukeus. Hänen poskillaan oli tumma puna.
Hänen silmänsä katsoivat minuun kuin kaksi kaivoa. Minä näin niissä oman kuvani.
Hän kysyi hiljaa: ”Miksi sinä katsot minuun niin?”
Minä vastasin: ”Minä etsin sinun sieluasi.”
Silloin höltyivät hänen käsivartensa minun ympäriltäni, mutta hänen päänsä kohosi ylpeänä kuin kotkan. Ja kostoksi otti hän minun sieluni ja lensi pois, enkä minä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.
Miksi olin minä sanonut: ”Minä etsin sinun sieluasi.”
3.
Oli kerran nuori mies, joka oli paljon uneksinut nuoruudessaan. Mutta elämä oli vienyt hänen haaveensa eikä hän enää uskonut niihin.
Silloin kohtasi hän eräänä päivänä nuoruuden unelmansa, mutta hän ei uskonut siihen. Unelma sanoi: ”Minä se olen.” Mutta nuori mies sanoi: ”Mene pois! Et se ole kuitenkaan sinä.” Unelma sanoi: ”Tahdotko sinä niin minut pois, olenhan olenhan minä sinun oma unelmasi.” Mutta nuori mies sanoi: ”Tällä kertaa en minä anna pettää itseäni. Minä tahdon olla viisas.”
Silloin meni unelma pois ja itki, sillä hän oli todellakin hänen nuoruuden unelmansa. Mutta nuori mies ei mennyt hänen jälkeensä, vaan sanoi itsekseen: ”Minä olen sentään paljon kehittynyt”. Sillä hän oli todellakin kehittynyt.
4.
Oli kerran eräs ihminen, joka ei tuntenut itseään. Hän tapasi erään toisen ihmisen, joka ei myöskään tuntenut itseään. Mutta ne kaksi ihmistä rakastivat toisiaan, sillä toisensa he tunsivat. Ja he sanoivat: ”Kah, sinuahan minä olen kauvan etsinyt.”
Mutta silloin pisti toisen ihmisen mieleen saada tietää myös, kuka hän itse oli. Hän sanoi itselleen: ”Minä käyn täällä ja rakastan enkä tiedä, kuka olen. Onhan se luonnotonta.” Se toinen ihminen teki samoin.
Ja niin alkoivat he kiusata toisiaan, siksi kuin he kuolivat siitä. Eivätkä he vielä kuollessaankaan havainneet, ettei heillä muuta itseä ollutkaan kuin toisensa ja toistensa rakkaus. Niin typeriä voivat ihmiset kuollessaankin olla.
5.
Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.
Meri sanoi: ”Älä vielä nouse! Jää vielä hetkeksi minun luokseni!”
Päivä sanoi: ”Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi.”
Meri sanoi: ”Mutta mitä teen minä sillä alkaa?”
Päivä sanoi: ”Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani.”
Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta joka kerran kuin hän alas katsahti, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat. Ja he sanoivat: ”Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä.”
Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.
Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen saarena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla. Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu. Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: ”Rakastakaamme toisiamme niinkuin meri ja päivä toisiaan rakastaa.”
6.
Oli kerran kultapala, joka luuli olevansa vaskipala. Ja kun hän itse luuli sitä, luulivat muutkin. Mutta tuli eräänä päivänä toinen kultapala ja sanoi: ”Minä olen sinun vertaisesi.”
Mutta kultapala sanoi: ”Miksi sinä pilkkaat minua.”
Se toinen kultapala sanoi: ”Minä rakastan sinua.”
Silloin säikähti kultapala, sillä hän tunsi äkkiä olevansa puhdasta kultaa. Ja vaskipalat hänen ympärillään kiilsivät kateudesta ja sulkivat hänen keskelleen ja musersivat hänet, sillä kulta on paljon pehmeämpää kuin vaski. Ja he sanoivat: ”Sellaista tapahtua joka päivä.”
7.
Lähti kerran Totuus maailmaa valloittamaan. Mutta että ihmiset paremmin uskoisivat häneen, menihän Valheen muotoon, sillä ihmiset uskovat usein enemmän valhetta kuin totuutta. Ja Totuus voitti maailman ja hän hallitsi, mutta ihmiset sanoivat: ”On sentään suloista elää Valheen valtikan alla.”
Mutta kun Valhe palasi virkamatkoiltaan, peljästyi hän, sillä hän näki Totuuden hallitsevan. Ja hän meni Totuuden muotoon ja sanoi: ”Minä olen Totuus.” Mutta silloin suuttuivat ihmiset ja ajoivat hänet pois ja kivittivät hänet, sillä
he eivät tahtoneet palvella Totuutta, vaan Valhetta. Ja niin tuli koko maailma Totuuden omaksi ja hän vei sen Jumalan eteen ja sanoi: ”Katso, minä olen sen valloittanut.”
Matta Jomala sanoi: ”Minä en tunne sinua. Kuka olet?”
Silloin tahtoi Totuus riisua Valheen paidan päältänsä, mutta liha seurasi riekaleina hänen vaatteitaan. Hän kuoli haavoistaan Jumalan eteen, mutta maailman hän oli valloittanut.
8.
”Minun sielussani on myrsky ja epäjärjestys, eikä minulla ole yhtään selvää ajatusta.
— Tule, ystäväni, ja järjestä minun ajatukseni, sillä minä en tiedä muuten kuinka minun käy.”
Näin rukoili poika tyttöään, mutta hän liioitteli, sillä ihmiset liioittelevat aina sellaisissa tapauksissa. Ja tyttö tuli ja järjesti hänen ajatuksensa niin etteivät kenenkään ihmisen ajatukset olleet koskaan sellaisessa järjestyksessä olleet. Mutta ne ajatukset, jotka eivät mahtuneet samaan kuriin, ajoi hän pois, ja se olikin melkein suurempi osa.
Sen tehtyään kietaisi hän käsivartensa pojan kaulaan ja sanoi: ”Armaani! Nyt on sinun hyvä olla.” Ja poika uskoi sen itsekin, sillä katso, hänen ajatuksensa olivat järjestyksessä, eikä hän tullut lukeneeksi, montako niitä oli. Mutta hänen kuoltuaan sanoivat ihmiset: ”Merkillistä, kuinka vähän ajatuksia hän jätti jälkeensä.”
Mutta ne hylyksi heitetyt ajatukset olivat menneet maailmaan, synnyttäneet sotia ja vallankumouksia ja mullistaneet yhteiskuntien järjestyksen. Sen kaiken tekivät ne ikäänkuin leikillä ja vilkaisivat välistä toisiinsa ja sanoivat: ”Naisjärjestys on paljon hirvittävämpi.”
Ne olivat lurjus-ajatuksia, kuten heidän puheestaankin kuulee. Oikeat ajatukset eivät puhu sillä tavoin.
Päivälehti no 177 3.8.1902.
