Horla.
Kirj. Guy de Maupassant.
Suom. Edvard R— r.
21 heinäk. — Söin päivällistä Bougivalissa ja vietin iltani purjehdusystäväin tanssiaisissa. Selvästi näkyy kaikki riippuvan paikasta ja ympäristöstä. Uskoa yliluonnollisuuksiin Grenouilliéren saarella, olisi suurinta hulluutta ... mutta Saint Michel vuoren kukkulalla? ... taka-Intiassa? Kauheasti olemme ympäristömme vaikutuksen alaisia. Ensi viikolla matkustan kotiini takaisin.
30 heinäk. — Eilisestä asti olen ollut kotona. Kaikki on hyvin.
2 elok. — Ei mitään uutta; ilma on ihmeen ihanaa. Kulutan päiväni katselemalla, miten Seine-virta vierii ohitseni.
4 elok. — Riitaisuutta palvelijaini kesken. He väittävät, että kaapeissa käy joku öiseen aikaan rikkomassa lasitavaroita. Kamaripalvelija syyttää keittäjätärtä, joka taas syyttää ompelijatarta, joka syyttää kumpaakin edellisiä. Ken on syyllinen? Se mies ken tietää.
6 elok. — Tällä kertaa en ole hullu. Olen nähnyt ... olen nähnyt... olen nähnyt!... En enää epäilekkään... olen nähnyt! Minun on vielä kylmä kynsiini asti ... minun käy kauhu vielä ytimiin asti... olen nähnyt!...
Kello oli kaksi, kun kirkkaassa auringonpaisteessa kävelin ruusutarhassani... käytävää pitkin syksyruusujen keskellä, jotka alkavat puhjeta kukkimaan.
Juuri kun pysähdyin katselemaan erästä ”Géant des batailles'ea”, jolla oli kolme tavattoman kaunista kukkaa, näin ihan selvään aivan likelläni, miten yhden kanta näistä ruusuista kaareutui, vallan niinkuin näkymätön käsi olisi sitä vääntänyt, sitten se katkesi, vallan niinkuin tämä käsi olisi sen poiminut! Sitten kukka kohosi, tehden ilmassa kaaren ikäänkuin jos käsi olisi sen vienyt suuta kohti, ja se jäi riippumaan läpinäkyvään ilmaan, aivan yksinään, liikkumatonna, kauheana punaisena pilkkuna kolmen jalan päähän silmistäni.
Ihan suunniltani ollen syöksin sitä kohti, jotta sen olisin tavottanut! En tavannut mitään; se oli kadonnut. Silloin syttyi minussa raivoisa viha itseäni kohtaan; sillä järkevän ja vakavan miehen ei ole sallittua joutua moisten näköhäiriöiden uhriksi.
Mutta olikohan se näköhäiriö? Käännyin takaisin etsimään kukan kantaa ja pensaalta sen heti kohta löysinkin, mutta vastikään taitettuna kahden muun ruusun välistä, jotka olivat oksallaan.
Tämän jälkeen menin mieli järkytettynä kotiin; sillä nyt olen varma, yhtä varma kuin että päivää seuraa yö, että läheisyydessäni on näkymätön olento, joka elää maidosta ja vedestä, joka voi koskea esineisiin, tarttua niihin ja muuttaa ne paikaltaan, olento, joka siis on aineellista laatua, jos kohta käsittämätön aistimillemme, ja joka asuu kattoni alla, niinkuin minä ...
7 elok. — Nukuin rauhallisesti. Se joi vettä karahvistani, mutta ei häirinnyt untani.
Mieleeni nousee kysymys, olenkohan hullu. Käyskennellessäni tuonnoliain päivänpaisteessa pitkin virran rantamaa, rupesin epäilemään järkeäni. Ei se ollut epämääräistä epäilyä, niinkuin minussa ennen on ollut, vaan varmaa, ehdotonta. Olen nähnyt hulluja; olen tuntenut sellaisia, jotka olivat älykkäitä, selvänäköisiä, vieläpä teräväpäisiäkin kaikissa elämän eri oloissa, paitsi yhdessä ainoassa kohdassa. He puhuivat kaikesta johdonmukaisesti, taitavasti, perinpohjaisesti, kunnes äkkiä heidän ajatuksensa tarttui hulluuden salakariin, hajautui, pirstautui ja painoi sen pelottavan ja raivoisan valtameren syvyyteen, joka on täynnä kuohuvaa aallokkoa, usvaa, äkkipyörteitä, ja jota sanotaan
”mielettömyydeksi” ...
Varmaa on, että pilaisin itseni hallana, kerrassaan hallana, ellen olisi itsetietoinen, ellen täydellisesti tuntisi tilaani, ellen sitä voisi tutkia ja aivan selvilleen eritellä. En siis ylimalkain olisi muuta kuin harhanäkyjen vaivaama järkevä ihminen. Selittämätön häiriö lienee syntynyt aivoissani, sen tapainen häiriö, jota nykyajan fysiologit koettavat tutkia ja määritellä; ja tämä häiriö on kai aikaansaanut ajatuskulussani, aatteilleni johdonmukaisessa järjestyksessä, syvän aukon. Samallaisia ilmiöitä esiytyy unissakin, jolloin silmiemme eteen tulee mitä mahdottomimpia valekuvia, ilman että se meitä lainkaan hämmästyttää, syystä että arvostelukykymme on uinahtanut, jota vastoin mielikuvituksemme on valveilla ja työskentelee. Eikö ole mahdollista, että joku aivojeni hermosäie, sen näppäimistön joku näkymätön kosketin on herpautunut? Onhan ihmisiä, jotka tapaturman sattuessa kadottavat muististaan ominaisnimet tai tekosanat tai numerot, tai ainoastaan päivämäärät. Nykyään on näytetty toteen, että pienimmältäkin ajatuksilla on aivoissa oma määrätty paikkansa. Ethän siis ole ihmeteltävää, että arvostelukykyni, mitä eräiden harhanäkyjen epätodellisuuteen tulee, on tilapäisesti tylstynyt!
Ajattelin kaikkea tätä kulkiessani virran äyrästä. Aurinko valoi veden kalvolle kirkasta valoaan, teki maan viehättävän näköiseksi, täytti katseeni rakkaudella elämään, ilmassa lenteleviin pääskysiin, joiden siipien nopeus on silmäini ilo, ja rannan kaisloihin, joiden hiljainen kahina soi kuten onnen humina korvissani.
Kuitenkin tunkeutui minuun vähitellen jokin ilkeä selittämätön tunne. Minusta tuntui niinkuin jokin salainen voima puuduttaisi jäseneni, pidättäisi, estäisi minua menemästä pitemmälle, huutaisi minut takaisin. Tunsin saman tuskallisen tarpeen palata kotiin, joka syntyy silloin, kun on jättänyt sinne jonkun rakkaan sairaan ja kun alkaa aavistaa, että hänen tautinsa on yltynyt.
Vasten tahtoani lähdin siis takaisin ollen varma siitä, että minua kotonani odottaisi huono uutinen, kirje tai sähkösanoma. Siellä ei ollut mitään; ja se hämmästytti ja teki minut vieläkin levottomammaksi, kuin jos taas olisin nähnyt aaveellisen näyn.
8 elok. — Eilisilta oli kauhea. Se ei näyttäydy enää ulkonaisesti, mutta minä tunnen sen olevan likelläni, vakoilevan ja väijyvän minua, saartavan ja saavan minut valtaansa, ollen näin lymyssä paljon pelottavampi, kuin jos se ilmaiseisi näkymätöntä ja alituista läsnäoloaan yliluonnollisten ilmiöiden kautta.
Kuitenkin olen saanut unta.
9 elok. — Mitään ei ole tapahtunut, mutta minua pelottaa.
10 elok. — Ei mitään; mitähän huomenna tulee?
11 elok. — Ei vieläkään mitään; en voi kauemmin pysytellä kotona tämä kalvava pelko ja ajatus rinnassani; lähden matkalle.
12 elok., klo 10 illalla. — Koko päivän olen halunnut lähteä tieheni, en ole voinut. Olen halannut toimittaa tämän vapaan tahtoni yksinkertaisen ja helpon ilmaisun — mennä ulos — istuutua vaunuihin matkatakseni Roueniin — en ole voinut. Miksen?
13 elok. — Kun on eräiden tautien vallassa, on niinkuin koko fyysillinen kimmoisuus olisi kadonnut, kaikki voimanlähteet tyhjinä, lihakset lamassa, luut pehmentyneinä lihaksi ja liha sulana ja juoksevana niinkuin vesi. Moraalisesti on minun näin oudosti ja toivottomasti laitani. Minulla ei ole enää voimaa, rohkeutta, itsehillitsemistä, eipä edes kykyä tehdä mitä tahdon. En voi enää tahtoa; mutta joku toinen tahtoo minun puolestani, ja minä tottelen.
14 elok. — Olen mennyttä miestä! Joku on anastanut henkisen minäni ja hallitsee sitä; joku määrää kaikki toimeni, kaikki liikkeeni, kaikki ajatukseni. En ole enää itsestäni mitään, en muuta kuin orjallinen ja pelokas omien töitteni tarkastelija. Minua haluttaa mennä ulos. En voi. Se ei tahdo; ja minä jään epätoivoissani ja vavisten istumaan siihen nojatuoliin, johon se minut kytkee. Tahdon vain nousta pystyyn, oikaista jäseniäni, jotta vielä voisin uskoa olevan oma herrani. En voi! Olen juotettu tuoliini; ja tuolini on lattiassa niin kovasti kiinni, ettei mikään mahti voi meitä nostaa.
Sitten äkkiä minun täytyy, täytyy, täytyy mennä puutarhaani poimimaan ja syömään mansikoita. Ja minä menen. Poimin mansikoita ja syön niitä! Oi, Jumalani! Jumalani! Onko Jumalaa? Jos on. niin vapauttakoon, pelastakoon, auttakoon minut! Anteeksi! Sääliä! Armoa! Pelastakaa minut! Oi, mikä kärsimys! mikä tuska! mikä kauhu!
15 elok. — Niin, varmasti oli serkku raukkanikin yhtä tukalassa tilassa, kun hän tuli lainaamaan minulta viittä tuhatta markkaa. Hän totteli vieraan tahtoa, joka oli anastanut vallan häneltä niinkuin se olisi ollut toinen sielu, tyrannillinen loissielu. Onkohan jo maailman loppu lähellä?
Mutta minun valtiaani, mikähän se on tuo näkymätön, tuo tuntematon, tuo yliluonnollisen auvun kummittelija?
Näkymättömiä olentoja on siis olemassa! No, mikseivät ne sitten jo maailman alusta ole näyttäytyneet yhtä selvästi kuin minulle? En ole ikinä lukenut mitään, joka muistuttaisi; kotonani tapahtuneesta. Oi, jos voisin siellä päästi, mennä tieheni, paeta enkä koskaan palata. Silloin olisin pelastettu, mutta en voi.
16 elok. — Kahdeksi tunniksi minun onnistui tänäpänä paeta, aivankuin vanki, joka sattumalta huomaa koppinsa oven avoimeksi. Yhtäkkiä tunsin, että olin vapaa, että se oli poissa. Käskin sukkelaan valjastaa ja ajoin Rouen'iin. Oi, mikä ilo voida sanoa kuuliaiselle, miehelle: ”Aja Rouen'iin!”
Annoin pysäyttää kirjaston edustalle ja menin pyytämään lainaksi Herman Herestauss’in suurta teosta vanhan ja nykyajan tuntemattomista olennoista.
Astuessani sitten takaisin vaunuihin! tahdoin sanoa: ”Asemalle!” mutta huusin, — en sanonut tavallisella äänellä, vaan huusin — niin kovasti, että ohikulkijat kiintyivät katsomaan: ”Kotiin” ,ja vaivoin tuskasta vimmastuneena vaunun patjoja vasten. Se oli minut tavottanut ja ottanut takaisin.
17 elok. — Ah! Mikä yö, mikä yö! Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin minun pitäisi olla iloinen. Kello yhteen asti aamulla minä luin. Herman Herestauss, filosofian ja teogonian tohtori, on kirjottanut kaikista niistä näkymättömistä olennoista, jotka ihmistä ympäröivät ja jotka tämä on mielikuvituksessaan luonut, ja esittänyt niiden historian ja ilmenemismuodot. Hän kuvaa niiden synnyn, vallan ja voiman. Mutta ei niistä yksikään ole sen kaltainen, joka minua vaanii. Saattaisi sanoa, että ihminen aina siitä saakka, kun hän on osannut ajatella, on aavistanut ja pelännyt uutta olentoa, joka häntä vahvempana ollen on hänen seuraajansa maan päällä, ja että hän, tuntiessaan sen lähestyvän ja ollen kykenemätön sen luonnetta ja laatua tarkemmin määräämään, on pelossaan luonut koko henkien aavemaailman, kaikki kauhun synnyttämät kuvatukset.
No niin, luettuani kello yhteen asti aamulla, menin viimein istuutumaan avonaisen ikkunani ääreen viillyttääkseni otsaani ja ajatuksiani tyynessä yötuulessa.
Oli ilma kaunis ja sää lämmin Miten olisinkaan ennen pitänyt tällaisesta yöstä.
Kuuta ei näkynyt. Tummalta taivaalta loisti tähtien värähtelevä tuike. Ken asuu noissa maailmoissa? Mitä muotoja, olentoja, eläimiä ja kasveja niissä on? Mitä he, jotka elävät ja ajattelevat noilla taivaankappaleilla, mitä he tietävät
enemmän kuin me? Mitä he taitavat meitä enemmän? Mitä he näkevät, jota me emme tunne? Eiköhän heistä joku, lentäen läpi avaruuden tule jonakuna päivänä meidän maapallollemme ja vallota sitä, niinkuin normannit ennen muinoin kulkivat meren yli laskeakseen heikompia kansoja orjikseen?
Me olemme niin raihnaita, avuttomia, tietämättömiä, pikkaraisia, me täällä savipallosella, joka kieppuu ympäri vesipisaraan liuotettuna.
Tätä ajatellessani tulin vaipuneeksi uneen, raikkaan öisen vihurin puhaltaessa.
Sitten, kun olin nukkunut noin neljäkymmentä minuuttia, avasin silmäni itseäni liikauttamatta jouduttuani valveille minulle tietämättömän, mutta oudon ja epämääräisen tunteen pakosta. Ensiksi en nähnyt mitään, sitten minusta äkkiä näytti koin pöydältäni avoimeksi jääneestä kirjasta lehti olisi ihan itsestään kääntynyt. Ei tuulen henkäystäkään ollut tullut ikkunasta. Hämmästyin ja odotin. Noin neljän minuutin päästä näin, niin, minä näin omilla silmilläni, miten toinen lehti kohousi ja laskeusi edellisen päälle aivankuin sormen kääntämänä. Nojatuolini oli tyhjä, siltä se ainakin näytti; mutta minä käsitin, että se oli siinä, se se istui paikallani, ja luki. Hurjasti hypäten, niinkuin raivoisa peto karatessaan haltiansa kimppuun, syöksyin kamarini halki tavottaakseni, kuristaakseni. tappaakseni sen! .... Mutta ennenkuin sain kiinni, kaatui tuolini, aivankuin jos joku olisi paennut minua ... pöytäni horjui, lamppu putosi ja sammui, ja ikkuna sulkeutui, niinkuin jos yllätetty pahantekijä olisi hypännyt ulos pimeään, paiskaten ikkunanpielet perästään kiinni.
Siis, se oli pelastunut; sitä oli pelottanut, — minua se oli pelännyt!
Mutta nyt ... nyt ... huomenna ... tai sitten ... tai minä päivänä tahansa, ... voin sen siis saada kouriini ja murskata maahan! Eivätkö koiratkin toisinaan pure ja raatele herrojaan?
18 elok. — Olen mietiskellyt koko päivin. Juuri niin, niin, olen totteleva sitä, noudattava sen oikkuja, täyttävä kaikki sen mielihalut, tekeytyvä nöyräksi, alistuvaksi, matelevaksi. Se on väkevämpi. Mutta hetki on tuleva ...
(Jatk.)
Päivälehti no 146 28.6.1902.
