Salotöllin Tapani
Kaukana Pohjanmaalla eroaa syrjäisen pitäjän maantieltä yksinäinen metsätie salolle päin. Jonkun matkaa kulkee se kirkonkylän peltojen keskellä, mutta pujahtaa sitten viimeisen niityn sivuutettuaan suoraan metsään. Kuta kauemmaksi se ehtii, sitä kapeammaksi se muuttuu, sitä korkeammiksi kohoavat sen vierillä tummat korpikuuset, sitä hiljaisemmaksi käy seutu, niin ettei kuule muuta kuin puiden huminaa uinuvasta ikimetsästä.
On juhannusaatto, Pohjolan kesän juhlapäivä. Tuo karu synkkä luonto, joka kauan nukkuu talven kahleissa, on nyt puhjennut ihanimpaan kukoistukseensa. Kirkkaansinisenä säteilee kesäinen taivas metsän yllä, jossa tummien kuusten seassa hymyilevät nuoret koivut ja tuoksuvat tuomet ja pihlajat valkeine kukkaterttuineen. Ja kuin ylistellen Luojaa tästä ihanuudesta soi lintujen riemuisa tuhatsävelinen laulu.
Tuota yksinäistä salotietä kulkee noin kuusitoistavuotias nuorukainen kantaen selässään tuohikonttia. Hän on pitkä ja solakka poika, ja hänen kasvonsa ovat lapselliset, mutta kirkkaissa tummissa silmissä on vakava, miettivä ilme. Se on Salotöllin Tapani; hän saapuu kotiinsa juhannusta viettämään.
Tapani on nyt käynyt muutamia vuosia koulua kaupungissa, jonne pitäjän kunnon rovasti hänet toimitti omien lastensa kanssa huomattuaan hänen halunsa oppimiseen ja hänen hyvät luonnonlahjansa. Pappila on muodostunut Tapanille kuin toiseksi kodiksi, mutta syvällä hänen sydämessään asuu rakkaus köyhään kotitalliin kaukana salolla.
Reippain askelin kulkee hän eteenpäin pysähtyen joskus kuuntelemaan käen kukuntaa tai jotakin muuta luonnon ääntä metsässä. Tämä syvä hiljainen salo, kuinka tuttu ja rakas se hänelle on! Täällä tuntee hän olevansa kotonaan. Täällä jylhissä syvänteissä hän on uneksinut lapsuusajan kirkkaita unelmia. Täällä on metsän salaperäinen humina laulanut hänelle ihmeellisiä lauluja. Lapsena on hän täällä paimennellut kylän karjaa, syönyt tuohisesta eväskontistaan äidin leipomaa petun-sekaista leipää ja juonut korven syvästä kirkkaasta lähteestä. Ja illalla on hän palannut kotiin tuohitorveaan toitotellen ruskon punerrellessa metsän mustia latvoja.
»Terve, terve, suuri salo», lausuu hän riemastuneena muistelmistaan ja kiiruhtaa askeleitaan.
»Terve, terve, Salotöllin Tapani», vastaa metsä.
Tuossa onkin jo Haltiavuori, jonka alitse polku kiertelee sen mustavetisen lammen rantaa, joka aina on herättänyt Tapanin mielessä outoja suruisia ajatuksia. Mutta sinne ylös vuorenhuipulle täytyy Tapanin kiivetä, niinkuin aina ennenkin, milloin on matka tänne sattunut. Ihastuneena katselee hän sieltä eteensä aukeavaa maisemaa. Oikealla näkyy vain korpea, ikuista korpea, milloin vaaleanrinteisiksi kukkuloiksi kohoten ja jatkuen etäämmällä himmeänsinisenä, synketen yhä silmänkantamattomiin. Mutta vasemmalla välkkyy kesäpäivän auersinessä suuri sisämaanjärvi. Sen rannalla kohoaa laaja kylä taloineen ja viljelyksineen. Se on Salokylä, Tapanin kotikylä, ja sen laidasta hän näkee savun nousevan omasta matalasta kotimökistään. Hänen sydämensä sykähtää. Koti, koti se on, vaikka niin köyhä ja kurja!
Katsellessaan noita pieniä pellontilkkuja sydänmaan keskellä, hän ymmärtää, kuinka paljon hänen vanhempansa ovat vaivaa nähneet ja kuinka paljon tämän seudun köyhät asukkaat ovat kovaa kokeneet. Hän tietää, että siellä hymyilevien viljavainioiden takana asuu synkissä notkoissa ja pohjattomissa soissa ikuinen halla, joka usvainen huntu kasvoillaan kesäillan kirkkaudessa hiipii yli nuoren viljavainion turmellen kylmällä henkäyksellään äsken puhjenneet tähkäpäät. — Ja tuolla metsän syvyydessä kuljeskelee kontio töllin ainoaa lehmää vaanien.
Tapani huokaa syvään. Hän on seisonut siinä kauan mietteissään . . . Puhuiko joku hänen lähellään!1 Ei. Tuuli vain suhahti puiden latvoissa.
Mutta metsä huminoi, huminoi niin ihmeellisesti: »Tapani, Salotöllin poika! Sinua kutsuu köyhä synnyinseutusi. Sinun tulee oppia, tuodaksesi valoa korpeen, sinun tulee elää tehdäksesi tämän kärsivän kansan elämä kirkkaammaksi ja onnellisemmaksi.»
Salotöllin pojan rinta paisuu, ja hänen silmänsä säteilevät. »Minä tulen», lausuu hän kuin heräten. »Tämän maan ja kansan hyväksi tahdon elää mieheksi tultuani!» — Ja hän tuntee olevansa niin nuori ja voimakas, ja hän tahtoo tehdä työtä ja ponnistella. —
On jo ilta, kun Tapani saapuu kotiin. Rauhaisana lepää siinä vihreä pihamaa, ja koivunlehvien välistä välkkyvät kotimökin akkunat ilta-auringon hohteessa. Muurikki seisoo tanhualla tyytyväisenä märehtien, ja Musti hyppää iloisesti haukkuen tulijaa vastaan. Punaiseksi maalatusta saunasta lammen rannalla kohoaa savu. Verkot riippuvat kuivamassa saunanseinustalla, ja venhe uinuu valkamassaan kahden mättään välillä. Molemmin puolin mökin ovea on pystytetty juhannuskoivut, ja Tapanin astuessa sisään tuoksahtaa häntä vastaan raitis tuoksu lattialle sirotetuista katajista ja seinärakoihin pistetyistä tuomen ja pihlajan tertuista.
»Hyvää iltaa, isä ja äiti», lausuu Tapani iloisesti. Ja isä katsoo ja katsoo sanaakaan sanomatta suurta reipasta poikaansa, mutta äiti käy häntä vastaan hymyilevin silmin. »Tiesin kyllä sinun tänään tulevan, Tapani», virkkaa hän sydämellisesti. Mutta tuvasta poistuessaan pyyhkii hän salaa kyynelen silmästään. »Jumalan kiitos, hänen silmissään on sama hyvä kirkas katse kuin ennenkin!» huokaa hän.
Kymmenen vuotta on kulunut. Salokylä ei ole sen ajan kuluessa paljon muuttunut. Tosin ovat pienet pellonsarat hiukan laajentuneet ja metsään joku uudistalo rakennettu. Mutta korkeimmalla kummulla Salojärven rannalla kohoaa nyt humajavan hongikon keskellä uusi kaunis kartano, jonka harjalla sinivalkoinen lippu liehuu. Se on Salokylän kansanopisto, jonka hyvää harrastavat ihmiset ovat tänne toimittaneet. Ja tänään on juhlapäivä Salokylässä, sillä nyt on uusi opisto toimeensa vihittävä.
Siellä valoisassa salissa puhujalavalla seisoo nuori mies puhuen kansalle, joka hartaana ja juhlamielisenä häntä kuuntelee. Hän kertoo heille, että nyt sarastaa tälle syrjäiselle seudulle uusi onnellisempi aika. Hän kertoo, kuinka tieto ja sivistys voivat tehdä köyhänkin kansan onnelliseksi, ja kuinka kunto ja mielenjalous ovat ihmisen parhaat aarteet. Ja hän kuvaa, kuinka he tästä lähtien yhdistetyin voimin tahtovat tehdä työtä ja elää kotiseutunsa kohottamiseksi.
Puhuja on Salotöllin Tapani. Hän on täyttänyt lupauksensa ja tullut kotikylään kansanopiston johtajaksi. Hehkuvin poskin kuuntelee häntä korven sankka nuorisoparvi, ja säteilevin silmin seuraavat hänen sanojaan sydänmaan järeät miehet ja harmaantuneet vanhukset. Onnellisempana muita seisoo siinä Tapanin äitivanhus kuin kirkastetuin kasvoin. Mutta hopeahapsinen rovasti, joka on ollut kansanopiston innokkaimpia puuhaajia, ajattelee itsekseen: »Jos Suomella olisi paljon sellaisia äitejä kuin Salotöllin Leena ja paljon sellaisia poikia kuin Tapani, olisi Suomi rikas ja onnellinen maa.»
Riemuisena kaikuvat ilmoille nuorten laulun raikkaat sävelet. Juhlallisena yhtyy niihin ikuisen salon humina, ja yli syysmaiseman luo aurinko kultaista loistettaan.
Helmi Auvinen.
Joulupukki II 1915.
