Haltian kosto
Kedolla talonrakennuksen ulkopuolella seisoivat rinnakkain pihlaja ja tuulimylly. Niistä oli edellinen paljon vanhempi. Sen oli talon kantavaari ja perustaja istuttanut siihen jo silloin, kun tulevan tuulimyllyn seinähirret kasvoivat vielä kankaalla härkinmännyn kokoisina. Vasta pihlajan istuttajan poika rakensi miehuusvuosinaan tuulimyllyn ja silloin oli pihlaja ehtinyt jo saavuttaa vakinaisen korkeutensa ja polvikunta lapsia leikkiä sen juurella.
Pihlajaan oli talon hyvä haltia ottanut asuntonsa. Kantavaan oli sitä istuttaessaan sanonutkin, että siitä kasvaa haltian puu. Emme tiedä, sanoiko vaari sen täysissä tosissaan, mutta koska hän oli luonnon viisauteen perehtynyt ja tärveltymätön vanhan kansan mies, jonka isät aina hämärästä muinaisuudesta aikain olivat huolella hoitaneet haltiain puita, niin voimme hyvällä syyllä otaksua, että hänessä oli ainakin vaistomaisena säilynyt usko esi-isäin kunnioittamiin hyviin haltioihin. Kun tämä kantaisä oli sydänmaista, joissa kaikki vanha ja väärentämätön parhaiten viihtyy, muuttanut suuren kylän reunaan rintamailla, jossa taas vanhat tavat ja pitämykset niin pian hylyksi tuomitaan, niin ei hänen kuoltuaan kukaan talossa uskonut enää pihlajan pyhyyteen.
Mutta siitä huolimatta asui vanha haltia edelleen pihlajassa. Hän keinui sen oksilla kesäpäivän lempeässä tuulessa ja kurkisteli sen tiheän lehtiverhon läpi, nähdäkseen jatkoivatko jälkeläiset kantaisän työtä. Ja kun hän huomasi, että pellot olivat jälleen laajentuneet ja että niillä lainehti vehmas laiho, niin silloin hän riemastui, ja pihlajan lehvät suhisivat aivankuin haltia olisi niiden välityksellä julistanut siunauksensa ihmislasten työlle.
Talon lapset olivat pihlajan juurelta löytäneet mieluisan leikkisijan. Sinne rakentelivat he pienistä kivistä ja tikuista navetoita ja talleja, joissa seisoi pitkät rivit kuusen- ja männynkäpyjä, edelliset lehminä ja jälkimmäiset lampaina. Pihlaja levitti heidän ylitsensä monihaaraiset oksansa kuin suojaavat siivet, joiden varjossa heidän oli niin hyvä olla ja kuunnella lehvien lempeätä suhinaa. Vaikka heille ei ollutkaan kerrottu, että pihlajassa asui hyvä haltia — ja kukapa siitä olisi kertonut, kun kukaan ei enää uskonut sitä olevan, sillä kantavaari oli jo kuollut —, niin tunsivat he kuitenkin vaistoissaan sen läsnäolon. Haltia antoi heille lehväin suhinassa siunauksensa, ja heistä kasvoi kunnon miehiä ja naisia.
Samoinkuin lapset, jotka leikkivät pihlajan juurella, menestyivät elämässä, samoin menestyi ja kukoisti kaikki muukin pihlajan ympärillä: pellot, karja ja koko talo. Haltia puussaan iloitsi, ja itse pihlaja työnsi rungostaan joka kesä uusia haaroja ja vesoja, niin että se oli tuuhea ja täyteläinen ja että ihmisten, jos heillä olisi ollut j alella vähänkään esi-isäin hienoa ymmärrystä, olisi pitänyt heti nähdä, että siinä puussa asuu hyvä haltia.
Sitten rakennettiin pihlajan viereen tuulimylly. Kun sen perustuskiviä ajettiin paikalle, katseli isäntä pihlajaa ja neuvotteli miestensä kanssa, eikö olisi syytä hakata se maahan, sillä sen tuuheat oksat saattoivat ehkäistä tuulta. Mutta joku salainen vaisto kielsi isäntää kajoamasta puuhun, jonka kantaisä oli taloa perustaessaan istuttanut ja jonka pehmeään suhinaan hän lapsena oli kesken leikkiään niin usein nukahtanut. Niin sai pihlaja jäädä paikoilleen, ja se otti tuulimyllyn suojelukseensa, kuten se oli tehnyt kaikelle muullekin, joka oli asettunut sen lähimpään ympäristöön. Ja tuulimylly menestyi mainiosti siinä haltian silmäin alla. Sille riitti aina tuulta, ja se jauhoi hyviä jauhoja, ei ainoastaan omalle talolle, vaan naapureillekin.
Mutta lapset, joiden korvat olivat pysyneet avoimina luonnon äänille, saattoivat pihlajan alla leikkiessään huomata, että sen lehvien suhinaan oli tullut surullinen sointu sen jälkeen kuin mylly oli ilmestynyt sen naapuriksi. Se johtui siitä, että haltia oli kuullut isännän neuvottelevan pihlajan kaatamisesta ja vaikka se olikin jäänyt tekemättä, niin tajusi haltia nyt selvästi, että talon asukkaat olivat jo siinä määrin vieraantuneet esi-isäin tavoista, että he tästä puolin saattoivat milloin hyvänsä kaataa pyhän pihlajapuunkin, jos se vain oli heidän käytännöllisten suunnitelmiensa tiellä.
Voi sinä käytännöllinen nykyaika koneinesi ja kylmän järkevine ihmisinesi! huokasi haltia pihlajassaan, ja tämän hänen valituksensa tajusivat hämärästi ainoastaan lapset, jotka leikkivät pihlajan juurella. Mutta jätettyään tuon leikkisijansa ja astuttuaan ulos elämään tuli heistäkin käytännöllisiä ja kylmiä ihmisiä, jotka pian unhottivat haltian surumieliset kuiskeet sekä lakkasivat tajuamasta, minä salaisena siunauksen lähteenä kantaisän pihlaja oli.
Mutta tuulimyllykin sai ajan oloon oman haltiansa. Se oli kuitenkin vain tavallinen kuolevainen ihminen: pieni ja vanttera ukon juurikas, joka aikansa renkinä palveltuaan oli juurtunut taloon vakinaiseksi vaariksi. Hänen erikoistehtäviinsä kuului tuulimyllyn käyttäminen. Pihlajan haltia näki sen alinomaa kässehtivän myllyn ympärillä. Milloin se kantoi aitasta jyväsäkkiä myllyyn, kumartuneena taakkansa alla niin syvään, että nenä miltei maata niisti, milloin taas kulki päinvastaiseen suuntaan selässään jauhosäkki. Väliajoin kalkutteli se myllyssä suuteita lyhtyyn ja hammasrattaaseen tai hakkasi teräväpäisellä vasaralla tylstyneihin kiviin uusia uurteita. Jos tuuli milloin muutti suuntaansa, niin heti ilmestyi ukko myllyn luo ja alkoi pitkästä häntähirrestä kiskoa, niin että mylly naristen kääntyi navassaan ja tuuli tarttui jälleen sen siipiin. Yltäpäätä jauhonpölyssä hääri se myllyn ympärillä kuin pieni tonttu-ukko ja huvikseen seuraili haltia lehtiverkkonsa takaa sen toimia. Pimeinä ja myrskyisinä syysöinäkin näki haltia usein myllyukon lyhty kädessä rientävän myllyynsä katsomaan, etteivät kivet saaneet tyhjää jauhaa. Ja vaikka myrsky oli kovakin, eivät myllynsiivet koskaan särkyneet sen kourissa, sillä suojaten levitti haltiapuu lukuisat oksansa sen ja myllyn väliin.
Mutta myllyukko ei osannut olla kiitollinen pihlajalle ja sen haltialle. Häneenkin oli jo syöpynyt siksi syvälle nykyajan kylmä käytännöllisyys, että hän ei osannut antaa talon perustamisaikana istu-telulle pyhälle pihlajalle sen suurempaa arvoa kuin muillekaan puille, joita kasvoi talon ympäristössä. Niinpä alkoi hän eräänä syksynä, jolloin tuulet puhaltelivat veltosti, niin ettei mylly tahtonut kunnollisesti pyöriä, katsella epäsuopeasti pihlajaa, luullen sen oksillaan pidättävän tuulta.
Mitä se oikeastaan tekee tuossa noin lähellä myllyä? kysyi hän itsekseen ja ihmetteli, ettei pihlajaa oltu jo aikoja sitten kaadettu. Että pihlaja oli päinvastoin suojannut oksillaan myllyä ja estänyt myrskyjen sitä ruhjomasta, sitä ei ukko tullut ollenkaan ajatelleeksi. Ja niinpä näki sitten haltia hänen eräänä päivänä astelevan pihlajaa kohti kirves kainalossaan. Hän pysähtyi sen juurelle ja se surullinen sekä varottava suhina, joka soi pihlajan lehvistä, pani hänet vielä epäröimään. Mutta sitten hymähti hän halveksuvasti omalle hentomielisyydelleen, kohotti kirveensä ja löi ensimäisen iskun. Koko pihlaja värähteli juuresta latvaan saakka kuin kipua tunteva ihminen, sen oksat huojuivat kuin apua viittovat käsivarret, ja kirveen jäleltä herui pihlajan elinmehua kuin verta haavasta. Vielä kerran epäröi ukko, mutta sitten jatkoi hän sokeasti työtään, ja iskuja satoi pihlajan juurelle kuin rakeita. Toinen toisensa jälkeen putosivat värähtelevät pihlajan-haarat kuolleina maahan ja valittava suhina niiden lehvissä sammui. Pian oli tuuhean haltiapihlajan paikalla enää ainoastaan monihaarainen, alaston kanto ja sen vieressä kuormallinen oksittuja runkoja.
Vasta nyt säikähti ukko työtään, sillä myllyn ympäristö oli äkkiä muuttunut niin autioksi ja kuolleeksi. Mutta katumus oli nyt jo myöhäistä. Haltia oli joutunut asunnottomaksi ja se siirtyi myllyyn. Se ei asettunut sinne kuitenkaan hyvänsuopana suojelijana, vaan vihotettuna kostajana. Sen tuli mylly-ukko varsin pian huomaamaan. Kun iltapäivällä heräsi voimakkaampi tuulenhenki, vihelteli se myllynsiivissä ja kattolautojen lomissa niin vihaisesti ja uhkaavasti, että ukkoa oikein kammotti. Yöllä yltyi sitten tuuli myrskyksi ja yhtäkkiä kuului myllyn luota ankaraa ryskettä, ja kun ukko riensi lyhtyineen katsomaan, näki hän siipien makaavan pirstaleina maassa. Mylly seisoi liikkumatonna ja nupona, muistuttaen pihlajankantoa vierellään.
Ennen talven tuloa laitettiin myllyyn uudet siivet ja se alkoi jälleen pyöriä. Mutta haltia viipyi yhä myllyssä ja viikon kuluttua katkesi myllystä häntähirsi, samalla kuin lyhty ja hammasratas viottuivat. Nyt kävi jo talonväki ihmettelemään, sillä tätä ennenhän ei mylly ollut kertaakaan tuulen käsissä rikkoutunut.
No niin, mylly korjattiin jälleen, sillä talossa ja talon naapureissa tarvittiin yhtä mittaa jauhoja. Se alkoi siis taasen pyöriä, mutta tälläkin kertaa kesti sitä vain viikon päivät. Tuli nimittäin ankara tuulenpyörre, joka keskellä päivää löi myllynsiivet alas sellaisella voimalla, että osa kattoakin lensi niiden mukana matkaansa ja iso hammasratas vääntyi pahasti sijoiltaan.
Nyt aukenivat isännän silmät. Tuskin siitä enää myllyä tuleekaan, sillä se on varmaankin pihlajanhaltian kostotyötä, sanoi hän eikä ryhtynyt sitä enää korjaamaan. Se sai seisoa siinä siivetönnä ja nupona ja katonrepeämästä pisti näkyviin sijoiltaan vääntynyt hammasratas. Siinä asussaan näytti mylly niin murheelliselta ja muistutti suuresti kuol-leenkalloa, joka näyttää suojattomia hampaitaan.
Mutta haltian kosto ei loppunut vielä tähänkään. Talven kuluessa sai myllyukko hengenahdistuksen aivankuin joku olisi lakkaamatta painanut hänen rintaansa. Hän häätyi vuoteeseen ja muuttui yhä heikommaksi. No, eihän siinä mitään ihmeellistä, sillä olihan hän jo vanha mies ja vanhojen asia on vähitellen kypsyä kuolemalle. Mutta itse puhui hän katuvalla mielellä pihlajasta, jonka oli ajattelemattomuudessaan kaatanut, ja siitä johtuneeksi arveli hänen sairauttaan isäntäkin, joka alkoi yhä elävämmin muistaa, mitä hän lapsena oli lukenut pihlajan kuiskeista. Ennen kevättä kuoli ukko.
Kesän tullen rauhotti isäntä pihlajankannon ympäristöineen, ja kun se alkoi työntää itsestään vihreitä vesoja, arvasi hän vanhan haltian leppyneen. Myllyn on hän kuitenkin päättänyt korjata vasta sitten, kun uudesta syntynyt pihlaja on ehtinyt kasvaa suuremmaksi. Tietoisuus esi-isäin palvomasta kotihaltiasta on jälleen palannut talonväkeen ja isäntä uskoo sen uudestaan ottavan asuntonsa myllypihlajaan. Varsinkin odottavat lapset uuden pihlajan ylenemistä, saadakseen sen juurelta varjoisan leikkisijan ja varsinkin uneksivat he punaisista ja täyteläisistä marjatertuista, joita hyvä haltia ennen pihlajan oksien välitse niin suopeasti ojensi.
Kyösti Vilkuna.
Joulupukki II 1915.
