Pikku Mikin urotyö
Tarina Isonvihan ajalta, kaksi vuosisataa sitten
Pintamaisen väki oli niityllä. Sinne tuoreen nurmen tuoksuun Miki ja Ihakin olisivat halunneet. Mutta äiti oli heidät jättänyt kotiin pitämään silmällä sikoja, jotka täyttivät aidanraosta ajautumaan ruispeltoon.
Sikojen takia Miki ja Iha tuskin uskalsivat saunan taa joenrannalle uimaan, saatikka sitten ahvenia onkimaan, mikä oli Mikin mielitöitä. Marjaan menemistä. jota pikku Iha ikävöi, ei tohtinut ajatellakaan. Luvallista oli tuskin muuta kuin keilanheitto kujansuulla, jossa oli sileä hietatanner. Ja siinä Miki oli sellainen taituri, että pikku Iha ikävikseen aina hävisi.
Nälkä tuli siinäkin työssä. Miki ja Iha pinkasivat tupaan, johon äiti oli heille jättänyt viilipytyn ja voileivät. Ja sekös maistui kesälehden lemussa! Sillä tuvassa kuivi kesälehtiä lattialla ja orsilla.
Syödessään, jauhatellessaan kuulivat he outoa töminää kujasilta. Kuulosti siltä kuin lehmikarja laukkaisi paarmojen ahdistamana. Miki juoksi pihanpuoliselle ikkunaluukulle, survasi sen auki ja pisti päänsä aukkoon, runsaan vaaksan korkuiseen ja parin kolmen levyiseen.
Herranen aika! Kujasilta tuli tuiskuna hevosia oudot miehet ratsailla!
Miki oli kuullut kasakoista ja vihovenäläisistä ja koirankuonolaisista, jotka olivat retkeilleet naapuripitäjissä surmaamassa ja polttamassa, vaikkeivät vielä olleet tänne Pudasjärvelle ehtineet. Vaikka Miki olikin vasta yhdeksän, kymmenen korvilla, ymmärsi hän, että nyt ne saapuivat tännekin. Tuhon päivä oli tullut!
— Pakoon! Koirankuonolaiset tulevat, huusi hän.
Ja silleen jäi viilipytty, siihen unohtuivat voileivätkin. Miki riensi peräikkunalle ja survasi luukun auki. Hänen avullaan putosi Iha ikkunasta päistikkaa ruispeltoon. Sitten pujahti Miki itse jälestä.
Hänelle se oli tuttu temppu, sillä olihan hän piilosilla toisia poikia lymytessään usein pujahdellut ikkunasta milloin sisälle, milloin ulkosalle.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt maahan, kun tuvasta jo kuului venäläisten mositus. Hän uskalsi vain ryömimällä vetäytyä ikkunan alta loitommalle ja painautui parin kolmen sylen päähän rukiiseen Ihan viereen.
Venäläisten joukossa oli muuan aunukselainenkin. jonka puhetta Miki ymmärsi. Hän toimitti toisille, että oli nähnyt pään ikkunassa, ja sitten kuului puhuvan vasta alotetusta viilipytystä ja avoimesta ikkunaluukusta. Ja kohta kuuli Miki ikkunasta sanat:
— A katsho, pyhä veli! Siellä pää pylköttää. sieltä silmä rukihista marjottaa!
Ne olivat heidät nähneet! Myöhäistä oli silloin enää lähteä pakoon.
Jos Miki itse olisikin pystynyt venäläisiä juosten jätättämään, ei hän olisi heittänyt pikku siskoaan yksin heidän käsiinsä, ja Ihaa kantaen ei hän olisi päässyt tieltä mihinkään. Hän pysyi siis paikoillaan ja lähti vastustelematta mukaan, kun pari vainolaista juoksi rukiiseen ja toinen tarttui häntä korvaan ja toinen pikku siskoa käsipuoleen.
— Missä iso, missä emo? tuli aunukselainen kyselemään.
Miki vilkui venäläisiin eikä aikonut vastata.
— Pian, patukka laulaa muuten, selkänahka muuten pois molemmilta, uhkaili aunukselainen.
— Niityllä ovat, vastasi Miki silloin.
— Missä niitty?
— Joen takana.
— Kaukana?
— Kaaaukana! vastasi Miki venyttäen ja kasvoilla ilme niinkuin matka olisi pitkä kuin iäisyys.
Aunukselainen mositti kotvan venäläisten kanssa heidän kielellään. Sitten kääntyi hän Mikiltä kysymään:
— Missä ison rahat?
— En tiedä, vastasi Miki.
— Sano rahat! Korvat poikki, silmät puhki muuten!
— En tiedä, oli sittenkin Mikin vastaus. Vainolaiset menivät etsimään kaikkialta, pari miestä
vain jäi lapsia vartioimaan. Etsijät palasivat tyhjin toimin.
— Iso talo, paljo rahaa, tuli aunukselainen taasen Mikille toimittamaan. — Sano, missä ison rahat.
— Enhän minä tiedä, mihin isä lie piilottanut vastasi Miki viattomasti.
Aunukselaisen täyty uskoa Hän mositti jälleen jotakin toisille. Lopuksi hokivat he toisilleen »patjom, patjom» melkein yhteen ääneen.
— Patii, sanoi aunukselainen Mikille, heti ison luo! Näyttämäs tie ison luo!
Keskenään mosittaen tarttuivat venäläiset kuitenkin ensin Ihaan, panivat parkuvan lapsen selälleen lavitsalle ja sitoivat siihen kiinni käsistä ja jaloista ja keskiruumiista monesta kohdin. Varmaankin tahtoivat estää häntä pääsemästä sananvientiin kylille.
Sitten sieppasi aunukselainen Mikiä mekon selkämyksestä. Ja miten Miki rimpuilikin eikä tahtonut jättää siskoaan köysiin parkumaan, niin hänet vietiin venheelle jokirantaan.
Kun kaikki kuusi vainolaista astuivat venheeseen, upposi se veteen miltei ääripuitaan myöten.
Venäläisiä parinen istui airoilla. He soutivat kuin venäläiset konsanaan, vetivät vuoroon, milloin sattui ja miten sattui. Ja venhe alkoi pyöriä paikoillaan. Miki saattoi tuskin olla nauramatta sitä nähdessään, niin hätäisin ja pelokkain mielin kuin hän miettikin, miten voisi vainolaiset viedä harhaan, etteivät ne pääsisi kotiväen kimppuun — rääkkäämään ja surmaamaan niinkuin ne kuuluivat tekevän.
Hän katsoi venäläisten avutonta soutamista. Silloin hänen silmänsä yhtäkkiä välähtivät. Uhkarohkea ajatus oli herännyt hänen mielessään, ainoa mahdollinen keino, jolla isän ja äidin voi pelastaa, jos voi ensinkään. Ja ikäänkuin omaa henkeään peläten viittasi hän melaan ja tarjoutui perää pitämään.
— A osatko sie, pikku miehyt? epäili aunukselainen. Miki nyökkäsi innokkaasti päällään, että kyllä hän osasi, ja tarttui melaan. Mutta kun hän seisoi perässä venettä ohjaten, kulmat kireällä ja huulet puristuneina yhteen, kalpenivat hänen villinrohkeat kasvonsa kalpenemistaan. Hänen mielensä täytti yksi ainoa kysymys: oliko se onnistuva?
Ja ikäänkuin vastaukseksi kysymykseensä näki hän hirvittävän, mutta samalla voitonriemuisen kuvan edessään. Hän näki pienen jäälautan, jolla hän viime talvena oli ajelehtinut koskenniskaa kohden, niinkuin nyt tällä venheellä. Hän oli näet kokenut mateenkoukkujaan aivan jään reunalla ja leutona päivänä oli kaita jääniemeke lohennut hänen allaan. Äiti oli parahtanut saunan luona sen nähdessään, ja kaikki olivat juosseet rannalle huutamaan ja hätäilemään. Mutta kukaan ei voinut häntä auttaa. Yhä vinhempaa vauhtia oli hän laskenut pienellä jäälautallaan, yhä vinhempaa vauhtia kohden Taivalkoskea, jonka putous oli kahdentoista sylen korkuinen, yhä vinhempaa vauhtia putouksen niskalle! Aivan koskenniskan taitteessa, jossa se kaartui alaspäin niinkuin härän niska laihopellossa, siinä jäälautta kulki aivan kallion kärjitse. Ja hän hypähti kallion kärjelle kuin västäräkki kosken kivelle pyrstöään viputtamaan …
Mitäpä hän koskesta olisi pelännyt! Keväälläkin oli hän juoksennellut tukkilautan reunalla aivan niskalla, tukkilautan reunalla, josta tukit parastaikaa suoltuivat putoukseen.
Mitäpä hän olisi koskesta pelännyt, mutta äiti silloinkin hätäili ja huuteli ja siunuusteli rannalla. Mitäpä hän koskesta pelkäisi nytkään, kunhan vain pääsisi venäläisten kanssa kallion kärkeen asti, etteivät ehtisi estämään, jos muuten pystyivätkään. Jos sitten oli vahinko tullakseen, jos itsekin meni mukana koskeen, niin minkäpä vahingolle voi. Kunhan isä ja äiti pelastuisivat!
— Lasketah joen taa. Sielläh niitty on!
— Se on kosken alla, on laskettava koskesta. Takana on jyrkkä kallio, ei pääse sieltä maitse, eikä tällä puolen ole kosken alla venettä.
Venäläiset näkyivät pahoin epäilevän, olikohan pikku pojassa koskenlaskijaa.
Mutta venhe kiiti yhä vanhemmalla vauhdilla koskenniskaa kohden, oli myöhäistä ottaa häneltä melaa pois, jos kukaan heistä olisi edes pystynyt sitä hoitamaan.
Pelokkaalla ihmettelyllä tuijottivat venäläiset pikku Mikiin, joka seisoi venheen perässä aivan kuin yhtenä ainoana tuikeana katseena, tähdäten heidän ylitseen.
— Alas, pitkäksenne venheen pohjalle! huusi Miki. En näe muuten ohjata venhettä koskessa. Pian pitkäksenne!
Hengenvedossa tottelivat venäläiset hätiköivää käskyä.
Kaikki vainolaiset makasivat suinpäin venheen pohjalla. Miki yksin seisoi perässä mela kädessä. Hän yksin näki, että venhe viiletti aivan kallion kärkeä kohden. Oli laskettava lähitse, että jaksaisi hypätä, kun perä ehti kohdalle ...
Hän laski liian lähitse. Niin likitse, että venheen laita heittyi kallion kärkeen. Venhe kaatui. Venäläiset suinpäin jokeen. Vesi vei heitä mukanaan. Vesi vei heitä putouksen tyrskyihin. He olivat veden vallassa. Kuului vain hätähuutoja ja hengenhätäisten pomiloimista.
Vedessä oli itse Mikikin. Mutta hän oli paras uimari koko tienoon pojista. Muutamin rivakoin vedoin pääsi hän vuolaasta niskavirrasta rantapyörteeseen ja väänsihe rantakivelle. Siitä hän tähysti koskenniskalle, josta vesi näytti putoavan pohjattomaan syvyyteen.
Hän ei nähnyt enää ketään. Koski oli vihovenäläiset niellyt. Isä ja äiti olivat pelastetut. Oli riennettävä vain kotiin päästämään Iha siskoa pintehistä.
Illalla, kun väki tuli niityltä kotiin, näkivät he tallin edessä kuusi vierasta hevosta, joiden haltijain Miki tiesi hukkuneen koskeen. Miki ja Iha olivat sirpillä leikanneet hevosille pientaresta heiniä.
Lauri Sauramo.
Joulupukki I 1913.
