Horla.
Kirj. Guy de Maupassant.
Suom. Edvard R— r.
19 elok. — Minä tiedän ... tiedän ... tiedän kaikki! Luin juuri ikään Revue du Monde Scientifique’sta seuraavan: ”Jokseenkin kummallinen uutinen saapuu meille Rio de Janeirosta. Hulluus, samallainen tarttuva hulluus, joka keski-ajalla vaivasi Europan kansoja, riehuu nykyään San-Paulon maakunnassa. Epätoivoiset asukkaat jättävät asuntonsa, hylkäävät kylänsä ja elantonsa uskotellen olevassa näkymättömäin, vaikkakin ruumiillisten olentojen; ahdistamia, riivaamia ja pitelemiä inhimillisen karjalauman lailla. Kuten vamppyyrit ovat nuo olennot, jotka muka ihmisten nukkuessa ravitsevat itseään heidän verellään ja jotka sitä paitsi juovat vettä ja maitoa koskematta mihinkään muuhun”.
”Prof. Don Pedro Henriquez on useain etevien lääkärien seurassa matkustanut San-Paulon maakuntaan tutkiakseen itse paikalla tämän eriskummallisen hulluuden syntyä ja ilmenemismuotoja ja esittääkseen keisarille niitä toimenpiteitä, jotka hänestä ovat omiaan palauttamaan tämän hurjistuneen väestön järkiinsä.”
Ahaa! Nytpäs muistuukin mieleeni se kolmimastoinen brasilialainen laiva, joka viime toukok. 8 p:nä kulki pitkin Seineä ikkunaini ohitse. Minusta se oli niin soma, niin valkoinen, niin ilahuttava nähdä! Olento oli laivalla, tullen sieltä, mistä sen suku on syntyisin! Ja se näki minut! Se näki niinikään minun valkoisen taloni; ja se hyppäsi laivalta rannalle. Oi, Jumalani!
Nyt minä tiedän ja aavistan kaikki. Ihmisen mahti on mennyttä.
Se on tullut, se, jota aikaisimmat kansat pelkäsivät lapsellisessa pelossaan, se, jota levottomat papit koettivat manata, jonka noidat yrittivät loihtia esiin pimeinä öinä, kumminkaan saamatta sitä näkösälle, jolle maan satunnaiset asujamet antoivat aavistuksentapaisesti maahisten, peikkojen, henkien, haltiattarein ja hiisien joko kummallisen tai viehättävän muodon. Näiden lapsellisten pelkokuvatusten jälkeen ovat tarkkanäköisemmät ihmiset tunteneet selvemmin sen olemassaolon. Mesmer sen aavisti, ja jo kymmenen vuotta sitten ovat lääketieteilijät tarkalleen päässeet selville sen voiman luonteesta, ennenkuin se sitä itse vielä on käyttänyt. He ovat leikitelleet tällä uuden Hallitsijan aseella, salaperäisen tahdon vallalla yli orjistuneen ihmissielun. He ovat nimittäneet sitä magnetismiksi, hypnotismiksi, suggestioniksi ... kuka kaikki tietää? Olen nähnyt heidän huvittelevan kuten ajattelemattomat lapset tällä hirveällä voimalla! Voi meitä! Voi ihmistä! Se on tullut, se ... se... mikä sen nimi on ...se ... minusta tuntuu kuin se huutaisi minulle nimensä, enkä sitä voi kuulla ... se... niin ... se huutaa... Kuulen... en voi ... uudestaan ... Horla ... Olen kuullut ... Horla... se on se ...Horla ...se on tullut!…
Haa! korppikotka on niellyt kyyhkysen kitaansa, susi on syönyt lampaan; leijona on ahminut teräväsarvisen puhvelihärän suuhunsa, ihminen on tappanut leijonan nuolella, miekalla, ruudilla; mutta Horla on tekevä ihmisestä, minkä me olemme tehneet hevosesta ja häristä: omaisuutensa, palvelijansa ja ravintonsa, vain pelkällä tahtonsa voimalla. Voi meitä!
Kuitenkin nousee elukkakin toisinaan vastarintaan ja tappaa tyranninsa ... minäkin tahdon... voin ... mutta ensinnä se täytyy tuntea, nähdä, koskettaa!
Oppineet väittävät, että eläinten silmät, ollen erilaisia kuin meidän silmämme, eivät myöskään näe samalla lailla ... Niin ei liioin minunkaan silmäni saata erottaa tuota uutta tulokasta, sortajaani.
Miksei? Oi, nytpä muistan ne sanat, jotka Saint-Michel vuoren munkki sanoi: ”Luuletteko te, että me näemme edes sadastuhannen osan siitä, mikä on olemassa? Kas, esimerkiksi tuo tuuli, joka on luonnon suurin voima, joka paiskaa ihmiset maahan, kaataa rakennukset, raastaa puut juurinensa, mylleröi meren vuoren korkuseksi aallokoksi, rikkoo kalliorannat, heittää karikoille laivat, tuo tuuli, joka tappaa, vinkuu, voihkii, mylvii, — oletteko sen nähnyt ja voitteko sitä nähdä? Ja kumminkin se on olemassa!
Ja minä ajattelin edelleen: silmäni on niin heikko, niin epätäydellinen, ettei se erota kiinteää kappaletta, jos tämä on läpinäkyvää kuten lasi!... Jos kirkas lasilevy on pantu tielleni pystyyn, menen suoraan sen päälle niinkuin lintu, joka huoneeseen tulleena rikkoo päänsä akkunaruutuun. Sitäpaitsi on tuhannen seikkaa, jotka silmäni pettävät ja vievät harhaan. Eihän sen vuoksi olekaan ihmeteltävää, ettei se voi havaita uutta ruumista, joka päästää valon lävitsensä.
Uusi olento! Miksei? Sen pitää kumminkin tulla! Miksi me olisimme viimeiset? Me emme voi sitä havaita, niinkuin eivät nekään, jotka olivat meitä ennen luodut. Siksi, että se on laadultaan täydellisempi, sen ruumis paljon hienompi ja parempaa tekoa kuin meidän, kuin tämä ihmisruumis raukka, joka on niin heikko, niin kömpelösti kokoon pantu ja sälytetty elimillä, jotka aina ovat väsyneitä, aina rasittuneita niinkuin liiaksi mutkikas koneisto, tämä ruumis, joka elää kuten kasvi ja kuten eläin, vaivaloisesti raviten itseään ilmalla, lihalla ja kasviksilla, tämä eläimellinen konelaitos, joka on taudeille altis, muodottomuuksiin menevä, mätänevä, ahdashenkinen, säännötön, saamaton ja kummallinen, nerokkaan typerästi tehty, samalla kertaa karkea ja hauras tekele, tämä sellaisen olennon suunnitelma, josta voisi tulla uljas ja ajatteleva.
Meitä on vain kourallinen, niin mitättömän vähän tällä maapallolla, ostronista ihmiseen saakka. Miksei yksi lisää, kun se aikakausi kerran on kulunut, joka erottaa kaikkien eri lajien peräkkäisen esiytymisen?
Miksei yksi lisää? Miksei myöskin toisellaisia puita, joilla olisi mahdottoman isot kukat, jotka loistaisivat ja levittäisivät lemuaan laajoille seuduille? Miksei muita elementtejäkin kuin tuli, ilma, maa ja vesi? — Niitä on neljä, ainoastaan neljä, noita maailman kasvatti-isiä! Miten surkeaa! Miksei niitä ole neljäkymmentä, neljä sataa, neljä tuhatta! Kuinka kaikki on köyhää, pikkaraista, kurjaa, ahnaasti annettua, kuivasti keksittyä, kömpelösti tehtyä! Ha, elehvantti, virtahepo, sirotekoisia otuksia! Entäs kamelin kauneus! Mutta, sanotaan, perhonen! lentävä kukkanen! Kuvittelen sellaista, joka olisi sadan maailman suuruinen, jolla olisi semmoiset siivet, joiden muotoa, kauneutta, väriä ja liikettä en sanoin voi ilmaistakkaan. Mutta minä näen sen... se lentää tähdestä tähteen, sulavasti, kevyesti, ja siipien henkäys on virvottava, täynnä ihanaa tuoksua!... Ja innoissaan ja hurmautuneina katselevat yläilmojen asukkaat sen kulkua!...
Mikä minun on? Se on se, se, Horla, joka minua riivaa, joka panee näitä hulluuksia ajattelemaan! Se on sisässäni, se tulee sielukseni; minä tapan sen!
19 elok. — Minä tapan sen. Olen nähnyt sen. Eilen illalla istuuduin pöytäni ääreen ja olin kirjottavinani ahkerasti. Tiesin kyllä, että se tulisi kuljeskelemaan ympärilleni, aivan niin likelleni, että voisin kenties siihen koskettaa, tarttua. Ja sitten!... sitten kasvaisi voimani epätoivoni tasalle; käsin, polvin, rinnoin, otsin ja hampain sen kuristaisin, murskaisin, pureskelisin, repelisin.
Äärimmilleen jännitettynä minä sitä vaanin.
Olin sytyttänyt molemmat lamppuni ja kaikki kahdeksan kynttilää uuninreunustalla, voidakseni sen paremmin havaita tässä vahvassa valossa.
Minua vastapäätä oli vuoteeni, vanha tammisänky, jolla on pilarikatos; oikealla oli uuni; vasemmalla tarkkaan lukittu ovi, jota olin pitänyt kauan aikaa auki houkutellakseni sen sisään; takanani oli hyvin korkea, peililasilla varustettu kaappi, jonka edessä minä joka aamu ajoin partani, puin päälleni ja siitä minun oli tapani katsella itseäni kiireestä kantapäähän, aina kun menin sen ohi.
Olin siis kirjottavinani pettääkseni sen, sillä sekin vakoili minua; ja äkkiä minä tunsin, olin ihan varma, että se olkapääni yli luki kirjotustani, niin likeltä, että se miltei hipaisi korvaani.
Ojennetuin käsin karkasin pystyyn tehden niin pikaisen käännöksen, että olin kaatua. Kas, niin… oli niin valoisaa kuin keskipäivällä, enkä minä nähnyt kuvaani peilistä!... Se oli tyhjä, kirkas, syvä, valoa täynnä! Mutta kuvani ei ollut siinä... ja minä seisoin vastapäätä! Näin koko välkkyvän lasilevyn ylhäältä alas. Ja kauhistunein katsein minä sitä silmäilin; en uskaltanut ottaa askeltakaan, en liikahtaa, sillä ymmärsin selvään, että se oli siinä, mutta että se taas pääsisi käsistäni, se, jonka näkymätön ruumis oli kaapaissut peilikuvani.
Oi, kuinka minua pelotti! Miten olikaan rupesin äkkiä näkemään kuvani, kaukaa peilin perältä, usvan seasta, ikäänkuin vesikalvon kautta; ja minusta tuntui kuin tuo vesi olisi hiljalleen solunut vasemmalta oikeaan saaden kuvani esiytymään hetki hetkeltä yhä selvemmin. Se oli kuten päättyvä pimennys. Sillä, joka minut peitti kätköönsä, ei näyttänyt olevan selviä ääriviivoja, vaan se oli läpinäkyväistä hämärää, joka vähitellen valkeni.
Viimein saatoin nähdä itseni kokonaan ja yhtä selvään kuin muinakin päivinä.
Olen sen nähnyt! Kauhu on jäänyt vereeni, ja minä värisen vielä.
20 elok. — Tappaa se, millä tavalla? Enhän minä saa sitä kiinni. Myrkyllä? Se voisi nähdä minun sekottavan sitä veteen; vaikuttavatko sitäpaitsi meidän myrkkymme sen näkymättömään ruumiiseen? Ei, ei... uskomatonta... Mutta sitten? ...mutta sjtten? ...
21 elok. — Olen käskenyt sepän tulla luokseni Rouenista ja tilannut häneltä huonettani varten rautaiset ikkunasulkimet, joita varkaiden varalta käytetään Parisissakin muutamain yksityishotellien pohjakerroksissa. Sen lisäksi teetän hänellä rautaoven. Olen joutunut pelkurimaiseen valoon, mutta hiisi siitä! …
19 syysk. — Rouen, Continental-hotelli. Se on tehty ... se on tehty ... mutta onko se kuollut? Pääni on pyörillä kaikesta näkemästäni. No niin, kun seppä oli pannut paikalleen rautaiset ikkunasulkimet ja rautaoven, annoin kaiken olla avoinna puoliyöhön saakka, vaikka jo alkoi tuntua kylmältä.
Äkkiä tunsin, että se oli siellä, ja minä riemastuin hurjasti. Nousin hitaasti paikaltani ja astelin kauan aikaa edestakaisin, ettei se mitään epäilisi; sitten otin puolikengät jalastani ja panin välinpitämättömästi tohvelit päälleni; sitten vedin ikkunasulkimet kiinni, menin tyyneesti ovelle ja väänsin sen kaksinkertaiseen lukkoon. Palattuani sen jälkeen ikkunan luo, ripustin siihen lukon, jonka suljin, ja pistin avaimen taskuuni.
Äkkiä älysin, että se liikkui ympärilläni, että sitä vuorostaan pelotti, ja että se käski minun avata oven. Asetuin selkä vasten ovea, jonka juuri sen verran avasin, että pääsin takaperin menemään ulos; ja kun olen jokseenkin pitkä, sattui pääni ovenkamanaan. Olin varma siitä, ettei se ollut voinut päästä pakoon, ja minä telkesin sen aivan yksinään, aivan yksinään! Sitä iloani! Se oli vallassani! Sitten juoksin alakertaan; ja salongissani, joka on juuri makuuhuoneeni alla, kaasin kahdesta lampusta kaiken öljyn matolle, huonekaluille, ylt’ympäri; sytytin tulen siihen ja kiiruhdin karkuun lukittuani huolellisesti etehisen ison oven.
Menin piiloon puutarhani perälle, laakeripuistikon keskeen. Kesti niin kauan, niin kauan! Kaikki oli mustaa, hiljaista, liikkumatonta; ei tuulen henkäystä, ei tähteä taivaalla, vaan ainoastaan paksuja pilvikerroksia, joita ei voinut erottaa, mutta jotka painoivat sieluani raskaasti, raskaasti.
Katselin taloani ja odotin. Aika tuntui kovin pitkältä. Luulin jo tulen itsestään sammuneen, tai että se sen oli sammuttanut, kun eräs alakerran akkunoista räjähti rikki kuumuudesta, ja liekki, iso punankellervä liekki, kierteli pitkänä, pehmoisena ja hyväilevänä valkoista seinää pitkin aina kattoon asti. Valo välähti puiden, oksain ja lehvien lomitse, ja väreet kävi ilmassa, kauhistuksesta! Linnut heräsivät; koira alkoi ulvoa; minusta näytti kuin päivä olisi koittanut! Vielä paukahti kaksi akkunaa pirstoiksi, ja minä näin, että koko taloni alakerta oli enää vain hirveä tuliroihu. Mutta silloin kuului yössä huuto, joka oli kamalan kimakka ja vihlova, naisen hurja huuto! Kahden vinttikomeron ovi avattiin: Sinne olin unohtanut palvelijattareni! Näin heidän kauhistuneet kasvonsa, ja kätensä, jotka huitoivat! …
Pelosta vimmastuneena juoksin silloin kylää kohti ja ulvoin: ”Avuksi! avuksi! tulipalo! tulipalo!” Kohtasin jo tulossa olevia ja palasin heidän kanssaan, katselemaan!
Koko talo oli nyt vain kamalan kaunis ja suunnaton rovio, jonka loimu levisi yli koko seudun, rovio, jossa paloi ihmisiä, ja jossa sekin paloi, se, se, vankini, uusi olento, uusi haltija, Horla!
Äkkiä romahti katto seinien väliin, ja liekit lehahtivat taivaaseen saakka. Kaikkien avoimien akkunain kautta näkyi tämä tulipesä, ja minä ajattelin, että siellä se oli, tässä pätsissä, kuolleena ...
— Kuollut? Kuka tiesi! ...Eiköhän sen ruumista, joka päästi päivän lävitsensä, ollut mahdoton tuhota niillä keinoin, joilla meidät voi tappaa? Ellei se ollut kuollut? ...jos sille aika vain jotain voi, tuolle näkymättömälle ja peljättävälle? Ja miksi sillä olisi läpinäkyvä, käsin koskettamaton ruumis, tuo henkiruumis, jos senkin pitäisi pelätä onnettomuuksia, haavoja, raihnautta ja ennenaikasta kuolemaa?
Ennenaikainen kuolema! Siitä on koko inhimillinen kurjuus kotoisin! Ihmisen jälkeen Horla. — Sellaisen jälkeen, joka voi kuolla joka sattuman kautta joka päivä, joka tunti, joka minuutti, on se tullut, joka ei kuole, ennenkuin sen päivä, sen tunti ja sen minuutti on tullut s.o. vasta sittenkun se on päässyt olemuksensa päästä päähän!
Ei ... ei... nyt on selvää, ihan selvää ... se ei ole kuollut ... Mutta silloin ... silloin ... minun täytyy itse itseni tappaa! ...
(Loppu.)
Päivälehti no 150 3.7.1902.
