Vaihtuneet osat.
Kirj. Thure Sällberg.
Suomennos Päivälehdelle.
Vähän matkaa toisellapuolen Inkalan tienhaaraa luikertelee pieni polku itäisiin korpimaihin. Polku ei sentään ole pahasti pieni, sillä näkyy että ihmiset sitä joskus kuljeskelevat, vetäen käsirattaita silloinkun maa on paljas ja kelkkoja talven ja kelin aikana. Siitä käy selville, että tie luultavasti vie johonkin asuttuun paikkaan ja että, jossain metsän sisässä löytynee talo, torppa tai tölli. Talvisin näkyy lumessa puukenkäsaappaiden jälkiä ja kesällä eroittaa merkkiä paljaista tallukoista kosteassa liejussa, jota ainetta maa lähinnä kylätietä on.
No niin, kappaleen matkaa metsässä asuu ihmisiä, vaikka sinne on koko joukko taivalta. Yli sammalikkojen ja töyräiden, jotka ovat täynnä rosoisia, sammalpeitteisiä kiviröykkiöitä, luikertelee polku ja lohduttomalta näyttää kaikkialla. Vihdoin tullaan mahtavalle kannistolle, joka todistaa että siinä jokusen aikaa sitten on kasvanut suurta metsää, ja keskellä kannistoa on pieni mökki, alttiina kaikille tuulille.
Siellä asui Metsätuvan Antti eukkoineen.
Kuinka hän on voinut sinne asettua, kysytte. Niin siitähän on tarinansa. Kun Antti kerran maailmassa oli nuori, palveli hän Kulhultissa, jonka maalla Metsätupa sijaitsee, ja oli talon pojan kanssa yhdenikäinen. Niinpä täytyi rengin ja pojan samaan aikaan mennä sotapalvelukseen. Poika Iisakki oli huimapäinen veijari, tahtoi mielellään reutoa ja tapella, oli röyhkeä, uhkamielinen ja ylpeä, niin että hän usein joutui selkkauksiin ja hänelle olisi monta kertaa käynyt huonosti, ellei Antti, joka oli hurskas ja hyvänsävyinen, olisi auttanut häntä ja pitänyt hänen puoliaan riidan syntyessä karkelotuvissa ja muissa huvitilaisuuksissa. Sillä Antin periaatteena oli pitää sen puolta, jonka leipää hän söi, vaikka tämä ei aina olisikaan ollut oikeassa.
Kun nyt pojat olivat käyneet syynissä, syntyi kotimatkalla tietysti tappelu. Sillä siihen aikaan tappelivat syynipojat pitäjittäni, niinkuin, jumala paratkoon, vielä nytkin muutamissa paikoissa voi tapahtua. Hiarumilaiset joutuivat tavallisuuden mukaan otteluun Isokankaan poikien kanssa Inkalan tiehaarassa, niinkuin ammoisista ajoista tapahtunut oli. Jokaisen syynin jälkeen oli aina tappelu siinä tienhaarassa. Se oli yhtä varma kuin amen kirkossa, eivätkä mitkään maailman nimismiehet voineet estää sitä.
Sillä kerralla, kun Antti ja Iisakki oli syynätty, oli myös kahakka samalla paikalla ja lisakki johti tietysti Hiarumilaisia sellaisella menestyksellä että yksi Isokankaan pojista tuli melkein kuoliaaksi lyödyksi. Hän tuli tosin henkiin jälleen, multa hän oli saanut sellaisen tärähdyksen päähänsä, ettei hänestä koskaan kalua tullut. Hän ei voinut milloinkaan tehdä kunnollista päivätyötä, vaan oli parannuttuaan hopelo ja hassahtava kaiken ikänsä. Eikä hän, kaikeksi onneksi elänytkään sanottavan kauvan. No, asiasta syntyi oikeusjuttu ja olipa niitä, jotka voivat vannoa nähneensä, että lisakki oli lyijypampallaan Isokankaan poikaa vahingoittanut.
Mutta kun tuli tiukka otti Antti kaiken syyn päälleen. Iisakki ja hänen isänsä olivat näet luvanneet hänelle suuria etuja, jos hän tahtoisi kärsiä rangaistuksen. Ja tuo hyväntahtoinen nahjus antoi puijata itsensä. Hän antoi vangita itsensä ja tunnusti itsensä syypääksi ja kärsi hänelle määrätyn vankeuden ja häpeän.
Ja mitä luulette hänen saaneen vaivastaan ja tyhmästä auttavaisuudestaan? Aukean paikan metsässä ja rakennusaineita tuvaksi ja luvan poimia polttopuita metsää raivatessa.
— Siellä saat olla rauhassa ja pääset liikkumasta ihmisten piirissä, jotka tietysti aina tulevat karttamaan sinua, joka olet ollut vankeudessa! arveli Iisakki.
— Saattaapa olla! tuumasi Antti. Ja niin syntyi Metsätupa.
Mutta siihen aikaan oli siellä toisen näköistä. Lakeaa ja jotakuinkin viljavaa kannistoa, johon Antti raukka itse hankkimansa kärsimyksen jälkeen, rakensi tuvan, jota ympäröi silloin suuri ja ihana metsä, joka suojasi myrskyiltä ja hääti hallan. Se soi varjoa kuivina vuosina ja talvella oli se kuin turkiksilla vuorattu nuttu Metsätuvan asukkaille. Antti ja se nainen, joka liittyi häneen ja jakoi hänen yksinäisen ja eroitetun elämänsä siellä, voivat hyvin. He saivat hyviä satoja. Maata oli helppo viljellä ja heillä oli parahiksi aukeaa maata voidakseen hyvästi hoitaa sitä, ja metsässä oli kylliksi laidunta heidän nautaelukoilleen.
Itäänpäin ulottui metsä joenrantaan, ja siellä oli viljalta kalaa, niin että särvintä ei koskaan Metsätuvassa puuttunut. Sen asukkaat viihtyivät sentähden hyvin ja heille kasvoi reipas poika. Mutta kun tämä tuli suureksi, halusi hän pois metsästä ja matkusti Amerikkaan.
Sillä välin oli Iisakki perinyt emätalon, jossa hän uljasteli ja mahtaili aika lailla. Kun hän oli kyllästynyt tansseihin ja tappeluihin, alkoi hän elää herroiksi. Hän tahtoi ajaa hienosti, asua ja kestailla herrasväen tavoin ja pelata korttia kauppiaiden kanssa. Hän rakensi uudestaan Kulhultin, remusi siellä kuin paras patruuna, meni takuukseen renttuherroille, jotka tahtoivat juoda veljenmaljaa hänen kanssaan, ja menetti rahasumman toisensa perästä.
Vihdoin täytyi hänen turvautua metsään selviytyäkseen. Palanen metsää toisensa jälkeen, kaadettiin, heitettiin jokeen ja uitettiin pois.
— Et suinkaan sinä minun metsääni asti tule hakkaamaan, niin että päästät pohjatuulen pienelle peltotilkulleni! sanoi Antti usein Iisakille.
— Enhän toki, metsä on niin laaja, että se kyllä kestää sekä sinun että minun aikani! virkkoi lisakki.
Mutta se metsänhakkuu oli merkillistä. Mitä enemmän Iisakki möi, sitä enemmän täytyi hänen myydä. Niillä metsärahoilla ei ollut siunausta, ne menivät niinkuin tulivatkin ja veivät muita mukanaan. Monta vuotta riitti kuitenkin metsää, mutta yhä lähemmäksi Metsätupaa tultiin.
— Voisithan jättää vähän niinkuin verhoja peltoni ympärille — sen varmaan voit tehdä entisen tähden! rukoili Antti.
— Kyllä koetamme! rauhoitti Iisakki.
Mutta yhä lähempänä ja lähempänä suhisivat sahat Metsätuvan ympärillä ja yhä huonommaksi ja huonommaksi kävi Iisakin tila. Eräänä päivänä ei Antin peltojen ympärillä ollut mitään metsää. Ainoastaan kantoja ja kiviä ja pieniä pensaita niin kauas kuin silmä kantoi. Mikä ei kelvannut hirsiksi, palkeiksi, lankuiksi tai laudoiksi, hakattiin paperimassapuiksi.
Silloin tulivat Metsätupaan myrskyt, halla ja kuivuus. Tila joka ennen oli elättänyt kolme lehmää, ei enää kyennyt elättämään yhtäkään. Ei saatu enää mainittavaa satoa. Metsätupa jossa ennen oli ollut niin tyyntä ja terveellistä, muuttui oikeaksi tuulenpesäksi. Kala oli hävinnyt joesta hirsien uittamisen tähden ja ihmisraukat, jotka ennen olivat menestyneet ja voineet hyvin, saivat nyt kokea sekä vilua että nälkää.
Ei ollut kumma että Antti asian näin ollen katkeroittui ja oli vihainen lisakille.
— Nyt saat ruokkia meidät kun olet turmellut maan ja kalastuksen ja metsästyksen ja laitumen ja kaiken metsänhakkuullasi !sanoi hän.
— Sinulla on yhtä paljon kuin minullakin! murisi Iisakki.
— Menehän kotiini katsomaan suolapurtiloani, niin saat nähdä, mitä minulla on, ja limput ja leivät ovat pian lasketut. Eukko-pahani ei kärsi tuulta, vaan on yhtenään sairaana ja kakistelee ja yskii. Ja tämä kaikki on suuremmoinen palkka hyvyydestäni sinua kohtaan. Toivoin että onnellisesti pääsisin tästä matoisesta maailmasta! huokasi Antti.
Iisakki rupesi vaan hänelle hävyttömäksi ja uhkasi ajaa hänet pois koko paikalta ja myydä maapalan, jos ei hän lakkaisi nuhtelemasta ja ruikuttamasta. Se ei ollut Antin oma paikka ja hän voi kiittää Luojaansa, että sai jäädä sinne, arveli Iisakki.
Sillä tavalla joutuivat miehet vihdoin epäsopuun. Mitä enemmän aika kului, sitä kurjemmaksi kävi Metsätupa. Vilja oli harvaa, heikkoa ja tuulen pieksämää. Siinä ei mikään hoito enää auttanut, ja mitä köyhemmäksi Antti tuli, sitä enemmän alkoi hän vihata Iisakkia.
— Vaivaistaloon minä vielä joudun kun nuorena tuhosin itseni sinun tähtesi. Mutta sen sinä saat takasin korkojen kanssa, ennenkuin kuolet! sanoi Antti monta kertaa.
Mutta Iisakki vaan pilkkasi häntä. Ja jos Antti joskus pyysi vähän apua siemeneksi keväällä, ei hän koskaan saanut muuta kuin haukkumasanoja.
— Ennemmin minun pitäisi kerjätä kuin sinun! pauhasi Iisakki.
Vihdoin ei Antille muu auttanut kuin kirjoittaa pojalle Amerikkaan ja kertoa hänelle asemansa. Hän ei tehnyt sitä mielellään, sillä sanotaanhan että lasten leipä on karvasta.
Ja hän selvitti pojalleen kaiken kurjuutensa, kuinka hän oli ottanut syykseen Isokankaan pojan kuoleman ja mitä hän vihdoin oli saanut palkaksi uhrauksestaan. Vastauksen ja rahoja sai Antti heti sekä käskyn ilmoittaa milloinka Iisakin Kulhultli myötäisiin.
Miksi poika välttämättömästi tahtoi saada tietää sen, sitä ei Antti ymmärtänyt. Mutta kun ulosotto siellä tapahtui, kirjoitti hän siitä kuitenkin Amerikkaan.
Kaksi kuukautta sen jälkeen myötiin Kulhultti pakkohuutokaupalla ja siinä tilaisuudessa selvisi Antille, minkätähden hänen poikansa oli tahtonut saada selkoa Iisakin asioista.
Nimismies omassa korkeassa ja peljättävässä persoonassaan tarjosi eniten, mutta Antti merkittiin tilan omistajaksi. Nimismies oli saanut Amerikasta käskyn ostaa Kulhultti ukolle.
Voitte uskoa, eitä tästä tapahtumasta koko pitäjässä puhuttiin ja meluttiin.
— Siinä nähdään Jumalan käsi! arveli kansa.
Ja kun aika joutui muutti Antti Kulhulttiin asumaan ja alkoi heti korjata taloa.
Metsätuvassa asuu nyt Iisakki tuulessa ja köyhyydessä, kantojen keskellä, lakeudella, jonka hän itse on aikaan saanut.
Päivälehti no 201 31.8.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
