Hätävalhe.
(Mukaelma)
Olin kerran kutsuttu suurille päivällisille tuttuun perheeseen. Syötiin ja juotiin ja oltiin iloilla. Saimme muun muassa erinomaista jäätelöä. Minä pidän jäätelöstä. Kun siis emäntä oikein pyytämällä pyysi tekemään hänelle sen ilon, että ottaisin kolmannen kerran, niin en voinut kieltäytyä, vaan katsahdin tarjoiluvadissa olevaa pikku palasta ja sanoin epäröiden.
—Kyllähän minä pidän— he he he — — enpä tosiaan tiedä — —
Emäntä uudisti pyyntönsä melkein käskien!
— Teidän pitää ottaa vähän lisää, herra Taneli — — tuolla ulkona on koko vadillinen jäätelöä vielä.
No, kun sen kuulin en enää epäillyt tehdä hänelle suurta iloa. Otin kaikki mitä tarjoiluvadissa oli ja nautin äärettömästi.
Nyt olisi luullut, että emäntä olisi antanut tuoda ulkona olevan toisen vadillisen, vaan hän viivytteli ja alkoi sen sijaan iskeä salaperäisesti silmää isännälle. Isäntä piti sitä nähtävästi jonakin hellyyden osoituksena eikä ollut tietävinään.
— Etkö kysy toisilta vierailta, jos joku heistä tahtoisi lisää jäätelöä? sanoi isäntä emännälle.
Emäntä iski edelleen silmää ja sitten alkoi hän nieleksiä jotakin ja sitten hän kysyi.
Kun nyt oli kuultu, että löytyi koko vadillinen lisäksi, niin ilmoittautui kymmenkunta vierasta halukkaaksi ottamaan vielä palasen.
Emäntä istui hetkisen paikoillaan, räpytti silmiään ja nieleskeli, sitten nousi hän pöydästä ja hoiperteli ulos. Hän oli hyvin kalpea.
Kalkki odottivat lisää jäätelöä. Mieliala alkoi käydä jäykäksi. Keskustelu taukosi vähitellen kokonaan. Minä olin ainoa, jolla oli jotain tehtävää — minä imeskelin vielä jäätelöpalastani.
Vihdoin tuli emäntä takasin, vaan ilman jäätelöä. Ja hän löi kätensä yhteen, pörrötti tukkansa ja huudahti:
— Herrajesta, jäätelö on poissa!
— Onko jäätelö hävinnyt! huudahti isäntä. — Mihin hiiteen se on voinut joutua?
Emäntä alkoi uudelleen räpytellä silmillään ja sanoi sitten:
— Minä pelkään, että kissa on syönyt sen.
— Missä on tuo kirottu elukka? karjasi isäntä ja tarttui hedelmäveitseen.
— Minä en tiedä, sanoi emäntä, — kissa ei ole ollut kotona useihin viikkoihin.
Ja sitten hän taas iski silmää.
— Ja kuitenkin on ie syönyt jäätelön, tiuskasi isäntä. — Et kai väittäne että olet lähettänyt jäätelön sille!
— Ei, ei, ei, sopersi emäntä, — kissa söi jäätelön ja sitten — — sitten se lähti kohta — —
Samassa astui kissa sisälle. Se oli tyyni ja rauhallinen eikä näyttänyt lainkaan rikokselliselta.
Isäntä hyökkäsi sen niskaan.
— Mitä aijot tehdä sille? kysyi emäntä kauhuissaan.
— Tappaa sen, vastasi isäntä synkällä päättäväisyydellä.
— Älä tapa sitä! pyysi emäntä, räpytellen silmiään.
— Kyllä minä opetan sitä syömään jäätelöä, sanoi isäntä, — sen pitää kuolla.
On myönnettävä, että tämä oli perinpohjainen keino opettaa kissaa jäätelöä syömään.
Isäntä kohotti hedelmäveitsen.
— Älä tapa kissaa, uudisti emäntä, tarttuen miehensä käteen, — minä sen söin jäätelön.
Isäntä päästi kissan ja hedelmäveitsen ja tuijotti vaimoonsa.
— Miksi herran nimessä söit jäätelön? kuiskasi hän käheästi.
— En tiedä — — tein sen luultavasti ajatuksissani, mutisi onneton emäntä.
— Mutta etkö tunne mitään — — etkö ole sairas? kysyi isäntä äkkiä pelästyen.
— Oh, olen vähän väsynyt, vaan ei minulla ole mitään tuskia, vastasi emäntä ja räpytti silmiään, räpytti, räpytti — —
Isäntä ryntäsi telefooniin ja tilasi vatsapumpun ...
Päivälehti no 189 17.8.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
