Timantti-juttu.
Kirj. Huan Mee.
(Suomennos Päivälehdelle).
Muuan mies seisoi Brittiläisen museon portailla ja katseli tarkkaavaisesti pitkin käytäviä kivihiilen savun mustuttamain pilareiden valitse.
Hän oli kookas, tummaverinen, hyvännäköinen, puettu viimeisen kuosin mukaan, päällään harmaat housut ja päässään kiiltävä silinteri.
Hän nähtävästi odotti jotakin, sillä hän lakkaamatta katsoi kelloansa, suurta kultaista kronomeetteria, ja joka kerta ottaessaan sen taskustaan teki hän sen yhä suuremmalla kärsimättömyydellä, siksi kunnes hän viimein sai kellon lasin säretyksi.
— Saakuri soikoon! hän murahti ja viskasi lasin palaset kiville ja musersi kantapäillään se hienoksi jauhoksi.
Sitten alkoi hän kävellä edestakasin pilaririvien välissä tullen yhä kärsimättömämmäksi.
— Minnekä hän on joutunut? virkahti hän. Odotutapa tällä tavoin itseäsi — hänen olisi pitänyt olla täällä jo puoli tuntia sitten.
Hän otti taskultaan sähkösanoman vieläkin vakuuttuakseen siitä, ettei ollut ajasta erehtynyt. En, tässähän selvään sanotaan: ”Museon portailla klo 2.30. Ted.”
— Puoli kolme, ja kello on nyt jo melkein kolme. Onkohan hänelle käynyt hullusti, jollain tavoin, sanoi hän laskeutuessaan portailta ja alkoi kävellä edestakasin niiden edessä.
Hän odotti vielä neljänneksen tuntia. Silloin luopui hän odotuksesta ja meni kalteriportin läpi Great Russel streetille ja poikkesi sieltä Hart streetille.
— Suokaa anteeksi, paljonko kello? kysäsi eräs ohikulkija, ja hän sai ottaa kellonsa vielä kerran esille.
— Kymmenen minuuttia yli kolme, vastasi hän samalla tullen ajatelleeksi että hänen pitäisi hankkia siihen uusi lasi, etteivät viisarit katkeaisi.
Muutamien metrien päässä siitä huomasi hän hehtokivikauppiaan myymälän, sinne hän meni sisään ja pyysi saada kellonsa korjatuksi.
Odotellessaan katseli hän ympärilleen myymälässä ja ihaili erityisesti yhtä tiskillä kotelossa olevaa jalokivikoristusta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että niin mitättömältä näyttävässä myymälässä voi olla sellaisia kalleuksia. Hän nojasi kädellään tiskiin ja työnsi samalla lipasta hiukan syrjään, ainoastaan sen verran, että sai selville, ettei se millään tavalla
ollut tiskiin kiinnitettynä. Sitten sai hän kellonsa ja poistui myymälästä paljoa tyytyväisempänä kuin oli tullut.
Aivan koneellisesti astui hän taas museolle päin. Tuon tuostakin vihelteli hän hiljakseen, vaipui taas ajatuksiinsa ja hyräili jotain tuttua säveltä.
Hänen saapuessaan taas kalteriportin luo, tuli toinen mies nopeasti ajaen vaunuilla ja pysähtyi hänen eteensä .
— Harry! huudahti hän.
— Sinä tulit jälemmin, tervehti mr Harry Newbold ystäväänsä Ted Raduoria, joka hyppäsi vaunuista ja tuli häntä vastaan avoimin sylin.
— Minua todella harmittaa se, että tulin myöhään, alotti Ted, mutta en voinut selvittää asiaa ennen. Minä odotin ja odotin tilaisuutta ja luulin voivani tulla sinä aikana, jonka ilmotin. Mutta nyt on hän lähtenyt Brightoniin ja meidän on mentävä hänen jälestään.
— Hyvä oli, että myöhästyit, sanoi Harry toisen suureksi kummastukseksi, sillä aivan satunnaisesti olen saanut nähdä ihanimman mitä koskaan olen nähnyt. Vaan siitä puhun sinulle kärryissä.
Molemmat nousivat odottaviin ajopeleihin, jotka läksivät vierimään ”London bridgeen” päin, jonka osotteen Ted oli ilmottanut ajajalle.
Ted oli ilmeinen vastakohta ystävälleen, jonka hän oli antanut odottaa niin sanomattoman kauan. Hän oli lyhytkasvuinen ja punatukkainen. Hänen ulkonaisessa olennossaan oli jotain hiomatonta, myöskin pukuun nähden. Iho oli terve, hiukset lyhyet ja kasvot sileäksi ajetut.
— Vai et sinä ole viipymisestäni suutuksissasi, sanoi hän, ryhtyen taas keskusteluun, kun he olivat nousseet vaunuihin.
— En vähintäkään. Pikemmin iloitsen siitä, sillä minä olen nähnyt sellaista, joka voisi viekotella pyhimyksenkin poikkeamaan hyveen tieltä.
— Mitä! Mitä olet nähnyt? — Ihanimman pienen timanttikokoelman, jonka koskaan voi nähdä!
— Ahah, virkahti toinen äänellä, joka osotti että hän mielen kiinnolla seurasi toisen puhetta, Kimeltelivät ja loistivat, vai mitä?
— Niinkuin tähdet, kerrassaan ihanasti.
— Missä näit ne ja miten ne voidaan saada? kysyi hän, silla selvää oli että Harry Newbold ei ihaillut timantteja ainoastaan niiden ihailijana.
— Sen sanon junaan päästyämme, sanoi toinen. Nyt olemme perillä.
He hyppäsivät vaunuista ja menivät asemalle. Kymmenen minuuttia myöhemmin oli neljän juna matkalla Brightoniin päin, ja tuttavamme, joilla oli oma vaunu osasto, voivat puhella toistensa kanssa tarvitsematta vähintäkään pelata kenenkään kuuntelevan heitä.
— Meillä on hyvät toiveet saada kivet, alkoi puheen vanhempi, Harry, vitkallisesti.
— Puhu jumalan luoma hiukan kiireemmästi, eläkä niin kuin lukisit kirjasta! Missä kivet ovat?
— Tiamantit ovat tätä nykyä eräässä pienessä hohtokivimyymälässä, jonka omistaa joka Caleb Winter ja joka on Hart streetin varrella.
Tedin kiihkeästi kysellessä kertoi hän, miten oli saanut ne nähdä.
— Ja minkälinen koriste se on?
— Diademi, tusina sormuksia ja rannerengas, monen tuhannen markan arvoiset — niillä voi elää komeasti! vastasi Harry kiihkeästi.
— No oletko tehnyt mitään suunnitelmia? Et kai osaa mennä sisään ja pistää lipasta kainaloosi ja mennä matkoihisi!
— En tietystikään. Mutta on olemassa yksi keino, yksi ainoa millä ne voi saada.
— Ja mikä sitten?
— Kadulla sen edustalla on mellakka nosteltava ja mies saatava hetkiseksi poistumaan myymälästään ja niin se on sitten tehty! Menee vaan sisään, ymmärrätkö, sillä myymälä on niin pieni, ettei hänellä ole apulaista.
— Se tuntuu oivalliselta. Mihin piilotat aarteen sen saatuasi?
— Siinäpä se onkin, jota en tiedä. Mutta minä tuumailen sitä.
— Millaisen metelin luulet voivan houkutella miehen jättämään myymälänsä?
— Kauhean roiskeen hänen ikkunansa alla. Saat sen kuulla! Perjantaina — sillä sen täytyy tapahtua pian — sinä menet Lither Laneen ja ostat joukon posliiniastioita, huokeita lautasia, pari karottia, liemimaljan j, n. e. Sieltä saat pojan kärryillä kulottamaan ne Hart streetille. Hänen on käskettävä viemään ne n:o 114:ään.
— Siinäkö on Winterin myymälä?
— Ei, se on 113:ssa, viereisessä talossa, ja kun poika tulee käy se tuota pikaa.
— Mutta mihin lippaan kätket?
— Siihen mietin keinon ennen päivän valkenemista.
Tästä asiasta he puhelivat siksi kunnes saapuivat Brightoniin.
Siellä astuivat he tupakka» poltellen pitkin Nort streetiä. Nyt ei heistä kumpikaan puhunut, sillä Harry tuumaili sitä mihin hän kätkisi lippaan sitten kun se on saatu pois myymälästä. Äkisti pysähtyi hän erään kahvilan edustalle, jonka seinällä oli loistava kyltti ja siinä nimi ”Mikadon”.
— Jopa pääsin siitä selville, Ted! virkkoi hän säihkyvin silmin.
— Mihinkä sitten?
Harry tarttui ystävänsä käteen ja he kulkivat eteenpäin. Harry puhui hiljaa ja innokkaasti toiselle, jonka kasvot kirkastuivat ihastuksesta.
— Se on sukkela keino, virkkoi hän. Miten tulit sitä ajatelleeksi?
— Tuolla kauvempana oli kahvila, vastasi Harry ja alkoi hyräillä erästä säveltä oopperasta, jonka nimeä kahvila kantoi.
Pari päivää myöhemmin he palasivat Lontooseen toimitettuansa asiansa, minkä vuoksi olivat tulleet Brightoniin. Huone, jossa he nyt työskentelivät, oli aivan pieni ja täynnä erilaatuisia työkaluja, joiden avulla he löivät kokoon tarjottimen, jossa oli koholaidat. Saatuaan sen sellaiseksi kuin halusivat, alkoi Harry harjoitella kantaa sitä päälaellaan niinkuin olisi opetellut jotain näytelmäkappaletta.
— Nyt se jo menee, sanoi hän uuraasti harjoiteltuaan. Minä kannan sitä jo jotakuinkin hyvästi. Nyt on sinun huomenna hankittava tusina pasteijia Totteaham Courtista, mutta elä myöskään unhota vihreää verkaa.
Seuraava aamu, jolloin anastuksen piti tapahtuu, valkeni.
Tämä ilmaisumuoto ei ole aivan oikea. He päinvastoin saivat etsiä tietä itselleen marraskuun päivän sakeassa sumussa.
— Kirottu sumu! tervehti Ted Harryä tullessaan kantaen suurta pussillista pasteijia.
— Sumuko? vastasi toinen. Sehän on meille paraiten sopiva ilma. Parempaa ei voisi toivoakaan.
— Se on liikenteelle vaarallista.
— Sen parempi, asia on helpompi suorittaa. Nyt on sinun mentävä hankkimaan posliiniastiat — osta niitä aika paljon, suuri korillinen ja vakuuta puotipalvelijaa, että se on lähetettävä juuri silloin kuin me olemme määränneet.
— Kyllä.
Ted pysähtyi hetkiseksi ovelle.
— Onko sinulla kelloa?
Vastaukseksi otti toinen esiin kellon ja kilahutti sitä kerran voimakkaasti.
— Hyvä on, sanoi Ted ja meni tehtäviänsä toimittamaan.
Pitäisi voida suorittaa monta tehtävää samalla kertaa, jos mieli seurata tapahtumia tänä sumuisena marraskuun päivänä seurattava olisi kolmea, neljää henkilöä siksi kunnes he kaikki kerääntyvät Hart streetille Caleb Winterin myymälän edustalle.
Caleb Winter itse oli omituinen harmaa partanen ia tuuhea kulmakarvanen mies. Hänen ainoa huvituksensa oli lukeminen. Hänellä oli myymälässään jotenkin vilkas liike, vaikka se ulkoapäin näytti hyvin mitättömältä, mutta tänä iltapäivänä ei saapunut ketään ostajia — sumuinen päivä ei ollut sopiva timanttien valikoimiseen.
Suuri pitkäheilurinen kello, joka oli seinällä hänen takanaan, raksutteli kuuluvasti minuutin toisensa jälkeen, Mr. Winterin istuessa siinä tiskinsä takana, kumartuneena kirjan yli, kulki katua pitkin poika työntäen edessään kärryjä, jossa oli tarpeet täydelliseen astiastoon, jotka helisivät ja kalisivat toisiansa vasten, vaikka olkia oli pantu eri esineiden väliin.
Poika kulki hitaasti ja katseli porttien numeroita siksi kunnes hän löysi etsimänsä portin. Hän jätti kärrit jalkakäytävän reunalle ja meni portille, joka oli aivan Mr. Winterin myymälän vieressä.
Hiukan kauvempana kadulla seisoi ajoneuvot. Hevonen oli levoton, kuopi katua ja näytti haluavan lähteä liikkeeseen.
Hämärä tuli, lyhtien valo tuli yhä kellertävammäksi ja sumu näytti tunkeutuvaa kaikkialle.
Kadulla ei näkynyt muita kuin pari ylioppilasta, jotka olivat käyneet museossa ja nyt olivat kotimatkalla, sekä pari tyttöstä, jotka hiljakseen astuivat Winterin myymälään päin. Kauempana astui se yrittelijäs henkilö, jonka oli pantava toimeen koko näytelmä, kekseliäs Harry Newbold.
Mutta ei edes hänen lähin ystävänsä, joka istui kärryissä ja koetti hillitä levotonta hevosta, olisi voinut tuntea Harryä hänen tullessaan huolettoman näköisenä, valkea esiliina edessään ja kantaen päälaellaan vihreällä veralla peitettyä tarjotinta. Vasemmassa kädessään oli hänellä ennen mainittu kello.
Pari kertaa oli hän jo huutanut: ”teeleipiä ja leivoksia”; sekä soittanut kelloaan.
Lähestyessään hohtokivimyymälää hän astui aivan verkalleen. Äkkiä heläytti hän kelloaan kolme kertaa.
Hevonen näytti tätä ääntä säikähtyneen sillä samassa silmänräpäyksessä se hyppäsi poikkikadun ja juoksi pähkisuoraan kärryihin, joissa posliinit olivat, niin että ne kamalalla helinällä vierivät kadulle.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja poika, joka oli kärryt jättänyt siihen, juoksi takasin aivan epätoivosena.
Huudahtaen jätti Caleb Winter kirjansa ja hyökkäsi kadulle. Leivosten kauppias pysähtyi aivan myymälän eteen tapausta katsomaan, hän laski tarjottimen päänsä päältä ja kantoi sitä hihnasta, jolla verka oli kiinni sidottu.
Caleb Winterin ja pojan seistessä ja katsellessa hävitystä ja ajajan koetellessa rauhoittaa vapisevaa hevostaan, pujahti Harry Newbold nuolen nopeudella myymälään, otti lippaan tiskiltä ja kätki sen sukkelasti veran alle leivosten väliin jätettyyn aukkoon. Sitten suoriutui hän taas pikaisesti kadolle tarjotin pääteollaan katselemaan väen kokousta, joka tapahtuman johdosta oli syntynyt.
Poika nosti kärrit pystyyn ja keräsi suurimmat kappaleet särkyneistä posliiniastioista. Caleb Winter muisti myymälänsä ja astui sen ovelle. Pienoinen väen kokous oli syntynyt, sillä olipa katu kuinka tyhjä tahansa, kerääntyy sille aina väkeä, kun vaan jotakin tapahtuu.
Kärryissä oleva mies otti taskustaan joitakuita hopealantteja ja antoi ne pojalle.
— Tässä on sinulle korvausta siitä vahingossa, jonka sulle tein, sanoi hän väkijoukon hyväksyen siitä poristessa. Sitten nousi hän takasin kärryihinsä, rapsahutti hevostaan ja hävisi sumuun.
Väkijoukko pysyi paikoillaan ja katseli sirpaleita siksi kunnes poliisi tuli paikalle, kiukuissaan siitä, ettei ennemmin ollut saapunut, ja hajotti väkijoukon.
Niiden joukossa, jotka hiljalleen poistuivat paikalta oli myöskin leivostenkauppias, joka tuon tuostakin soitteli kelloaan ja huuteli: ”teeleipiä ja leivoksia!”
Päivälehti no 4 5.1.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
