Edgar Allan Poe
Morella
Syvän, mutta samalla kertaa hyvin omituisen mieltymyksen tunne sitoi minut ystävääni Morellaan. Pelkän sattuman kautta tulin joku vuosi takaperin hänen seuraansa ja jo heti ensimäisestä kohtaamisesta saakka paloi sielussani liekki, jota en ennen koskaan ollut tuntenut; mutta se ei ollut Eroksen liekki, ja katkera ja piinallinen oli se vakaumus, johon vähitellen tulin, etten millään tavalla voinut juurruttaa pois sen tavatonta tarkoitusta ja käsittämätöntä ankaruutta. Me tapasimme toisemme ja kohtalo yhdisti meidät alttarin ääressä. Kuitenkaan en koskaan puhunut rakkaudesta tai ajatellut rakkautta. Mutta hän vetäytyi pois seuraelämästä, sulkeutui sydämellisesti luokseni ja teki minut onnelliseksi, — sillä on onni ihmetellä, onni uneksia.
Morella oli syvästi oppinut. Todellakaan ei hänen lahjakkaisuutensa ollut erittäin tavaton, hänen älykkäisyytensä suurenmoinen. Minä huomasin sen ja tulin monessa asiassa hänen oppilaakseen. Pian kuitenkin havaitsin, että hän, ehkä siksi, että oli kasvatettu Pressburgissa, laski eteeni joukon niitä mystillisiä kirjoituksia, joita tavallisesti pidetään aikaisemman saksalaisen kirjallisuuden hylkytavaroina. Nämä teokset olivat, mistä syystä — se oli minulle mahdoton ajatella — hänen rakkainta ja alituista lukemistaan ja hyvin yksinkertaisesti voidaan laskea tottumuksen ja esimerkin suureen voimaan, että ne myöskin tulivat olemaan minun.
Mutta kaiken tämän kanssa oli, jos en erehdy, järjelläni hyvin vähän tekemistä. Minun mielipiteihini ei millään tavalla, jos muistan oikein, vaikuttanut näiden kirjailijoiden ihanteellisuus, eikä myöskään teoissani tai ajatuksissani ollut pienintäkään merkkiä heidän mystisismistään. Tämä oli ainakin minun vakaumukseni ja minä antauduin senvuoksi tinkimättä vaimoni johdon alaiseksi ja tunkeuduin pelkäämättä hänen hämäriin opiskeluihinsa. Ja silloin — kuin minä istuin kumartuneena kiellettyjen lehtien yli ja tunsin kielletyn hengen kohoavan sielussani — silloin laski Morella kylmän kätensä kädelleni ja poimi kuolleen filosofian tuhkasta esiin muutamia matalia, omituisia sanoja, joiden merkillinen sisältö poltti merkkinsä muistooni. Ja silloin voin minä tunti tunnin jälkeen istua hänen vierellään ja nauttia hänen äänensä soitannosta, kunnes vihdoin sen säveleeseen liittyi jotain hirmuista ja varjot laskeutuivat sieluni yli, niin että minä kalpenin ja värisin kuullessani näitä yliluonnollisia sointuja. Ja tällä tavoin muuttui äkkiä onni ja ilo kärsimykseksi ja kauhuksi ja kaunein tuli vastenmielisimmäksi kuten kerran Hinnam tuli Gehennaksi.
On tarpeetonta määrätä näiden tieteellisten tutkimusten tarkkaa luonnetta, jotka syntyivät jo mainittujen kirjojen perustalla ja jotka kauan aikaa olivat ainoa puheenaihe Morellan ja minun kesken. Mutta kaikki ne, jotka ovat oppineita niin sanotussa teoloogisessa siveysopista, ymmärtävät sen helposti, ja oppimattomat käsittäisivät siitä joka tapauksessa hyvin vähän. Fichten hurja panteismi, pythagooralaisten muodostelema uudestasyntymisoppi ja ennen kaikkea yhtäpitävyysopinkappaleet, kuten Schelling ne esitti, olivat yleensä keskusteluaineita, jotka enimmän huvittivat kuvittelurikasta Morellaa. Tämän niin sanotun persoonallisen yhtäpitävyyden määrittelee, niin luulen, aivan oikein Locke järjellisen olennon koko elämän halki jatkuvaksi samaisuudeksi. Ja koska me persoonalla ymmärrämme älyllistä olentoa, jolla on järkeä, ja koska on tietoisuus, joka aina seuraa ajattelua, on se juuri minän muodostaja ja sen kautta meidät muista ajattelevista olennoista eroittaja ja persoonallisen yhtäpitävyyden antaja. Mutta principium individuationes, käsitys siitä yhtäpitävyydestä, joka kuolemassa kadotetaan tai jota ei kadoteta ainiaaksi, oli minulle alituiseen mieltäkiinnittävin tarkastelu ei ainoastaan sen käsitteiden sekasotkuisen ja liikuttavan sisällyksen vuoksi vaan myös sen perinpohjaisen ja liikuttavan tavan vuoksi, jolla Morella sitä esitti.
Mutta todellakin oli täytetty aika, jolloin salaperäisyys vaimoni olennossa lepäsi ylläni kuten taikavoima. Minä en enää voinut sietää, että hän liikutti minua hoikilla, kalpeilla sormillaan, en voinut sietää hänen puheensa hiljaista sointua tai hänen surumielisten silmiensä loistoa. Ja tämän kaiken hän tiesi, mutta ei nuhdellut minua milloinkaan; hän näytti tietävän heikkouteni tai hulluuteni ja kutsui sitä „kohtaloksi”. Hän näytti myös tietävän syyn, jota minä en itse tuntenut, siihen, että minun katseeni vähitellen tuli yhä vieraammaksi ja kylmemmäksi, mutta ei minulle milloinkaan selittänyt, mistä se riippuisi. Mutta hän oli nainen ja oli siitä pahoillaan niin, että hän päivä päivältä yhä kuihtui. Ajan kanssa kohosi punainen täplä hänen poskilleen ja jäi siihen ja siniset suonet kalpealla otsalla paisuivat. Hetkisen voivat luonnolliset tunteeni muuttua mitä syvimmäksi sääliksi, mutta silmänräpäyksen perästä sattui minuun hänen ilmehikkäiden silmiensä välkähdys ja silloin tunsin olevani lannistunut, tunsin taipuvani ja sain huimauksen, kuten silloin kuin katsoo alas kauheaan, pohjattomaan kuiluun.
Sanonko lisäksi, että minä innokkaasti, polttavalla kaipuulla odotin hänen kuolemaansa? Minä tein sen, mutta hänen heikko henkensä pysyttelihe tomumajassaan useita päiviä, useita viikkoja ja sietämättömiä kuukausia, kunnes minun piinaantuneet hermoni ottivat vallan ylitseni niin, että minä, hulluna viipymisestä, pirullisin sydämin kirosin päivät ja tunnit ja ne katkerat silmänräpäykset, jotka tuntuivat tulevan yhä pitemmiksi samassa suhteessa kuin hänen aurinkonsa kallistui loppua kohti, kuten kuolevan päivän varjot.
Mutta eräänä syysiltana, kun kaikki tuulet avaruudessa olivat laskeutuneet lepoon, huusi Morella minua vuoteensa ääreen. Sakea sumuhuntu lepäsi yli maan, lämmin hehku vetten päällä ja metsän moniväriset lokakuulehdet siinsivät kaikin värein ikään: sateenkaari olisi lehahtanut alas taivaan korkeudesta.
„Ah, millainen päivä”, sanoi hän, kun tulin hänen luokseen, „päivä ennen kaikkia muita joko elää tai kuolla! Tämä on ihana päivä maan ja elon lapsille, ah, vieläkin, vieläkin ihanampi raivaan ja kuoleman tyttärille!”
Suutelin häntä otsalle ja hän jatkoi:
„Minä kuolen, mutta olen sittenkin elävä”.
„Morella”.
„Ei koskaan ole ollut niitä päiviä, jolloin olet voinut rakastaa minua — mutta häntä, jota elämässä kammoit, on sinun kuolemassa rukoiltava”.
„Morella”.
„Minä toistan sen — minä kuolen. Mutta minulla on povellani todistus siitä kiintymyksestä — ah, niin vähän! jota olet tuntenut minun, Morellaa, kohtaan. Kun henkeni pakenee — on lapsi elävä — sinun ja minun, Morellan, lapsi. Mutta sinun päiväsi tulevat surunpäiviksi — sen surun, joka on pysyväisempi kuin kaikki muut tunteet, kuten sypressi on kestävämpi kuin muut puut. Sillä onnenhetket ovat nyt menneet ohitsesi ja onnea ei elämässä poimita kahta kertaa kuten Paestumin ruusuja kaksi kertaa vuodessa. Sinä et enää saa leikkiä teokselaista runoilijaa ajan pitkään, vaan vieraana viineille ja myrteille täytyy sinun kulkea ympäri maata kantaen mukanasi kuolinvaippaasi, kuten oikeauskoiset Mekassa”.
„Morella”, huudahtin minä. „Morella, kuinka tiedät sen?”
Mutta hän käänsi kasvonsa tyynyä vasten, heikko värinä kulki hänen ruumiissa, ja sillä tavalla hän kuoli, enkä koskaan enää kuullut hänen ääntään. Mutta kuten hän oli ennustanut, eli hänen lapsensa, tytär, jonka oli synnyttänyt kuollessaan ja joka ei hengittänyt ennenkuin äiti oli lakannut hengittämästä. Ja hän kehittyi ihmeteltävästi sekä ruumiin että hengen puolesta ja tuli täydellisesti vainajan kuvaksi ja minä rakastin häntä lämpimämmin kuin olin uskonut mahdolliseksi jotain maallista olentoa kohtaan.
Mutta ei viipynyt pitkää aikaa, ennenkuin tämä puhdas rakkauden taivas tummeni ja syvä jännitys, kauhu ja kalvaavat huolet kiidättivät esiin raskaita pilviä. Olen jo sanonut, että lapsi kehittyi ihmeteltävästi ruumiin ja sielun puolesta. Niin — tavaton oli tosiaan hänen ruumiillinen kasvamisensa; mutta kauheat, oi, kauheat olivat ne ajatukset, jotka syöksivät ylitseni seuratessani hänen henkistä kehitystään. Voiko olla muuten, kun minä joka päivä lapsen käsityksessä huomasin täysikasvuisen naisen ajatuksia, kun kokemuksen opetukset tulivat lapsen huulilta ja kun minä joka hetki näin kypsyyden viisauden tai intohimot hehkuvan hänen tutkivassa katseessaan? Kun kaikki tämä, sanon minä, selveni kauhistuneille aisteilleni ja kun en enää sitä voinut itseltäni salata ja tukehduttaa, vaikka vapisin joka silmäyksellä, onko silloin ihmettä, että minua kauhistutti muisto haudassa lepäävän Morellan hirmuisista mielikuvista ja kuulumattomista opeista? Minä salasin maailmalta ja sen uteliailta katseilta olennon, jota kohtalo pakoitti minut palvelemaan ja kotini ankarassa erakkoelämässä vartioin minä kaikkea, joka koski rakasta lasta. Ja vuosien vieriessä ja päivä päivältä tarkkaavasti katsellessani hänen pyhiin, lempeihin, kaunopuheisiin kasvoihinsa ja hänen kehittyneeseen ruumiiseensa, huomasin päivä päivältä uusia yhtäläisyyksiä lapsen ja hänen surun runteleman äitivainajansa välillä. Ja tunti tunnilta tulivat nämä yhtäläisyyden varjot yhä tummemmiksi ja täydellisemmiksi, yhä enemmän selviksi, hirveiksi ja kauheiksi katsoa. Voin kestää sen, että hänen hymyilynsä oli kuten äidillään, mutta minä vapisin, kun minä sittemmin huomasin, että se oli täysin yhtäläinen, minä voin sietää, että hänen silmänsä muistuttivat Morellan silmiä, mutta sitten alkoivat ne liian usein tähdätä sieluni syvyyksiin Morellan omalla vahvalla, sekavalla ajatustäydellisyydellä. Ja hänen korkean otsansa ääriviivoista, silkinhienoista kiharoista, kalpeista sormista, jotka kaivautuivat niihin, hänen surumielisesti sointuvasta puheestaan ja ennen kaikkea, oi, ennen kaikkea vainajan puheenkäänteistä ja ilmeestä rakkaan elävän huulilla elpyivät näännyttävät, kauheat ajatukset, virvoittui se naamio, joka ei koskaan tahtonut kuolla.
Tällä tavoin kuluivat ensimäiset kymmenen vuotta tyttäreni elämästä, mutta yhä oli hän vielä nimetön maan päällä. „Lapseni” ja „rakkaani” olivat ne nimitykset, joita isän rakkaus antoi hänelle, ja se erakkoelämä, jota hän vietti, poisti kaiken seurustelun ja teki muun nimen tarpeettomaksi. Morellan nimi oli kuollut hänen kanssaan. En koskaan ollut tyttäreni kanssa puhunut hänen äidistään. Tosiaan ei lapsi ollut saanut lyhyen elämänsä aikana muita vaikutuksia ulkomaailmasta kuin ne, joita meidän yksinäisyytemme ahtaat rajat saattoivat hänelle tarjota.
Mutta vihdoin luulottelin hermostuneesta ja kiihoittuneesta tilassani saavani kasteen kautta mahdollisen pelastuksen kauheasta kohtalosta. Ja kun seisoin kastemaljan äärellä, olin epätietoinen, minkä nimen hänelle valitsisin. Monta kaunista nimeä, täynnä viisautta ja ihanuutta, nimeä vanhalta ja uudelta ajalta, omasta maastani ja muualta, tunkeutui huulilleni, monta, monta kaunista, armasta ja lempeää, onnellista ja hyvää nimeä. Mikä saattoi minut silloin häiritsemään kuolleen ja haudatun nimeä? Mikä pahahenki pakoitti minut hiljaa kuiskaamaan sen äänen, jonka pelkkä muistokin sai punaisen vereni virtana syöksymään sydämeen? Mikä syvyyden henki puhui sieluni syvimmässä sisimmissä, kun minä yön hiljaisuuden synkissä ristiriidoissa kuiskasin pyhän miehen korvaan „Morella”. Ja mikä muu kuin saatana oli syynä siihen, että minun tyttäreni käsittäessään tämän tuskin kuuluvan äänen, vavahti hämmästyneenä, vääristetyin kasvonpiirtein ja kalmankalpeana; ja suunnaten ensimäisen katseen maasta taivaaseen, vaipui hän valtoinaan alas perhehautaholvimme mustille marmoripaasille ja vastasi: „Täällä minä olen!”
Kirkkaasti, kylmästi ja täysin selvästi sattuivat nämä sanat korviini ja vierivät sieltä kuten sulanut lyijy sähisten sydämeeni. — Vuodet — vuodet voivat kulua, mutta ei milloinkaan tämän hetken muisto. Minä en ollut vieras viinille ja kukkasille — mutta haudan puut, kuuset ja sypressit varjostivat minua yöt ja päivät. Ja minä en kauemmin enää pitänyt lukua ajasta ja paikasta, minun onneni tähdet sammuivat taivaalla, ja sen vuoksi tuli maa pimeäksi ja sen olennot häilyivät ohitseni haamujen tavoin ja niiden joukosta näin minä ainoastaan — Morellan. Avaruuden tuulet kuiskivat ainoastaan yhden äänen korviini, porisevat meren aallot alituiseen valittivat: „Morella!” Mutta hän kuoli ja omilla käsivarsillani kannoin hänet hautaan. Ja minä nauroin kauan ja katkerasti, kun hautaholvissa, johon tein sijan toiselle, ei ollut jälkeäkään ensimäisestä — Morellasta.
Helsingin kuvalehti 4-5/1909.
