Simplicius.
Kirj.Emile Zola.
Suomennos.
I.
Oli kerran, — kuuntele tarkoin, Ninon, olen kuullut tämän kertomuksen vanhalta paimenelta, — oli kerran saaressa, jonka meri jo aikoja sitten on niellyt, kuningas ja kuningatar, joilla oli poika. Kuningas oli suuri kuningas: hänen lasinsa oli syvin hänen valtakunnassaan; hänen miekkansa raskain; hän tappoi ja joi kuninkaallisesti. Kuningatar oli kaunis kuningatar: hän käytti niin runsaasti ihomaalia, ettei hän ollut paljon päälle neljänkymmenen. Poika oli houkkio.
Mutta houkkio suurinta laatua, sanoivat järkevät ihmiset valtakunnassa. Kuudentoista vuotiaana vei kuningas hänet sotaan: oli hävitettävä eräs naapurikansa, jolla oli se suuri virhe, että omisti maapalstan. Simplicius käyttäysi kuin tomppeli: hän pelasti verilöylystä kaksi tusinaa vaimoja ja kolme ja puoli tusinaa lapsia; vähällä oli, ettei hän itkenyt miekan iskuja antaessaan; vihdoin nähdessään taistelukentän veren tahraamana ja täynnä ruumisläjiä, hänen sydämensä niin täyttyi säälillä, ettei hän syönyt kolmeen päivään. Kuten näet, Ninon, oli hän julman pöllö.
Seitsemäntoista vanhana täytyi hänen ottaa osaa suureen juhlaan, jonka hänen isänsä pani toimeen kaikille valtakunnan kuivakurkkuisille suuruuksille. Siellä hän jälleen teki tyhmyyksiä tyhmyyksien päälle. Hän tyytyi muutamaan suupalaan, puhui vähän, ei kiroillut ensinkään. Kun hänen lasinsa uhkasi aina pysyä täytenä hänen edessään, näki kuningas olevansa pakotettu, pelastaakseen perheensä maineen, tyhjentämään se tavan takaa salavihkaa.
Kun hän oli täyttänyt kahdeksantoista, ilmestyi parranhaivenia hänen leukaansa. Silloin äkkäsi hänet eräs kuningattaren hovinaisista. Hovinaiset ovat hirveitä, Ninon. Tämä näin ei tahtonut sen vähempää, kuin että nuori prinssi suutelisi häntä. Lapsi parka ei sitä juuri mielinyt. Hän vapisi kovasti, kun hovinainen häntä puhutteli, ja pötki pakoon heti kun huomasi hänen hameensa liepeet puutarhassa. Hänen isänsä, joka oli hyvä isä, näki kaikki ja nauroi partaansa. Mutta kun nainen juoksi kiivaammin eikä suukkosta kuulunutkaan, punastui hän sellaisen pojan tähden ja antoi itse pyydetyn suudelman, aina vaan pelastaakseen sukunsa arvon.
— Oi tuota pientä hölmöä! sanoi suuri, viisas kuningas.
II.
Kahdenkymmenen vanhana Simpliciuksesta tuli täydellinen idiootti. Hän kohtasi metsän ja rakastui.
Näinä muinaisina aikoina ei vielä kaunistettu puita saksittamisilla eivätkä kylvetyt ruohokentät eikä hiekotetut käytävät olleet silloin muodissa. Oksat kasvoivat mielensä mukaan, Jumala yksin sievisteli vaarainpensaat ja sovitti polut. Simpliciuksen tapaama metsä oli ääretön, viheriä pesä, lehtiä ja vaan lehtiä, läpipääsemättömiä lehtoja, joita mahtavat käytävät halkoilivat. Kasteen huumaamana sammal rehotti vapaasti; norjia varsiaan ojennellen orjantappurat etsivät toisiaan metsänaukeamilla mielettömiin tansseihin suurten puitten ympärille; suuret puut itse, pysyen tyyneinä ja rauhallisina, käänsivät jalkaansa varjossa ja humuten kurottivat suutelemaan kesän säteitä. Vihertävä nurmi kasvoi missä sattui, oksilla kuten maaperässäkin; lehti halasi metsää, kaunokit ja lemmikit, pyrkien aukeamaan, erehtyivät toisinaan ja kukkivat vanhoilla, kaatuneilla puunrungoilla. Ja kaikki nämät oksat, kaikki ruohot, kaikki kukat lauloivat; kaikki lyöttäysivät lähelle toisiaan voidakseen mukavammin jaaritella, kertoakseen toisilleen ihan hiljaisella äänellä kukanterien salaperäiset lemmensuhteet. Elämän henkäys huokui tummien metsien syvyyksissä, antaen äänen jokainoalle sammalvarrelle aamuruskon ja illanhämyn sanoin selittämättömissä laulajaisissa. Sellainen oli puitten mittaamaton juhla.
Leppätertut, sittiäiset, korennot, perhoset, kaikki kukoistavien pensasten kauniit rakastajat tapasivat toisiaan joka metsän kolkassa. Sinne he olivat perustaneet pienen tasavaltansa; polut olivat heidän polkunsa, purot heidän puronsa, metsä heidän metsänsä. He majailivat mukavasti puitten juurella, alimmilla oksilla, kuivissa lehdissä, asuivat siellä kuin kotonaan, rauhallisina vallotuksen oikeudella. Muuten he olivat, kunniallisten ihmisten tavoin, jättäneet ylemmät oksat kertuille ja satakielille.
Metsä, joka lauloi oksiensa, lehtiensä, kukkastensa kautta, viserteli vielä kautta hyönteisten ja lintusten.
III.
Simpliciuksesta tuli muutamassa päivässä metsän vanha ystävä. Ne lörpöttelivät keskenään niin mielettömästi, että metsä vei häneltä senkin vähän järjen, mikä hänellä oli jälellä. Kun hän jätti metsän sulkeutuakseen neljän seinän sisälle, istuakseen pöydän ääressä, nukkuakseen sängyssä, oli hän aina haaveiluissa. Vihdoin hän, eräänä kauniina aamuna, jätti yhtäkkiä asuntonsa ja asettui asumaan rakastamaansa lehtimajaan.
Siellä hän valitsi itselleen suunnattoman palatsin.
Salina hällä oli suuri, pyöreä metsänaukeama, pinta-alaltaan noin tuhannen syltä. Pitkät, tummanvihreät verhot kaunistivat sitä yltä yleensä; viisisataa norjaa pylvästä kannatti katon alla smaragdinväristä pitsihuntua; itse katto oli laaja sinihohtoisen atlassikankaan karvainen kaari, kultanauhoilla kirjaeltu.
Makuuhuoneena oli hällä suloinen kammio, salaperäisyyttä ja tuoreutta täynnä. Laattiaa, kuten seiniäkin, peitti jälittelemätön nukkamatto. Kallioon oli joku jättiläinen uurtanut alkoovin, jonka väliseinät olivat punasta marmoria ja permanto rubiinipölyä.
Hänellä oli niinikään kylpyhuone, kirkas, kumpuava lähde, kristallinen kylpyamme kukkasryhmän peitossa. En puhukaan, Ninon, käytävistä, joita risteili palatseissa, en tanssi- enkä näytelmäsaleista, en puutarhoista. Se oli sellainen kuninkaallinen asunto, jonkalaatuisia Jumala osaa rakentaa.
Prinssi saattoi tästedes olla niin tyhmä kuin mieli. Hänen isänsä luuli hänen muuttuneen sudeksi ja haki itselleen arvokkaamman kruununperillisen.
IV.
Simpliciuksella oli paljon hommaa päivinä jälkeen muuttonsa. Hän teki tuttavuutta naapuriensa, maan koppakuoriaisen ja ilman perhosen kanssa. Kaikki olivat hyviä elukoita, melkein yhtä järkeviä kuin ihmiset.
Alussa oli hänen vähän vaikea ymmärtää heidän kieltään, mutta kohta hän huomasi, että hänen tuli siitä kiittää ensimmäistä kasvatustaan. Hän tottui pian hyönteisten lyhyeen, mutta ytimekkääseen kieleen. Yksi ainoa ääni merkitsi hänelle, kuten heillekin, sataa eri esinettä, äänen koron ja pituuden mukaan, niin että hän unhotti ihmisten, rikkaudessaan niin köyhän kielen.
Uusien ystäviensä elämänlaadut viehättivät häntä. Hän kummasteli etenkin heidän tapaansa arvostella kuninkaita, he eivät, näet, tahtoneet niitä ensinkään. Vihdoin hän huomasi olevansa tietämätön heidän rinnallaan ja päätti lähteä heidän kouluihinsa opiskelemaan.
Hän oli varovaisempi suhteissaan sammaliin ja orapihlajiin. Kun ei hän vielä voinut käsittää ruohonkorren ja kukkasen sanoja, oli tämä puutteellisuus omiansa suuresti jäykistämään heidän keskustelujaan.
Lyhyesti, metsä ei katsonut häntä vihasilmillä. Se ymmärsi, että tämä oli luonteeltaan yksinkertainen olento ja että hän eläisi hyvässä sovussa eläinten kanssa. Ei enään varottu häntä. Usein hän äkkiarvaamatta tapasi käytävän perällä perhosen suutelemassa päivänkukan verhiötä.
Pian voitti orapihlaja arkuutensa siihen määrään, että antoi tuntia nuorelle prinssille. Se opetti lemmekkäästi hänelle lemujen ja värien kielen. Joka aamu siitä lähtien purppuraiset kukanterät tervehtivät Simpliciusta hänen herätessään, viheriä lehto kertoi hänelle yön tansseista, sirkka uskoi hänelle hiljaa olevansa hurjasti rakastunut orvokkiin.
Simplicius oli hyväksi ystävättärekseen valinnut hentovartaloisen kultakorennon, jonka siivet värisivät. Tuo armas kaunotar osottausi parantumattomaksi keikailijaksi: se piti häntä pilkkanaan, näytti kutsuvan häntä, ja pakenikin keveästi hänen tavottavaa kättään. Suuret puut, jotka näkivät nämä juonet, nuhtelivat sitä aika lailla ja juttelivat vakaina keskenään, että sen loppu ei olisi iloinen.
V.
Äkkiä Simplicius tuli hyvin levottomaksi.
Leppäterttu, joka huomasi ensimmäisenä ystävän murheellisuuden, koetti ripittää häntä. Itkien hän vastasi olevansa iloinen kuin ensi päivinä.
Nyt hän nousi aamunkoitteessa ja juoksi iltaan asti pitkin metsiä. Hiljaa hän taivutteli oksia tutkien joka pensaan. Hän kohotti lehtoa ja tarkasteli sen varjoa.
— Mitä meidän oppilaamme etsii? kysy orapihlaja sammaleelta.
Hämmästynyt korento, jonka rakastaja oli hyljännyt, luuli hänen tulleen hulluksi rakkaudesta. Se lensi ilveilemään hänen edessään. Mutta hän ei sitä katsonutkaan. Suuret puut olivat oikein sitä arvostelleet: ensimmäinen vastaantuleva perhonen sen pian lohdutti.
Lehdet olivat suruissaan. Ne näkivät nuoren prinssin tutkivan joka mättään, tarkkaan silmäilevän pitkät solat, ne kuulivat hänen valittavan syvällä viidakossa, ja ne sanoivat:
— Simplicius on nähnyt Vetten-kukkasen lähteen haltijattaren.
VI.
Vetten-kukkanen oli auringonsäteen ja kastehelmen tytär. Hän oli niin kirkkaan kaunis että rakastajan suudelma oli tappava hänet, hän huokui niin suloista tuoksua, että suudelma hänen huuliltaan oli hurmaava rakastajan.
Sen tiesi metsä ja mustasukkaisena kätki jumaloiman lapsensa. Se oli antanut hänelle asunnoksi tuuheimpain oksiensa varjostaman lähteen. Siellä tyyneessä siimeksessä Vetten-kukkanen säteili sisartensa keskessä. Laiskotellen hän heittäysi virran vietäväksi, pikku jalat puoleksi laineitten verhoamina, hohtava helmiseppele vaaleilla kutrilla. Hänen hymynsä oli lumpeenkukkien ja kurjenmiekkojen nautinto. Hän oli metsän sielu.
Hän eleli huoletonna, ei tuntenut maan päällä kuin äitinsä, kasteen, ja taivaasta vaan auringonsäteen, isänsä. Hän tunsi olevansa häntä tuudittavan laineen ja häntä varjostavan oksan rakastama. Hänellä oli tuhannen lempijää eikä yhtään rakastajaa.
Vetten-kukkanen tiesi hyvin, että hän oli kuoleva rakkaudesta. Tässä ajatuksessa oli hänen huvinsa, hän eli toivoen kuolemaa. Hymysuin hän odotti armastaan.
Eräänä tähtikirkkaana yönä oli Simplicius nähnyt hänet käytävän polvekkeessa. Koko pitkän kuun hän häntä haeskeli luullen tapaavansa hänet joka puunrungon takana. Aina hän oli näkevinään hänen puikkelehtivan puitten välissä; mutta paikalle juostessaan ei hän tavannutkaan kuin taivaan henkäyksen huojuttamien poppeleitten tummat varjot.
VII.
Nyt oli metsä vaiti; se varoi Simpliciusta. Se tuuhensi lehvänsä, se langetti pimeimmän yönsä nuoren prinssin tielle. Vetten-kukkasta uhkaava vaara teki sen yrmeäksi; se ei enään hyväillyt, sen rakastettava lörpötys oli kadonnut.
Haltijatar tuli uudelleen metsänaukeamalle, ja Simplicius näki hänet toistamiseen. Mielettömänä toivossaan syöksähti hän häntä takaa-ajamaan. Tuo lapsukainen, joka oli keikahtanut kuunsäteelle, ei kuullut hänen askeltensa töminää. Hän lensi vaan näin, kevyenä kuin höyhen, jota tuuli kulettaa.
Simplicius juoksi, juoksi hänen jälissään saavuttamatta häntä. Kyyneleitä virtasi hänen silmistään, epätoivo täytti hänen sydämensä.
Hän juoksi, ja tuskallisena seurasi metsä tätä järjetöntä juoksua. Pensaat tukkivat hältä tien. Vaarainpensaat piirittivät hänet okasilla käsivarsillaan äkkiä pysäyttäen hänet kulussaan. Koko metsä puolusti lastaan.
Hän juoksi ja tunsi, että sammal hänen jalkainsa alla muuttui niljakkaaksi. Puitten oksat kiertyivät tiukemmalle toistensa ympäri vankkoina kuin teräsvarret. Laaksossa kuivat lehdet kokoontuivat läjiin! kaatuneet puunrungot asettuivat poikkipuolin poluille; kalliolohkareet vyöryivät itsestään nuoren prinssin tielle. Itikka pisti häntä kantapäähän, perhonen sokaisi hänet räpytellen siipiään hänen silmäluomillaan.
Näkemättä häntä, kuulematta häntä pakeni Vetten-kukkanen aina vaan kuunsäteellä. Tuskalla tunsi Simplicius, että oli tuleva hetki, jolloin hän katoaisi.
Ja epätoivoisena, läähättäen, hän juoksi.
VIII.
Hän kuuli vanhain tammien huutavan vihoissaan:
— Miksi et sanonut olevasi ihminen? Me olisimme piiloutuneet sinulla, olisimme kieltäytyneet antamasta tunteja, ettei sinun pimeyden silmäsi olisi nähnyt Vetten-kukkasta, lähteen haltijatarta. Sinä olet näyttäytynyt meille viattomana kuin eläin, ja kas tänään sinä osotatkin ihmismieltä. Katsohan, sinä muserrat kovakuoriaisia, sinä riistät irti lehtiämme, sinä taitat oksiamme. Itsekkäisyyden tuuli kulettaa sinua mukanaan, sinä tahdot meiltä varastaa sielumme.
Ja orapihlaja lisäsi:
— Simplicius, pysähdy, ole armelias! Kun oikullinen lapsi tahtoo hengittää tähtikukkieni tuoksua, miksei hän salli niiden puheta vapaasti oksalla? Hän poimii ne eikä niistä nauti kuin tunnin.
Ja sammal sanoi vuorostaan:
— Pysähdy, Simplicius, tule uinailemaan tuoreelle samettimatolleni. Tuolla kauvempana, puitten välissä, näet Vetten-kukkasen leikkivän. Näet hänen kylpevän lähteessä, näet ripustavan kaulalleen kaulavitjoja kosteista helmistä. Puoleksi sinä saat iloita hänen näkemästään; kuten meidänkin, on sinun sallittu elää häntä nähdäksesi.
Ja koko metsä kertoi:
— Pysähdy, Simplicius, suudelma tappaa hänet, älä anna sitä suudelmaa. Etkö sitä tiedä? Eikö lähettimme, illan henkäys, ole sulle sitä sanonut? Vetten-kukkanen on taivaallinen kukka, jonka tuoksu antaa kuoleman. Oi kukkaparka! hänen kohtalonsa on kummallinen. Sääli häntä, Simplicius, älä juo hänen sieluaan hänen huuliltaan.
IX.
Vetten-kukkanen käännähti ja näki Simpliciuksen. Hän hymyili, hän viittasi häntä lähestymään, sanoen metsälle:
— Katso tässä tulee armahainen.
Kolme päivää, kolme tuntia, kolme minuuttia oli prinssi tavottanut haltijatarta. Tammien lauseet kumisivat vielä hänen takanaan; hän oli kiusauksessa paeta.
Vetten-kukkanen puristi jo hänen käsiään. Hän kohousi pienille varpailleen, kuin kuvastimessa näkyi hänen hymynsä nuoren miehen silmissä.
— Sinä olet viipynyt, sanoi haltijatar. Sydämeni tiesi sinun olevan metsässä. Nousin kuun säteelle ja etsin sinua kolme päivää, kolme tuntia, kolme minuuttia.
Simplicius oli vaiti, pidätti hengitystään. Haltijatar istutti hänet lähteen reunalle, hyväili häntä katsellaan; ja mies pitkään tarkasteli häntä.
— Etkö minua tunne? virkkoi Vetten-kukkanen. Usein olen sinut unissa nähnyt. Menin luoksesi, sinä otit minua kädestä, sitten me kävelimme, sanattomina ja värähdellen. Etkö ole minua nähnyt? Etkö muista uniasi?
Hän avasi vihdoin suunsa.
— Älä sano mitään,virkkoi haltijatar. Minä olen Vetten-kukkanen, sinä lemmikkini. Me menemme kuolemaan.
X.
Suuret puut taivuttelivat latvojaan paremmin nähdäkseen tuon nuoren parin. He vavahtelivat tuskasta, he sanoivat toinen toisilleen puusta puuhun, että heidän sielunsa oli lähtevä lentoon.
Kaikki äänet taukosivat. Ruohonkorren ja tammen oli vallannut sanomaton sääli. Ei kuulunut lehvistä enään vihan huuto. Simplicius, Vetten-kukkasen lemmikki, oli vanhan metsän poika.
Haltijatar nojasi päätään hänen olkaansa vastaan. Kumartuen puron ylitse hymyilivät he toisilleen. Toisinaan he, otsaansa kohottaen, seurasivat silmillään kulta-auerta, joka värisi auringon viime säteissä. He lähestyivät toisiaan verkalleen, verkalleen. He odottivat ensimmäistä tähteä sulautuakseen yhteen ja lentääkseen pois iäksi.
Ei yksikään sana häirinnyt heidän huumettaan. Sielujaan, jotka kohosivat heidän huulilleen, he vaihtelivat huohotuksissaan.
Päivä kalpeni, rakastavaisten huulet yhä lähenivät toisiaan. Hirmuisessa ahdistuksessaan pysyi metsä liikkumatta, sanatonna. Suuret vuoret, joista lähde pulppusi, langettivat leveät varjonsa parin yli, joka sädehti tummenevassa yössä.
Tähti ilmestyi, ja huulet yhdistyivät autuaalliseen suudelmaan, ja pitkälleen nyyhkyttivät tammet. Huulet yhtyivät, sielut haihtuivat.
XI.
Eräs nerokas mies eksyi metsään. Hänen seurassaan oli eräs oppinut.
Tuo nerokas mies teki syvällisiä huomautuksia metsien epäterveellisestä kosteudesta ja jutteli kauniista ruohokentistä, jotka voitettaisiin katkomalla kaikki nuo rumat puut.
Oppinut mies uneksi saavuttavansa nimen tieteitten maailmassa löytämällä jonkun vielä tuntemattoman kasvin. Hän nuuski joka kolkan ja löysi nokkosia ja villeheiniä.
Lähteen reunalle saapuessaan tapasivat he siellä Simpliciuksen ruumiin. Prinssi hymyili kuolon unessa. Jalkoja huuhteli virta, pää lepäsi rannan nurmella. Ainiaaksi sulkeuneille huulilleen painoi hän pientä, valkean ja vaaleanpunasen väristä, erittäin hienoa ja hyvänhajuista kukkasta.
— Houkkio-parka! sanoi nerokas mies, varmaan on hän tahtonut poimia kukkasia ja siihen hukkunut.
Oppinut vähät välitti ruumiista. Hän oli siepannut kukkasen ja, muka tutkiakseen sitä, repi terän rikki. Sitten, sen murrettuaan, huudahti hän:
— Mikä kallis löytö! Tämän houkon muistoksi nimitän minä tämän kukan Anthapheleia limnai’ksi.
Oi! Ninette, Ninette, ihanteeni, Vetten-kukkasta kutsui tuo raakalainen nimellä Anthapheleia limnaia!
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 33-34/1898.
