Golgata.
Kirj. Kataja.
Syyskuun aurinko oli mailleen menemässä; kajastus sen viimeisistä säteistä loi huoneesen lumottavan hohteen, päivän viimeisen surumielisen tervehdyksen, sen väistyessä voittavan yön tieltä.
Taudin kuihduttamana makasi nuori taidemaalari Kaarlo Walta vuoteellaan, kuumeesta hehkuvin silmin katsellen tätä hohdetta, jota jo esiin hiipivä hämärä alkoi kietoa riuduttavaan syleilyynsä.
Huone oli rappeutunut ja huonosti kalustettu. Katto oli savusta mustunut, lattia kulunut, akkunat ilman verhoja. Mutta siinä oli asunut eteenpäin pyrkivä, ahkera taiteilijahenki, sen todistivat lukuisat maalaukset, harjoitelmat ja piirustukset, jotka peittivät ajan hampaan pahasti kuluttamia seinäpapereita.
Lähellä akkunaa oli maalaustelineillä suurehko taulu; siihen kiintyi lopuksi sairaan levottomasti sinne tänne harhaileva silmäys, silmäys, jossa ilmeni kiihkeys, tuskallinen kaipaus ja samalla synkkä toivottomuus.
Siinä oli hänen ensimmäinen suurempi teoksensa — ja luultavasti myöskin viimeinen. Riuduttavan taudin jo hiipiessä hänen ruumiissaan oli hän henkensä koko innolla ryhtynyt sitä valmistamaan; sielunsa silmien edessä väikkyvistä utukuvista oli hän luonut henkeä, lihaa ja verta ja siveltimellään loihtinut ne esiin taululle voimakkaina ja henkevinä, tunnelma ja väritys oli ilmestynyt kuin itsestään — silloin, juuri silloin kun hän alkoi keskittää henkensä voimat taulun päähenkilöön, joka työn kestäessä oli hänen sielussaan hämärästä ja epäselvästä haamusta kehittynyt ihanaksi, kunnioitusta herättäväksi, selväpiirteiseksi olennoksi, silloin putosi sivellin hänen voimattomista käsistään ja hän kääntyi vuoteen omaksi ...
Voisiko hän koskaan enää siitä nousta? Rintatauti oli pitkälle kehittynyt ...
Iltaruskon hohde valaisi nyt selvästi taulua. Siinä oli kuvattuna Golgata, paikka, jonka vuosisatojen kuluessa lukemattomat taiteilijat ovat kuvanneet, sekä kuolemattoman maineen saavuttaneet mestarit että sellaiset, joidenka nimiä taiteen historia ei ole säilyttänyt. Nuori taiteilija oli aiheekseen valinnut sen hetken, jolloin Jesus teloittajien ja verenhimoisen rahvaan seuraamana on saapunut vuorelle, jossa hänen ihmiskunnanhylkiöidenparissa tulee kärsiä tuskallinen kuolema. Voimakkailla piirteillä olivat siinä kuvatut raivostunut rahvas, voitonriemuiset juutalaiset papit, Rooman karaistuneet, välinpitämättömiltä näyttävät sotilaat, hurjat, kahlehditut ryövärit, pelon ja ynseyden sekainen ilme kasvoillaan, ristien ääressä puuhailevat julmannäköiset teloittajain apulaiset. Syrjässä seisoi kauhun ja tuskan valtaamana uskollisten pieni joukko; Jesuksen äitiä, joka oli maahan vaipumaisillaan, tuki Johannes. Kaiken tämän yli kaareili etelän tummansininen taivas, vuoren alapuolella häämöittivät Jerusalemin upeat rakennukset, mutta taivaanrannalla kohosi musta pilvi, joka Vapahtajan kuolinhetkellä oli vaippaansa kietonut taivaan ja maan.
Mutta Hän itse — Hän, joka oli oleva taulun keskustana, johonka tuhansien rakkautta, tuskaa, sääliä, vihaa tai voitonriemua ilmaisevat silmät tähtäsivät, Hän ei ollut vielä siinä! Muutamilla rajapiirteillä oli ristin ääreen merkitty maailman Vapahtajan nöyrä, mutta samalla ylevä asento — siihen oli työ keskeytynyt, kenties ainaiseksi.
Ja huomenna alkoi Ateneumissa näyttely, johonka taulu oli aiottu ...
Eteisestä kuului askeleita, ovi avautui ja huoneesen astui vanha leskirouva, jonka luona Kaarlo asui. Hän oli ollut apteekista noutamassa lääkärin määräämiä lääkkeitä, jotka hän nyt asetti vuoteen viereen pöydälle.
„Kuinka nyt voitte, herra Walta?” kysyi hän ystävällisesti. „Nyt kun saatte lääkkeitä, pääsette ehkä tuosta ilkeästä yskästä.”
Kaarlo huokasi kärsimättömästi. Miksi emäntä siinä suotta teeskenteli, kun kerran tiesi, että tila oli melkein toivoton. Olihan Kaarlo kuullut mitä lääkäri hänelle pois lähtiessään viereisessä huoneessa kuiskasi: „Tauti on pitkälle edistynyt, kovempi mielenliikutus tai suurempi voimanponnistus voi tuottaa verensyöksyn, ja silloin ...” Ja huomennahan oli aikomus siirtää hänet sairashuoneesen ...
Emäntä toi hänelle raikasta juomavettä, asetti kynttilän ja tulitikut pöydälle ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kaarlo vastasi kieltävästi, ja rouva poistui, luvaten myöhemmin illalla tulla häntä taas katsomaan.
Hämärä alkoi jo väistyä pimeyden tieltä; värit taululla olivat jo sulaneet yhteen, mustana levynä kuvastui se akkunaa vastaan, jota ulkopuolella oleva kaasuliekki valaisi. Liike kadulla oli vielä vilkas, rattaat kolisivat epätasaisella kivityksellä, jalkakäytävät kajahtelivat työstään palaavien työmiestenraskaista askeleista, puhelua, naurua ja huutoja kuului milloin lähempää, milloin kauvempaa. Samassa talossa olevan ruokakaupan ovikello kilisi lakkaamatta.
Kaarlo ummisti silmänsä ja koetti nukkua, mutta uni pysyi poissa hänen vuoteeltaan. Yskä, joka päivällä oli tuntunut helpommalta, alkoi taas häntä rasittaa. Vähän väliä täytyi hänen nousta istualleen, kun ankarat kohtaukset salpasivat hänen henkensä, vaipuakseen taas uupuneena ja kylmän hien vallassa vuoteelle.
Hän muisteli kulunutta elämäänsä. Köyhässä työmiehen kodissa oli hän lapsuutensa päivät viettänyt, usein saanut nälkää ja vilua kärsiä. Sitten oli hän päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle. Silloin jo alkoivat hänen uinailevat taiteilijalahjansa herätä eloon. Joutohetkiään hän ei viettänyt ikäistensä seurassa eikä heidän ajanviettoihinsa osaa ottanut, vaan vetäytyi yksinäisyyteen, koettaen paperille kuvata kaikki havaintonsa, aluksi lyijykynällä, sittemmin jo väreilläkin. Eräänä aamuna, kun hän istui makasiinissa ja käyttäen suurta tavaralaatikkoa pöytänään kuvasi pihalla seisovaa hevosta, tuli hänen isäntänsä sattumalta sinne. Se oli käännekohta hänen elämässään. Kauppias, taidetta ymmärtävä mies, huomasi heti, että piirustus, jota poika hämillään koetti piilottaa, oli erinomaisella taidolla tehty. Nähtyänsä hänen edelliset piirustuksensa ja maalauksensa, jotka kaikki osottivat kieltämättömiä lahjoja, päätti hän Suomen taiteelle pelastaa tämän nuoren taiteilijan-alun. Nyt alkoi valoisin aika Kaarlon elämässä. Hänen suojelijansa hankki hänelle opetusta ja toimitti hänet sittemmin taidekouluun. Kuinka innokkaasti hän nyt työskenteli! Pian oli hän koulun edistyneimpiä oppilaita ja opettajilla oli mitä parhaimmat toiveet hänestä. Mutta silloin kohtasi häntä kova isku. Hänen hyväntekijänsä kuoli äkkiä, ja hänen kuoltuaan huomattiin, että hän viime aikoina oli kärsinyt melkoisia tappioita, niin että kuolinpesä oli julistettava vararikkoon. Kaarlo, jonka vanhemmat sillä välin olivat kuolleet, oli nyt yksin maailmassa. Hänen olisi ollut taideopintonsa lopettaminen, jollei eräs kivipainon omistaja, joka oli kuullut tästä lahjakkaasta nuorukaisesta, olisi tarjoutunut kustantamaan hänen opintojansa, sillä ehdolla että Kaarlo sitoutui viideksi vuodeksi palvelukseen hänen kivipainossaan. Kaarlo suostui tarjoukseen, ja kun hänen oppijaksonsa oli päättynyt, ryhtyi hän sopimuksen mukaan työhönsä herra Thorningin kivipainossa. Mutta pian sai hän huomata, että oli pitkäksi aikaa leikannut oman kehityksensä siivet. Aamusta iltaan oli hänellä työtä; hän sai kaavaella olut- ja viinipullojen nimilippuja, paperossilaatikoiden kansia tai räikeän värisiä ilmoituspapereita, jossa taiteellisuus tuskin nimeksikään voi tulla kysymykseen. Taiteensa harjoittamiseen ei hänelle juuri ollenkaan jäänyt aikaa. Joku toinen olisi kahleensa katkaissut, mutta Kaarlo oli liian rehellinen sopimustaan rikkoakseen. Kärsivällisesti teki hän vuosien vieriessä työtänsä, pannen säästöön osan pienestä palkastansa, voidakseen palvelusaikansa päätyttyä ainakin ensi aluksi kokonaan antautua taiteensa harjoittamiseen. Ja niin kuluivat vihdoin määrätyt viisi vuotta umpeen.
Kaarlo oli nyt vapaa. Tulisella innolla ryhtyi hän työhön voittaakseen takaisin menetetyn ajan. Mutta — vapautus tuli liian myöhään. Alituinen istuminen ummehtuneessa ilmassa oli turmellut hänen muutenkin heikon terveytensä ja ... nyt makasi hän tässä voimatonne saamatta valmiiksi „Golgataansa”, josta hän niin kauvan oli uneksinut, josta hän niin paljon toivoi ...
Kaarlo huokasi ja heräsi mietteistään. Hän sytytti kynttilän kuullessaan rouvan askeleita viereisestä huoneesta. Rouva toi hänelle illallista: lihalientä ja nisuleipää, mutta hän saattoi niellä vaan muutamia lusikallisia. Emäntä korjasi hänen vuodettaan, järjesti kaikki yön varalle ja poistui, sanoen rupeavansa levolle viereiseen huoneesen voidakseen kuulla, jos Kaarlo jotakin yöllä tarvitsisi.
Kaarloa alkoi painostaa; olihan hän niin vähän nukkunut edellisinä öinä. Kadulta kuuluva hälinä hiljeni hiljenemistään. Yskä oli hetkeksi lakannut rasittamasta. Hänen silmänsä painuivat vähitellen umpeen ja hän vaipui uneen …
Hän heräsi huudahtaen ja nousi istualleen, käsivarret ojennettuina ja sanomattoman ihastuksen ilme kasvoillaan. Hän katseli ympärilleen ja hohde hänen silmissään sammui. Niin, tämähän oli hänen huoneensa, ja tuolla akkunan ääressä, aamun kalvakassa valossa puolivalmis „Golgata”.
Hän oli uneksinut. Hän oli ollut istuvinaan taulunsa edessä, koettaen turhaan saada kankaalle esiin Vapahtajan kuvaa. Hänen käsivartensa oli raskas kuin lyijy eikä totellut hänen tahtoansa. Suru ja epätoivo valtasi hänet. Silloin alkoi taulu elää. Maisema laajeni, henkilöt eivät enää olleet kuvia, vaan todellisia, eläviä henkilöitä; hän huomasi seisovansa Golgatan vuorella, suuressa väkijoukossa. Siinä olivat kaikki hänen luomansa henkilöt: verenhimoinen rahvas, papit, Rooman sotilaat, ryövärit, kaikki, sellaisina kuin hän oli heidät mielessään kuvitellut. Ja tuolla ristinsä ääressä, nöyränä mutta ylevänä seisoi verinen, ruoskittu Vapahtaja, silmät maahan luotuina. Sanomaton kauhistus valtasi Kaarlon; hän tahtoi paeta, päästäksensä näkemästä kauheata näytelmää, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni kasvaneet maahan. Silloin nosti Vapahtaja päänsä ja loi häneen silmäyksen, joka tunkeutui hänen sisimpään olentoonsa. Siinä kuvastui ääretön rakkaus, sanomaton sääli jumalallisessa täydellisyydessä, jonka loistoa ihmissilmä tuskin saattoi sietää. Ikäänkuin huikaistuna ja omituisen, suloisen, mutta samalla mieltä riuduttavan tunteen valtaamana vaipui Kaarlo polvilleen; silloin kuuli hän ihmeellisen, lempeän äänen sanovan: „Tällaiseksi kuvaa minut uskollisilleni!” — ja heräsi.
Kaarlon sydän tykytti rajusti, hänen mielensä oli kiihkon vallassa. Hänen täytyi saada kankaalle kiinnitetyksi tuo ihana, jumalallinen unikuva, ennenkuin se hänen mielestään häipyi, hänen täytyi ... Olihan se Vapahtajan oma käsky ... Hän heitti peitteen yltään ja nousi lattialle — huone musteni aluksi hänen silmissään ja hän tarttui kiinni pöytään pysyäkseen pystyssä. Mutta sitten ponnisti hän kaikki voimansa ja astui horjuen akkunan luo. Kuumeentapaisella kiireellä haki hän esille värinsä ja siveltimensä; hän pelkäsi kadottavansa sielunsa silmien edessä väikkyvän kuvan, ja tämä pelko antoi hänelle voimia, kuoletti kaiken muun tunnon. Hänen kuihtuneet poskensa alkoivat punoittaa, silmänsä hehkua; sivellin kädessä asettui hän taulun eteen. Sitten alkoi hän maalata aamun kalvakassa valossa ...
*
Muutamien päivien kuluttua ilmestyi taidenäyttelyyn taulu, jonka kehystä verhosi musta suruharso. Se oli Kaarlo Wallan „Golgata”.
Nuori taiteilija oli aamulla löydetty kuolleena taulunsa edessä. Verensyöksy oli hänen päivänsä päättänyt.
Toverit toimittivat taulun näyttelyyn. Sen edessä seisoi aina taaja, vakavaan hartauteen vaipunut katsojaparvi. „Mikä vahinko!” sanoivat katsojat, ja samaa sanoivat sanomalehdet, puhuessaan Kaarlo Wallan ensimmäisestä ja samalla viimeisestä teoksesta. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että ylevämpää Kristuksen kuvaa tuskin oli ennen maalattu.
Mutta ei kukaan tiennyt, mikä kuolevalle taiteilijalle yksinäisenä aamuhetkenä antoi voimia päättämään työnsä, ennenkuin hänen silmänsä sammui ja kätensä jäykistyi ainaiseksi.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 10/1898.
