Mitä Kuuban sota Ahvenjärvellä vaikutti?
(Tosi tarina.)
Ahvenjärven kylään ei tullut muille sanomalehtiä kuin Herralan Kustaalle ja Wiialan ukolle.
Sunnuntaisin kokoonnuttiin aina Herralaan kuulemaan uutisia maailmalta. Kustaa luki lehdestään merkillisiä asioita, joita pitkä penkillinen miehiä kuunteli hartaasti ja piippujaan imeskellen.
Sotauutiset ne tietysti enimmän mieliä jännittävätkin. Rauhattomaksi kävi koko kylä, kun sotauutisia odoteltiin ja yhä enemmän teki mieli saada tietää siitä tai siitä tappelusta.
Kuuban kapina oli jo saanut mielet sellaiseen jännitykseen, että välisti vihoihin asti väiteltiin. Mutta ei sentään suurempaa mellakkaa ollut vielä syntynyt.
Mutta nyt kun saatiin kuulla, että oli syttynyt sota Amerikan ja Espanjan välillä, nyt kävi koko kylä levottomaksi. Sillä selvää oli, etteivät he enää saisi kirjeitä Amerikasta, vihollinen kun oli merellä uhannut kaikki laivat ampua samoin kuin „Mainenkin”. Ja Jaakkolan Erkki, joka aikoi Amerikkaan, sai jättää toistaiseksi semmoiset tuumat ja tyytyä kotonansa olemaan.
Taas oli Herralan pirtti täpösen täynnä väkeä. Kustaa oli vasta saanut sanomalehtensä ja istui pöydänpäässä, viisaan ja salaperäisen näköisenä, vähä väliä rykästen ja sauhuja puhallellen.
— Mitä uusia nyt näkyy? Ei ole meidänkään Jussilta kirjettä tullut moneen viikkoon. Vihollinen tuo lie nekin lukenut ja rahatkin pitänyt, kysyi Sannalan vanha emäntä.
Kustaa ryki vaan, oli viisaan näköisenä ja katseli pitkin lehtensä pitkiä palstoja.
Nuorta ja vanhaa, miestä ja naista istui penkillä jännittävässä hiljaisuudessa.
Mutta oven luona penkin päässä näkyi Wiialan ukko nojaten leukaansa ryhmysauvaansa vasten.
— Jaa, miehet, siitä sodasta voi tulla vielä semmoinen mellakka, että siihen sekaantuvat muutkin vallat — sanoi hän.
— Se Kuupa taitaa olla aimo valtakunta, — arveli siihen joku.
— Kuupa on saari Amerikan etelärannalla, semmoinen pienoinen saaren huiskale, mallilleen melkein kuin Lammassaari — selvitti Wiialan ukko.
Mutta Kustaakin sai nyt suunsa auki, kun kuuli, että Wiialan ukko alkaa selvittämään sota-asioita.
— Eipä ukko kuulu tietävän Kuupasta mitään. — Sitä piti hän näet omana oikeutenaan. — Kuupa on valtakunta kuin hevosen kenkä keskellä Atlanttia.
— Vai niin. Niinkuin minä en olisi katsonut kartasta, joka on Iivarilla kansakoulusta, — sanoi Wiialan ukko.
— Mutta ei se vaan saari ole. Tässä numerossa vasta on oikein pitkälti sodasta. Poikia ne taitavat olla ne espanjalaisetkin — sanoi Kustaa taas siihen.
— Olen minä sen jo lukenut omasta lehdestäni. Mutta selkäänsä ne saavat espanjalaiset, se on vissi se. — Olisipa kartta, niin minä näyttäisin teille, missä Kuupa on ja missä Havanna — innostui Wiialan ukko puhumaan.
Melkein kaikki kääntyivät kuin yksi mies Wiialan ukkoon päin, arvellen että siinä se sentään oli mies, joka ymmärsi asioita ja jonka sanoihin voi luottaa.
— Olisi vain kartta, kyllä minä näyttäisin. Ja amerikkalaiset ne voittavat, niillä on rahaa kuin roskaa, ne ostavat vaikka koko Espanjan ja niillä on hyvä tarkoitus. Ne antavat pian noille mustilaisille — sillä ne ovat espanjalaiset mustilaisia — kiverät töppöset Kuupasta. — Siellä Kuupassa kuuluu muuten kasvavan ruokaa sekä puissa että maassa, — puheli taas Wiialan ukko ja sai kaikki puolelleen.
Kustaata ei kuunnellut kukaan.
— Vanhuuttaan se horisee tuo ukko jo — koetti Kustaa väliin ja suuttui, kun näki mahtinsa lipuvan käsistä.
Mutta ukko selvitti edelleen ja toiset kuuntelivat.
— Sanopa sitten, vanha kälmi, kun niin viisas olet olevinasi, kuka se on keisarina Espanjassa? — huusi Kustaa ivallisesti.
— Eihän siellä keisaria olekaan, — pani ukko taas vastaan.
— Vai ei ole! Jopa tiedot loppuivatkin. Ahaa, arvasinpas minä, että valeen ne ukon tietämiset on lueteltu. Naisen mieli, lapsen muisti .... Kaikki tässä sotauutisista kertovatkin ... tuommoinen ukon nahjus, ei häävisti osaa lukeakaan... Sanopas ukko, kuka keisarina on Espanjassa? —
— Pöllö! Kuulethan, ettei siellä ole keisaria, vaan kuningas ...
Muutamat alkoivat nauraa ja se suututti Kustaata vielä enemmän: ne nauroivat hänelle!
— Keisari tai kuningas, mutta ulos minun huoneestani paikalla, — huusi hän Wiialan ukolle.
— Elä nyt niin nostele sieraimiasi! Lienetkö nähnyt karttakirjaa koskaan? Eikä tässä nyt kullat penkiltä kulu, jos minäkin istun — tuumaili ukko tyynesti vastaan.
— Minä tässä olen isäntä vielä ja ellet könti tiehesi sinä vanha ... sinä vanha varas ...
Mutta Wiialan ukko ottikin kiinni sanasta miestä ja huusi toisiin kääntyen:
— Kuulittehan, hyvät ihmiset, hän soimasi minua varkaaksi! Kuulittehan? Siitä minä sinut tröijyytän sinä ... Muistatko sitä lehmä-juttua! Ahaa ... — —
Vaan Kustavi hyppäsi keskelle lattiaa ja huusi vielä kovemmin:
— Kuulittehan, rakkaat kansalaiset! Hän soimaa minua Töllilän lehmän puukottajaksi. Kyllä kuulitte. Taidatkin ukko joutua itse kiikkiin ... sinä rengassilmäinen lurjus!
Ja siitä kävi haukkuminen yhä tuimemmaksi ja muutkin sekaantuivat asiaan. Yhtäkkiä muuttui koko pirtillinen räyhääväksi joukoksi, kun toiset pitivät Kustaan puolta ja toiset jalosti puolustivat Wiialan ukkoa, kylän luku- ja kirjoitusmiestä. Siinä ottelivat „amerikkalaiset” ja „espanjalaiset” Kuuban kuninkuudesta, että siltapalkit pölisi!
Mutta sinä iltana he eivät enää saaneet kuulla sen enempää sotauutisia. Ja kun kukin palasi kotiaan, niin kertoivat he kahdenlaisia sotauutisia. Mutta Kuuba oli unohtunut, sillä uutisia Kustaan ja Wiialan ukon sodasta kuunneltiin melkein hartaammin kuin Atlantin takaisia.
Wäinö Kataja.
Nykyaika n:o 10 30.5.1898.
