Talonvartija.
Kirjoitti Ivan Turgeniew.
Suomennos.
Harmaassa, kaksikerroksisessa talossa, jossa oli valkoiset pylväät ja kukistumaisillaan oleva parvike, eli pitkiä aikoja takaperin aatelissukuinen leskirouva lukuisan palvelijajoukkonsa kanssa erään Moskovan syrjäkadun varrella. Hänen pojillaan oli virat Pietarissa ja tyttäret olivat naimisissa. Ainoastansa harvoin kävi hän vieraissa ja vietti viimeiset vuotensa suuressa yksinäisyydessä.
Palvelijain joukossa veti varsinkin talonvartija Garassim huomion puoleensa, hän kun oli jättiläisen kokoinen ja syntyänsä kuuromykkä. Rouva oli tuonut hänet maakartanostansa, jossa hän asui pienessä mökissä itsekseen. Ensi alussa ei uusi elämä ollut häntä miellyttänyt. Hän oli lapsuudesta tottunut elämään ja työskentelemään niityllä ja pellolla. Hän, joka pahaksi onnekseen oli erotettu ihmisten seurasta, oli kasvanut pitkäksi ikäänkuin lihavassa maassa rehottava puu. Istuttaessa hänet uudestaan kaupunkiin, hän ei ymmärtänyt mitä hänelle tehtiin — olipa pahoillaan ja ällistynyt ikäänkuin niityltä tuotu, nuori sonni, joka polviaan myöten on rähminyt rehevässä ruohossa ja sitten junan kovaa kohistessa ja tulikipinäin sadellessa, sakean sauhun tuprutessa, karjavaunussa kuljetetaan — Jumala tiesi kuinka kauvas!
Raskaaseen peltotyöhön verrattuna tuntui Garissimista hänen uuden asemansa toimet pelkältä tyhjänteolta. Puolessa tunnissa oli kaikki suoritettu ja silloin jäi hän jo seisomaan, suu selällään ohitsekulkevia töllistelemään, ikäänkuin nuo olisivat voineet selvittää hänelle hänen pulmallisen asemansa, taikka heittäytyi hän suulleen maahan ja jäi ikäänkuin vangittu peto tuntikausiksi makaamaan.
Ihminen tottuu kuitenkin vihdoin kaikkeen ja Garassimkin tottui lopulta kaupunki-elämään.
Hänen toimiinsa kuului pihan puhtaana pitäminen, veden ja puitten kantaminen, kerjäläisten pois ajaminen sekä talon vartioiminen yön aikana. Nämä velvollisuutensa hän täytti mitä suurimmalla uutteruudella. Mitä talon vartioitsemiseen tulee, oli hän koko kaupunginosassa herättänyt pelonsekaista kunnioitusta, siitä asti kun eräänä yönä oli ottanut kiinni kaksi varasta ja niin kovasti kolhinut heidän päätänsä yhteen, jottei ensinkään ollut tarpeen kutsuttaa paikalle poliisia. Talon monia palvelijoita kohteli hän ikäänkuin he kaikki olisivat olleet hänen perhettään. Hän ymmärsi heidän merkkinsä ja viittauksensa sekä toimitti kaikki käskyt täsmälleen, mutta piti myös vaaria oikeuksistansa, jottei kukaan esimerkiksi uskaltanut istua hänen paikalleen pöydässä. Ylimalkaan oli Garassim luonteeltaan totinen ja ankara ja rakasti järjestystä joka paikassa.
Palvelijain joukossa oli myös Kapiton Klimov niminen suutari, joka oli suuri juoppo. Tämä piti itseänsä syrjään sysättynä henkilönä, johon ei ymmärretty panna täyttä arvoa, joka muka oli luotu pääkaupungin oloja varten, eikä kiinaksensa täällä jossakin Moskovan sopessa. Lyöden mahtavasti rintaansa, sanoi hän juovansakin vaan epätoivosta.
Silloin tuli talon rouvalle yhtäkkiä mieleen naittaa hänelle Tatjana, joka oli talon reippaimpia piikoja. Tämä oli kahdeksankolmatta vuotias nainen, lyhyt varreltaan ja laiha, vasemmassa poskessa luomi. Venäläiset talonpojat sanovat tämän tietävän onnetonta elämää ja Tatjanalla olikin kyllä nurkumisen syytä. Hänellä ei ollut ketään sukulaisia, hän sai tehdä työtä kahden edestä, saamatta siitä kuitenkaan mitään kiitosta ja vuosien kuluessa oli hänen kauneutensakin aivan kadonnut.
Ensi alussa ei Garassim näkynyt panevan häneen mitään erityistä huomiota, mutta aikaa voittaen hän alkoi hänelle myhäellä ja lopulta ei kääntänyt pois silmiään hänestä. Tytön astuessa kerran pihamaan poikki, tunsi hän jonkun äkkiä tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi katsomaan. Garassim seisoi hänen takanansa, hymyillen ystävällisesti ja pisti hänen käteensä kullatun piparkaakun. Ensin Tatjana ei tahtonut ottaa sitä vastaan, mutta hän painoi sen hänen käteensä, puisti päätään jalaksi menemään.
Siitä päivästä hän ei enää jättänyt tyttöä rauhaan: menipä minne tahansa, seurasi hän perässä myhäili ja pisti tuon tuostakin hänelle silkkinauhan taikka muun semmoisen käteen. Tyttö parka ei enää tiennyt mitä tehdä, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin kaikki talonväki oli saanut vihiä asiasta, jolloin Tatjana tietysti sai kärsiä paljon pilkkaa. Kuitenkaan ei uskallettu ruveta kiusaamaan Garassimia, koska tämä ei pilaa ymmärtänyt, ja hänen läsnäollessaan jätettiin Tatjanakin rauhaan. Kuten kaikilla kuuromykillä, oli hänelläkin silmät ympäri päätä, ja siis hän aivan hyvin huomasi, jos häntä taikka Tatjanaa naurettiin.
Garassim pani toivonsa emäntänsä hyvään sydämeen, sillä hän oli päättänyt pyytää luvan saada mennä Tatjanan kanssa naimisiin. Nyt hän vaan odotti uutta takkia, jonka hovimestari oli hänelle luvannut, voidakseen siistissä puvussa astua emäntänsä eteen.
Mutta aatelisrouvan oikku ehkäisi hänen tuumansa. Huoaten oli Tatjanan tyytyminen kohtaloonsa ja nyt oli vaan asia miten päästä erilleen Garassimista.
Olipa usein huomattu, että kaikki juopuneet olivat hänelle suuresti vastenmielisiä. Nähdessään juopuneen hoipertelevan ohitse, käänsi hän aina mitä suurimmalla ylenkatseella pois kasvonsa. Päätettiin siis puhutella Tatjanaa, että tämä olisi olevinaan humalassa ja semmoisena astuisi Garassimin ohitse. Tyttöparka vastusti tätä tuumaa, mutta vihdoin täytyi hänen kuitenkin suostua. Kentiesi oli se hänestäkin ainoa keino päästä erilleen ihailijastaan. Hän oli siis olevinaan juovuspäissä. Garassim istui portilla ja joka nurkasta ja kaikkien kartiinien takaa kurkisteltiin häntä.
Petos onnistui mainiosti. Nähdessään Tatjanan, nyykäytti Garassim tavallisuuttaan ystävällisesti röhöttäen päätään, kiinnitti sitten jäykästi katseensa häneen, hypähti pystyyn, lähestyi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. Säikähdys saattoi tämän vielä enemmän horjumaan ja pelvosta hän painoi silmänsä umpeen. Garassim sieppasi häntä käsivarresta ja pihan yli laahaten veti huoneesen, missä palvelusväki oli koossa ja tuuppasi hänet Kapitonin eteen. Tatjana oli pikemmin kuolleena kuin elävänä. Garassim katsahti häneen ilkuen ja lähti sitten pitkin askelin kamariinsa.
Sitten kului vuosi. Sen kuluessa oli Kapiton täydellisesti turmeltunut ja nyt päätettiin lähettää hänet vaimoineen kaukana olevaan sydänmaan kylään. Kun kaikki oli valmista ja ajaja vaan odotti lähtömerkkiä, astui Garassim huoneestaan, lähestyi Tatjanaa ja lahjoitti hänelle muistoksi pumpulisen esiliinan.
Tatjanalle tuli vedot silmiin ja ennen kuin nousi rattaille, suuteli hän venäläisten tapaan kolmasti Garassimia. Tämä oli aikonut saattaa häntä kaupunpinportille, mutta Krimin sillalla hän yhtäkkiä seisahtui, viittasi kädellään ja alkoi astua jokivartta pitkin.
Hetken päästä hänestä näytti ikäänkuin jotain olisi liikkunut joen partaalla olevassa mudassa. Hän kumartui katsomaan ja näki pienen koiran, joka kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei päässyt sieltä ylös. Garassim pelasti eläinparan, kätki sen poveensa ja riensi kotiin.
Ei mikään äiti olisi voinut hoitaa lastaan suuremmalla hellyydellä kuin Garassim tätä pientä koiraa. Ensi aikoina oli se hyvin heikko, laiha ja ruma, mutta vähitellen se toipui ja kahdeksan kuukauden kuluttua esiintyi se kauniina, espanjalais-rotuisena pikku koirana, jolla oli pitkät luppakorvat, tuuhea häntä ja isot, viisaat silmät. Se oli kovasti mieltynyt Garassimiin eikä koskaan värähtänyt hänen vierestään. Garassim oli antanut koiralleen nimenkin — kuuromykäthän tietävät, että heidän mörisemisensä kuuluu — hän kutsui sitä Mumuksi. Kaikki pitivät suuresti pikku Mumusta, joka oli ystävällinen joka miehelle, vaikka se ei rakastanut ketään toista kuin Garassimia.
Pikku koira näkyi ymmärtävän että Garassimin kamari oli hänen oikea kotonsa ja sinne tultuaan se aina iloisena hyppäsi suoraa päätä sänkyyn. Yöllä ei Mumu ensinkään nukkunut, vaan ei kuitenkaan haukkunut niinkuin moni tyhmä koira jos jotakin, sillä ilman syytä sen heikkoa haukuntaa ei koskaan kuulunut, joko kulki siitä ohi joku vieras taikka oli se kuullut jotain outoa ääntä, joka herätti sen epäilystä. Se oli sanalla sanoen oikein erinomainen yövartija.
Eräänä kauniina kesäaamuna oli talon rouva herätessään hyvin pahalla tuulella. Selvää oli ettei hän ollut saanut hyvästi unta. Emännöitsijä sai ensimmäiseksi vastaanottaa hänen kiukkuisen mielensä purkauksen. Sitten kutsutti hän luokseen hovimestarin.
— Mikä koira se on, jotka on pitkin yötä haukkunut? En ole koko yönä silmiäni ummistanut?
— Vai koirako? Mikähän koira? Ehkä se on ollut tuon kuuromykän koira! hovimestari änkytti.
— Mistäpä minä tiedän, onko se ollut kuuromykän tai jonkun muun koira? Siinä kyllä, että se on estänyt minua nukkumasta. Mitäpä täällä niin monella koiralla tehdään! Onhan meillä pihakoira?
— Niin, onhan meillä Voltschok.
— Mitä me siis muita koiria tarvitsemme? Ja kuka on antanut kuuromykälle luvan pitää minun talossani koiraa? Se on jo tänään toimitettava pois. Ymmärrättekös?
— Kuten armollinen rouva käskee!
Nyt alkoi pitkät keskustelut kuuromykän kanssa, joka mokomin tahtoi suojella koiraansa. Vihdoin saatiin Mumu salaa häneltä ja myytiin toiselle. Mutta koira repi itsensä irti ja karkasi uudelta isännältään, palataksensa kuuromykän luokse joka oli ilosta ihan mielettömänä. Mutta hovimestari sanoi hänelle:
— Aja pois koira, muutoin sinun käy hullusti!
Garassim kyllä ymmärsi, ettei hän vastoin hallitsijattarensa tahtoa uskaltaisi pitää koiraa, sillä hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi pingoittanut nuoraa ja katseli kysellen hovimestaria, joka vastasi:
— Oikein, aivan niin!
Värähdys kulki läpi kuuromykän ruumiin. Hän teki uudelleen nuoraa osoittaen liikkeen ja löi rintaansa, ikäänkuin vakuuttaaksensa että hän itse ottaa eron Mumusta, joka häntäänsä heiluttaen istui häntä katsellen.
Tunnin päästä aukeni jälleen Garassimin ovi. Hänellä oli pyhätakki yllään ja nuorasta hän talutti Mumua. Kuuromykkä meni koirineen lähellä olevaan ravintolaan, jossa hän oli tuttu ja jossa hänen viittauksiaan ymmärrettiin. Hän pyysi kaalilientä lihan kanssa ja kävi pöytään istumaan. Liemi tuotiin sisään. Garassim leikkasi lihan pieniksi palasiksi ja laski
lautasen laattialle. Mumu, jonka kiiltävä nahka osoitti, että häntä oli huolellisesti pesty ja harjattu, alkoi tavallisella, somalla tavallaan syödä ja Garassim istui kauvan sitä katsellen. Yhtäkkiä vierähti kaksi suurta kyynelkarpalota hänen silmistään ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Mumun syötyä vatsansa täyteen Garassim nousi, maksoi laskunsa ja läksi. Kummastellen katsoi kyyppäri hänen jälkeensä. Kuuromykkä astuskeli vitkalleen edespäin, taluttaen Mumua nuorasta. Tultuaan kadun päähän, jäi hän epäillen seisomaan, mutta jatkoi sitten nopein askelin kulkuansa Krimin siltaa kohden. Tiellä poikkesi hän tekeillä olevaan taloon ja otti sieltä kaksi tiiliskiveä, jotka pisti kainaloonsa. Krimin sillalta astui hän jokivartta erääseen paikkaan, jossa kaksi venettä oli sidottuna paaluun ja hyppäsi Mumun kanssa toiseen niistä. Lähellä olevasta mökistä tuli ukko rientäen ja huusi hänelle jotain. Mutta Garassin nyykäytti vaan päätään ja souti niin voimakkaasti että pian oli kaukana virralla.
Ja yhä hän jatkoi soutamistaan. Hän oli jo ehtinyt Moskovan ulkopuolelle ja pitkin rantoja näkyi talonpoikaistaloja, niittyjä ja puutarhoja. Hän laski käsistään airot ja virran kuljettaessa venettä hiljakseen takaisin kaupunkia kohden, kumartui hän Mumuun.
Äkkiä hän hyppäsi pystyyn ja sitoi niitä huikeimman surun valtaamana tiiliskivet kiinni nuoraan, teki siitä paulan, jonka kiersi Mumun kaulaan ja katsoen koiraa viimeisen kerran silmiin, piteli sitä vedenpinnalla. Mumu puolestaan katsoi häneen luottamuksella ja heilutti keveästi häntäänsä. Kuuromykkä kääntyi pois, ummisti silmänsä ja ojensi kätensä.
Garassim ei ollut kuullut mitään, ei koiran vinkumista eikä kovaa molskinaa vedessä — hänellä oli mitä meluavin päivä yhtä hiljainen ja äänetön kuin yö meillä — ja kun hän pitkän ajan perästä jälleen avasi silmänsä, seurasi kuten ennenkin toinen pieni laine toistansa virran juovalla, ja ainoastansa etäällä näkyi vedenpinnalla muutamia omituisia, valkoisia pyörteitä, mitkä rantoja kohden laajenivat ...
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 2/1899.
