Nuorten uskonto.
Tienvarteisen koivikon oksat huurottavat tuuheavillaisiin kuuraturkkeihin kääreytyneinä, kimaltelevat ja säteilevät tuhansine hiluineen ja helyineen talvisen iltapuhteen kuutamossa. Pakkasen pirteyttämät oksat keinahtelevat viiman viheltäessä, jotta niiden jäätynyt kuori hiljalleen ritisee ja pirahtelee. Lehdon takaisesta kuusipylvästöstä kuuluu tuontuostakin kumeita paukahduksia, joihinlehto iloisesti vastaan kajahtaa.
Luistimet kalahtelevat vastatusten, kun me tyttöseni kanssa lehtotietä lumen kumartamanioksien alitse kuljemme. Mikähän siinä tyttöseni päähän pistäneekin, kun hän alkaa yhtäkkiä tanssia tepsutella talvisella tiellä. Hänen päähineensä koskettaa riippuvan ritvakoivun oksaa ja oksa sirottaa lumihiveneitä hänen kaulalleen.
— Nyt se taas hosasi.
— Joko ...
— Suojeleisit toki tuommoisilta pahankurisilta.
— Pelmuaisit vähemmän!
— Sinun laillasi jörötellen.
- Annas, niin minä otan pois.
— Minkä pois ?
— Senpä lumen.
— Vai ...
Eikä hän apuani huoli, vaikka käteni on jo hänen päällysvaatteensa kauluksen alle menossa. Itse hän sinne kätensä pistää, puistelee ja peuristelee.
— Mokomat, kun lumittavat ...
Rantaan me joudumme ja näemme välkkyvän tähtitarhan seesteänä yllämme kaartuvan. Kuutamossa kimaltelevaa jäätä silmäellen alkaa tyttöseni luistimia jalkoihinsa ase-
tella.
— Jos minä auttaisin.
— Kas, kerrankin ...
Ja niin minä kiinnitän luistimia hänen vallattomiin jalkoihinsa, jotka sukanvarren puoliväliä myöten helmojen alta esiin pistäytyvät. Kun sen olen tehnyt, sievistäikse hän seisoalleen ja alkaa ulapan iljanta liukuella.
— Nyt sinä jäät!
— Kyllä tuuli ruohon tavoittaa.
— Entäpä ruoho tuulen ...
— Menehän tuuli, kun siellä selemmällä solahdat sulaan!
Siellä hän liukuelee ja pyörästelee näyttäen aivan tyhjän varassa tuutivan kuin ilmojen keväinen leivo. Kun luistimet jalkaani saan, niin sivulleen sujautan, käteni hänelle ojennan ja hän siihen tarttuu. Niin sormemme ristiiniskemme ja alamme yhteen tahtiin pitkin rantamata kiitää, keijusina kahtaannekäsin huojahdellen. Rannan kuuset ja koivut silmissämme vilahtelevat ja jälkipuolelle jäävät, ja naurusuuna rehentelee pyöreäkasvoinen kuu metsän latvojen lomitse liukumistamme silmäillen. Petäjistön pimennossa me niemen kärkeä lähenemme, siellä varovasti kivikon kärjitse kaarratamme, etempänä aaltoavan ulapan läheisyyttä vältellen. Pyöreäkasvoista kuuta vastatusten katsoen me edelleen soljumme ja kuun alta siintää silmiin kuusikkorantamiin kääreytynyt lahdelman jää. Lahdelman suuposkessa seisoo vartijan paikalla korkeakukkulainen saari, joka mykevänä öistä taivasta vasten kuumottaa, kantaen ruununansa tuhattähtistä taivaslakea. Sinne me kiidämme, siellä niemen kielekkeen äärimmäiselle kivelle istumme ja tähtitaivasta katselemme.
Siellä ylhäällä ilmojen äärettömyydessäne tuhannet tähtöset toistensa ympäri kiertävät. Siellä ne vilkkuvat sitäkirkkaampina, kuta lähempänä maatamme sijaitsevat ja kauvimmaisia silmämme tuskin erottamaan kykenevät, ja kauvas, kauvemmaksi kuin silmämme kantaa ja aatoksemme lentämään kuontuu, ulottuu ilmojen äärettömyys, jossa lukemattomat tähtöset toisilleen tuikkivat.
Aatos huikeaa, sydän sykähtää ja lämmin väristys veressä surahtelee. Kimaltelevin silmin me toisiimme katsomme niemen kielekkeen kärimmäisellä kivellä istuessamme. Tyttöseni taasen katseensa tähtitaivaalle tähtää ja sitten minuun vilaisten virkahtaa:
— Kuulehan!
— Kuulen toki.
— Eiköhän tuossa tähtitaivaassa olekin tulevaisuuden uskonto!
— Tarvitseekoohan sitä niin ylhäältä etsiä.
— Sinnehän sitä on totuttu katsomaan.
— Usko sinä sitten tähtiin.
— Jako kuuhun myös?
— Vaikkapa siihenkin.
— Mihinkäs sinä?
— Sinuun.
— Jako minä ...
— Mihinkä?
— Enpä sanokaan.
Seisoalleen hän sinkoaa ja käsikädessä me taasen iiukuelemme lasikirkasta iljanta, johon yllämme kaareutuva tähtitaivas kuvastuu, ja niin liukuessamme koetan minä häneltä uskonsa tunnustusta kiusata.
— Sano nyt!
— No, päinvastoin.
Veitikkamaisesti hänen silmänsä vilahtavat ja luistimillamme jäätä piirrellen me vinhalla vauhdilla kotiamme kiidämme.
Lauri Soini.
Nykyaika n:o 3 15.2.1898.
