Kuolemata pakeneminen.
Itämaiset tarinat tietävät paljon kertoa kuningas Salomosta ja hänen vallastansa henkien yli, joita hän mahtavan sinettisormuksensa avulla piti kurin alaisina. Jos jokukin niistä rohkeni olla hänelle kuulematon, saivat ne kauheita rangaistuksia. Muuan väkevä henki, joka osoitti kuulemattomuutta, sen sulki hän vihoissansa kupariseen pulloon, mikä paiskattiin mereen ja sai siellä liota tuhannen vuotta, kunnes sen sai verkkoonsa eräs persialainen kalastaja, joka mursi lumoussinetin pullon suusta. Toisesta hengestä sanotaan, että se poltettiin temppelin pyhässä tulessa ja siis tuli ikuisesti vaarattomaksi.
Mutta se viisas hallitsija ei ollut ainoastaan henkien yhteydessä ; hänen vieraanansa kävi usein kuoleman enkelikin kertomassa milloin hän noutaa naapuriruhtinaita taikka toi se hänelle tietoja vainajitten hengiltä. Toiset kumarsivat polvia hänen istuimensa edessä, mutta sitä ei tehnyt kuoleman enkeli ; häneen ei ollut sinettisormuksella mitään voimaa ja kuoleman enkelin tulo oli aina vapaa-ehtoinen, sillä häntä ei saanut savustus eikä loihtusanat taivutetuksi.
Eräänä iltapäivänä, kun kuoleman enkeli oli ollut Salomon luona, riensi muuan hovimies linnan esikartanoista ja heittäyi väristen polvillensa kuninkaan eteen. Se hovimies oli ijällinen valkeatukkanen ukko, yli 70 vuoden vanha, mikä sanotaankin olevan täysi ihmisen ikä. Hän oli palvellut rehellisesti Davidia myötä- ja vastoinkäymisessä ja uskollisuutensa oli hän siirtänyt pojalle, joka mielellään kuunteli vanhuksen neuvoja.
Vanhuksen tavatonta käytöstä kummastellen kysyi Salomo, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta ukko oli kauan polvillansa, väänteli käsiänsä eikä saanut mitään sanotuksi. Lopullisesti sai hän lausutuksi:
"Herra kuningas, minulle tuli hirveä kauhistus; minä rukoilen sinua isäsi Davidin nimeen pelastamaan minua kuolemasta, siitä kuolemasta, joka äsken lähti sinun huoneestasi!"
"Miksikä rupesit niin äkkiä kuolemata pelkäämään?" kysyi Salomo. "Olethan sinä terve ja reipas kuten ainakin, mutta sinun ikäisesi ihmisen tulee toki alati olla valmis eriämään täältä".
"Herra kuningas, minulta ei puutu mitään, minun ruumiissani on voimaa elääkseni vielä joku aika, jollei kuoleman enkeli minua väkisin tempaa, mutta juuri tänäpäivänä katsoi hän minuun niin kummallisen vakavasti, että tunsin kolottavan kylmän luissani ja ytimissäni".
"Sinun pelkosi minä ymmärrän, mutta en voi sitä hyväksyä", sanoi kuningas. "Sinä kai tahdot minun kuolemalta pyytämään sinulle sääliä, mutta tiedäthän että se tulee tänne vain joskus, milloin itse mielii, ja että voi kulua viikkoja, jopa kuukausiakin minun häntä näkemättäni, niin että minun puolustukseni saattaa tulla liian myöhään. Ja sitä paitse, mitä auttaisi sellainen puolustaminen? Onhan kuoleman enkeli vain palvelija, joka tekee herransa käskyn."
"En minä sinun puolustamistasi pyydäkään", sanoi vanhus, "mutta jos olen ollut sinulle uskollinen ja ansaitsen kiitollisuuttasi, niin lainaa minulle nopein hevonen tallistasi, jotta voin väijyjätäni paeta".
"Minulle lahjotti Assyrian kuningas orhin, jonka juoksu on niin nopsa kuin pääskysen lento", sanoi Salomo-kuningas, "sen saat ottaa".
"Tuskistelemiseni ajaa minua joutuisammin, herra kuningas, minä tarvitsen nopeamman juoksijan, päästäkseni välttymään".
"Jopa! Egyptiläinen Farao lähetti minulle hevosen, joka voittaa tuimimman tuulen, luuletko siitä lähtevän sinulle apua?"
"Herra kuningas, älä vihastu minun rukoukselleni, mutta sinä tiedät kuoleman olevan nopeampi kuin auringon alla mikään muu. Minun ainoa pelastukseni on se, että saan ratsastaa siipi-hevosella, jonka sinulle antoi Saban kuningatar, sillä se onkin henki, jonka eläimen muotoisena täytyy sovittaa rikostansa Jumalalle. Sen hevosen nopeus on sama kuin valon, niin että ihmisen ajatuskaan tuskin ennättää sitä".
"Minä myönnän sinun pyyntösi! Satuloittakoon siipi-hevonen, sillä saat kiitää minne tahdot, mutta sitä ennen sanon sinulle tiedoksi sen loihtusanan, jolla saat sen pysähtymään", sanoi Salomo-kuningas ja kuiskasi sanan vanhuksen korvaan.
Joku minuutti sen jälkeen ratsasti vanhus Sionin kuningaslinnasta ohjaten hevostansa itäänpäin. Hän kiiruhti hevosen kulkua, niin että se nuolen nopeasti lensi yli Jerikon lakeuden ja Jordanvirran kahlaamispaikan, mutta ratsastajan mielestä ei siinäkään ollut nopeutta kyllin, sillä hänestä oli kuin olisi kuoleman enkeli tavoitellut hänen eteenpäin lentävää varjoansa.
Hän painoi kannukset syvästi hevosen kylkiin ja lausui loitsusanan, joka vaikutti että hevosen lavoista kasvoi pari hirveän suurta yökön siipeä, jotka yhä suurenivat sen mukaan kuin pakokin yltyi.
Niin pakeni tuo vanha mies kuoleman enkeliä yhä itäänpäin yli vuorten, lakeuksien ja virtain kuusisataa penikulmaa Davidin kaupungista kaukaisen Tibetin ylängöille. Vasta siellä pysähti hän hevosen ja astui juuri auringon laskiessa alas.
Hän tunsi väsymystä pahemmin kuin ennen ja kävi hoiperellen etsimässä lepopaikkaa yöksi. Näin käyskellessään tuli hän vuoren luolalle, missä näytti olevan tuulen ja sateen suoja. Mutta katso, samassa kuin hän aikoi siihen astua, seisoi kuoleman enkeli hänen edessänsä ankarana ja vakavana sekä sanoi käskevästi:
"Seuraa minua!"
Kuolemata niin pelkäävä vanha mies vaipui värisevänä kovalle kivelle, hän tunsi kuinka verensä jäähtyi ja kielensä kankeni, mutta hän kokosi viimeiset voimansa ja kuiskasi:
"Sinä armoton! vastaa minulle yksi kysymys ennenkuin kuolen : miksikä katselit minua niin kummastellen, kuin joku hetki sitten tapasimme toisemme Salomonin kuningaslinnan etuhuoneessa?"
"Eiköhän ollut minulla kummastelemisen syytä", vastasi puoleltansa kuoleman enkeli. "Minä näin sinun, vanhus poloisen, silloin siellä, vaikka äsken sain korkeimman käskyn auringon laskiessa noutaa sinut täältä, niin monta sata penikulmaa kodistasi ! Sinä tuhma, etkö tiedä Herran teitten olevan aivan niin tutkimattomat kuin ne ovat välttämättömätkin? Sinä luulit voivasi välttää kuolemaa ja juuri pakenemisesi kautta syöksyit minun valtaani! Kaikkitietävä tietää kaikki, ihmiset ei mitään!"
Ja kuoleman enkeli pani merkkinsä vanhuksen otsalle. Silloin taukosi hänen sydämensä sykkimästä ja hänen silmänsä tulivat kiillottamiksi. Mutta Tibetin kolkkojen ylänköjen yli humisi iltatuuli uhkaavana kaikuna, kertoen kuoleman enkelin viimeiset sanat:
"Ei mitään — ei mitään!"
Turun kuva-lehti n:o 2, 12.1.1890.
