Voiton hetkenä.
Tehtailija Törrönen oli tullut yöllä tavallista myöhemmin kotiinsa. Suuressa oopperassa oli esitetty ensikerran kappale: »Tulevaisuuden ihanne», ja kun se oli nuoren muodissa olevan kirjailijan parhaimpia luomia, oli Törrönenkin viivähtänyt hänen kunniakseen toimeenpannussa illanvietossa.
Aamulla herätessään tunsi hän itsensä hieman tyytymättömäksi. Kaikenlaiset ilkeät unet olivat koko yön häntä vaivanneet. Muun muassa oli hän ollut näkevinään nuorempia tehtaansa työmiehistä kirkonrappusilla seisomassa, hänen sinne astuessaan tavanmukaiseen jumalanpalvelukseen. Siinä ne olivat, ikenet irvissä, ivallisesti pyytäneet häneltä palkankorotusta niistä varoista, joita hän heidän mielestään aiheettomasti tuhlasi Kiinan pakanalähetykseen. Sen jälkeen oli ryysyinen roistojoukko väkisin raastanut hänet korkealle vuorelle, josta heittivät pää edellä pohjattomaan kuiluun ... Puistatti vieläkin tuota ajatellessa. Olisikohan noissa unissa jotain taikaa ...?
Hän nousee nyt istualleen vuoteeltaan ja painaa sähkökellon nappulaan, saadakseen lasin lämmintä kyökistä.
Eihän sieltä kuulukaan mitään! Soittaa vielä kerran, entistä pitempään. Siitä ei sen parempaa apua. »Johan nyt on h... ti! Nukkuvatko ne vielä tähän aikaan!» Kerran vielä oikein kivakasti heläytettyään kelloa, kohoaa hän raivoisalla ponnahduksella seisaalleen. Siinä housuja jalkaansa kaahniessaan mutisee hän: »että ne uskaltavatkin ...! Minä niille näytän!»
Kaikessa kiireessä kyökkiin rientäessään iskee hän varpaansa kynnykseen, että veri isonvarpaan kynnen alta tihkuaa. »Vielä tämänkin piti tapahtuman mokomien ryökäleiden takia ...»
Kyökissä ovat lasit ja lautaset, kahvikupit ja pannut huiskin häiskin, sekaisin pöydällä, siivoamattomina niinkuin ne oli suoraan illallispöydästä tuotu, lattia on täynnä törkyä, eikä hellanuunissa näy tulen kipenääkään, ihmisiä ei liioin missään.
Hän raottaa palvelijattarien kammarin ovea. Tyhjänä on sekin. Lampun sydän palaa vaan vielä karrella; se on siis äskettäsin sammutettu. »Mihin ne nyt ovat luunsa haalanneet! Vai ovatko vielä Palokunnan talolla eileniltaisella tanssireisullaan?» Hän huutaa ulko-ovesta pihalle. Sieltä ei kuulu hiiren hiiskaustakaan. Pakkanen siellä nurkissa paukahtelee ja käytävän ovi hakkaa seinään, jätettynä selkoselälleen ...
Mikäs paperi tuossa ovenpielessä olevalla pöydällä sitten on? Siinähän on kirjotusta! Hän lukee:
»Saamme kaikella kunnioituksella herrasväelle ilmoittaa, että olemme välttämättömyyden pakosta olleet velvolliset poistumaan jo näin aikaseen aamulla, josta selvitys tullee kuitenkin päivemmällä.
Kunnioituksella:
Palvelijattarenne».
»Selittämätöntä, ihmeellistä, anteeksiantamatonta! Poistua ja jättää herrasväkensä ilman aamukahvia, huoneet siivoamatta ja tuuleuttamatta, se on enemmän kuin hävytöntä! — Taisi sittenkin olla noissa unissa taikaa ...»
Siinäpä seisoo hänen vaimonsa lapsineen kyökin kynnyksellä, yhtä hämmästyneenä kuin hän itsekin mokomasta järjestyksestä. Hän työntää näille löytämänsä kirjoituksen: »Onko tämä enään laitapeliä!»
Kaikki puhkeavat yhteiseen vihanpurkaukseen. Rouva hillitsemättömässä kiukussaan alkaa päällepäätteeksi itkeä tihustamaan, ja pari päivää sitten papiksi vihitty vanhin poika purkaa sappeansa sitä mädännäisyyttä vastaan, joka viime aikoina on kukkuralleen kehittynyt varsinaisessa rahvaassa. Samassa suhteessa kuin niiden vaatimukset kasvavat, kuoleentuu niissä velvollisuuden tunto, lisääntyy hekumallisuus ja halu kaikkeen pahaan. Eiköhän kuitenkin kerran Herran vanhurskas tuomio hukuta koko tuota vaateliasta joukkoa! Raskaana on hänen käsivartensa joskus laskeutuva kaikkien syntisten päälle ...
Että moista on uskallettu hänelle, itse tehtailija Törröselle tehdä, miehelle joka aina on muistanut palvelus- ja työväkeään, kehoittanut heitä Herran pelkoon kaikissa puutteissa ja vastoinkäymisissä, hänelle joka aina on täyttänyt omat velvollisuutensa kaikissa niissä toimissa, mitä hänelle on uskottu. Säännöllisesti on hän istunut valtuuskunnan kokouksissa ja palvellut Jumalaansa kotona ja kirkossa, kasvattaen lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Kiittämättömyyskö on sittenkin maailman palkka?
Pyhässä kiivaudessaan valmistautuu tehtailija Törrönen lähtemään kaupungille, jos mahdollista saadakseen selvyyttä moisesta menettelystä. Varmuuden vuoksi käy hän ensin pihamaalla katsomassa, jos ne siellä olisivat. Kaikkea vielä! Talonmieskään ei ollut asunnossaan.
Kun Törrönen nyt kiiruhtaa kadulle, tulla tölmäsee eräs hänen työnjohtajistaan, kuten näyttää, hyvin hätääntyneenä ja huutaa jo ennenkuin tervehtimäänkään ehtii: »Herra patroona! Tehtaassa ei ole ainoatakaan miestä... Kaikki ovat menneet Työväen palatsille — tiesi mikä niillä on mielessä!»
»Ja Te ette niitä estäneet?»
»Voi, herra patroona ...»
Raskaana putoaa Törrösen nyrkki työnjohtajaa vasten naamaa. Sinne tupsahtaa lumikinokseen mies, jalat ylimmäisenä.
»Siinä on sinulle herra patroona!» puhisee Törrönen, portista mennessään. Kadulle on ajaantunut lunta miehen korkuisiin nietoksiin. Eikä yhtään ajuria näy missään! Pitäisihän niiden jo tähän aikaan olla liikkeessä. Pettävätkö hänen silmänsä? Tuolla toisella puolen Esplanaadia voi kuitenkin jotain elonmerkkiä huomata. Siellä on miehiä useampia, ja kaikki no koettavat pyrkiä sille kadulle, jonka varrella Työväenpalatsi on. Siellä ne nietoksissa möyryävät kainaloihinsa saakka. Työmiehiltä ne eivät ainakaan näytä, niin ovat paksuissa tamineissa, turkkeihin puettuina. Taitavat olla samassa kiipelissä kuin hänkin. — No työväenhommat ovat kaikkea muuta kuin oikeata peliä. Taas kai on niillä jotakin pirullista tekeillä. Eivätkä ne näy pakkastakaan pelkäävän.
Vaikeaksi käy Törröselle, lihavalle miehelle, paksussa pukimessa kinoksissa kulku. Ei tarvitse montakaan askelta ottaa, kun jo hiki otsalta valuu ja tahtoo hongästyttää ... Päästyään lopuksi tallatulle tielle, käy helpommaksi kulku toisten kintereillä. Ei aikaakaan, kun hän ne jo tavottaa. Tuttujapa ne ovatkin, valtuuskunnan jäseniä.
»Mihinkä nyt niin kovassa monotouhussa ollaan ...?»
»Mihin matka itselläsi'?»
»Tänä aamuna kun ...»
»Jo riittää, jo riittää! Ymmärretään vähemmästäkin», on toisilla vastaus jo varalta. »Meillä on siis sama matkanmäärä».
Siihen se sitten jää puhelukin. Jokaisella on työtä ja tuskaa painavan ruumiinsa eteenpäin viemisessä, samalla kun keuhkot tarvitsevat kaiken käyttövoimansa hengityksen ylläpitämiseksi.
Työväenpalatsia lähetessä alkaa heidän korviinsa kuulua omituista pauhua ja huminaa. Ääni kasvaa kasvamistaan, yksityisiä kovempia suostumuksenhuutoja ja mahtavia eläköön-huutoja, joihin tuhannet yhtyvät. Palatsin edustalla aukenee heidän eteensä outo näky. Kentällä seisoo tuhansia miehiä, vaimoja ja lapsia, ahdettuna niin tiheään, että tuskin siinä seiväs kaatuisi. Ja lakosta, yleisestä lakosta äänioikeusasian hyväksi on niillä kaikilla yhteinen keskustelu. — »Kerrankin niille näytämme». — »Nyt on varmasti voitto tulossa». — »Mitähän möhömahat nyt oikein ajattelevat», kuuluu surina väkijoukosta.
»Niillä on sittenkin lakko mielessä». Törrönen on valmis tällä hetkellä sydämensä pohjasta katumaan sitä, että hän äsken survasi työnjohtajaansa. Minkä niille mokomille villityille voi yksi ja kaksi miestä? Näkyyhän se tuosta joukosta, että siinä on ollut satoja yllyttämässä. Jaa — a! Annas olla. Tuolla nouseekin jo taas puhuja tilaisuutta varten kyhätylle lavalle, portaitten edustalla.
Hopeakirkkaalla, kaikuvalla äänellä alottaa hän harvakseen, ja mitä enemmän hän innostuu, käy hänen puheensa tulisemmaksi, ja sanat valuvat virtana hänen huuliltaan. Hiljaisena, ääneti kuuntelee tuhansiin nouseva kansajoukko hänen selittäessään, miten esivanhemmillemme vuosikymmeniä sitten näytti kaikki vielä niin harmaalta ja toivottomalta. Mutta se usko, että tämäkin voitto kerran saavutettaisiin, antoi heille aina voimia vastoinkäymisessä, sorrossa ja kaikissa koettelemuksissa. — »Ja pettyivätkö he siinä? Jos me nyt vaan tällä hetkellä seisomme kuin teräsvuori vaatimuksiemme takana, voimme varmasti näyttää maailmalle, ettei esivanhempaamme uskon tarvitse häpeään joutua. Siis me taistelemme yksimielisinä tämän taistelumme, ja voitto on varmasti meidän. Vakuutuksen siitä näen teidän kasvoissanne».
»Toverit, kansalaiset, veljet! Jos menneet polvet nyt, tällä ikimuistettavalla hetkellä voisivat nousta haudoistansa, saisivat he uskonsa vakuudeksi nähdä päämäärään päästyksi, toiveensa toteutetuksi. Se mikä heille häämöitti sumuisesta yöstä, on nyt täydellisesti kirkastunut meidän silmäimme eteen. Nuo maailman kuulut Kaarlo Marxin henkevät sanat: Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen, ovat nyt jo toteutuneet maassamme, sanat jotka tulisilla kirjaimilla ovat uurrettuina historian tauluun. Joskin ne toisin ajoin loistivat vähemmällä valolla, ovat ne nyt hehkuvalla henkevyydellään jokaisen köyhälistöön kuuluvan niin naisen kuin miehenkin sydämiin syöpyneet. Siksipä onkin edessämme voiton ja kunnian hetki. — Ajatelkaa, yhdellä iskulla kaatuu nyt rahan ruhjova valta. Tilalle astuu ihmisyyden voitto pimeydestä, totuus ja oikeus on murhaava käärmeen pään, verenimijäkäärmeen, joka silmittömässä ahneudessaan on tuhansia vuosia syviä rivejä myrkyttänyt. — Eläköön alkava työlakkomme äänioikeusasian hyväksi! Olkoon sen tuloksena yleinen, yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus! Eläköön!»
Ukkosen jylinänä kohoaa monikertainen »eläköön» väkijoukosta.
Kuin taivaasta pudonneina, maahan masentuneina ovat Törrönen ja hänen toverinsa koettaneet saada tätä kaikkea sulatetuksi. Heidät on vallannut tukahuttava, ahdistava tunne. Raskaana vuorena laskeutuu se nyt heidän hartioillensa. Maailma mustenee heidän silmissänsä. Pois he tahtovat tästä kirotusta joukosta. Kuin unessa hoiperrellen, ilman päämäärää, kääntyvät he kadulle, mistä tulleetkin olivat. Tuossa näkee Törrönen talonmiehensäkin. Rajulla liikkeellä on hän tietämättään sen kauluksessa kiinni: »Sinäkin täällä, lurjus!»
»Omilla jaloillani tulin ...»
»Ja ruumin voimilla menot, senkin syöttiläs!»
Kaupungin talon edustalla on elämää ja mekastusta. Siellä on »parempia ihmisiä», senaattorista aina pienimpään käsityöläismestariin asti, kaikista säätyluokista.
Valtuusto valmistelee ylimääräistä kokousta tapahtuman johdosta. Tulivuoren lailla kuohuvat mitä erilaatuisimmat mielenilmaisut tuossa porvarillisessa joukossa. Kuin myrskyilmassa liitelevältä kotkalta, pääsee siellä toisin ajoin suuttumus vihurina valloilleen; toisinaan taas vie voiton alakuloinen, turmiota ja tuhoa ennustava äänettömyys. Lopulta täyttyy istuntohuone valtuuston paksuista papoista. Puheenjohtajana on entinen senaattori, maankuulu lakimies. Hän pyytää hiljaisuutta avatakseen kokouksen. Ensiksi huomauttaa hän kokouksen suuresta tärkeydestä, teroittaen mieliin, että jos nyt antaumme, on sivistyksen valta ikuisiksi ajoiksi mennyttä tässä maassa.
»Ei taivuta, ei masennuta!» kuuluu huuto kaikkialta ympäristöstä.
Puheenjohtaja pyytää nyt selvitystä läsnäolevilta, onko tuo »kapinoiva joukko» suurikin ja mihin toimenpiteisiin sen arvellaan ryhtyvän.
Vähitellen käy selville, että lakossa ovat kaikki, jotka vähänkin työväestön nimeä kantavat. Joukko nousee kymmeniin tuhansiin. Siihen ovat liittyneet kaikki ammattikunnat, palvelusväki ja palvelijat kaikilla liikenne-aloilla. Runsaasti vaikuttavat nämä tiedonannot kaupungin isiin.
Keskustelun tuloksena on, että poliisimestaria ja kaupungin komentajaa pyydetään ryhtymään kaikkiin välttämättömiin toimenpiteisiin lakkolaisten hajoittamiseksi ja pakoittamiseksi entisiin työpaikkoihinsa. — Vähemmistö kannatti sitä mielipidettä, että ensiksi koetettaisiin tulla toimeen omin voimin jonkun aikaa, mutta enemmistö vaati lain pantavaksi käytäntöön kaikessa ankaruudessaan, julistamalla kaupunki piiritystilaan.
Poliisikammarista saapunut vastine ei ole ilahuttava. Poliisit ovat järjestään liittyneet lakkoon! Tämä tieto saa useammat epätoivosta ja tuskasta vaikeroimaan. Yhteiskunnan perustukset notkuvat, kun ei enää ole poliiseistakaan turvaa. Ulkona odottavat naiset pyörtyvät, miehet luottavat Jumalan apuun ja jäävät odottamaan tietoa kaupungin komentajalta.
Hän saapuu paikalle itse. Ei ollut, ketä lähettää sanantuojaksi. Sotaväki on myös lakossa!
Sähkötetään toisiin kaupunkeihin, voisiko sieltä saada apua. Turha vaiva! Lakko on jo alkanut joka paikassa, samalla hetkellä kautta maan. Kaikki työ ja liike on keskeytynyt.
Äkkiä rientävät salissa olevat ikkunoihin. Jättiläissoittokunta etunenässä saapuvat köyhälistön taajat joukot mielenosoitukselle. Kadun täydeltä vyöryy tuo loppumaton joukko torille kaupungintalon edustalla. Voitokkaina liehuvat ammattikuntien liput raittiissa talvisessa tuulessa. Tuntuu kuin täyttäisi ilman koko maailmaa puhdistava, vapauttava tuulahdus, ikäänkuin rauhan ja rakkauden evankeliumi vasta tällä hetkellä laskeutuisi maanpaolle, kansojen keskelle, ja maailma nyt olisi valmiina ottamaan vastaan tuhatvuotista valtakuntaa. Sorrettujen voima on murtanut sulkunsa. On kuin latelisivat ilmassa sortuneiden esivanhempien henget, säestäen ikuista vapauden hymniä: »Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!»
Levollisena seisoo tuo suuri joukko asemassansa. Äkkiä kajahtaa ilmoille maankuulu köyhälistön marssi.
Nyt saapuu sieltä lähetystö valtuuston puheille. Se esittää kirjallisesti vaatimuksensa: yleinen, yhtäläinen ja välitön vaalioikeus sekä salainen äänestys kaikille 21 vuoden ikäisille kansalaisille sukupuoleen, varallisuuteen ja muihin seikkoihin katsomatta.
Vastausta, myöntävää taikka kieltävää, vaaditaan kolmen tunnin kuluttua.
Lähetystön poistuttua vallitsee vielä hetkisen mykkä hiljaisuus salissa. Omituinen tunne on kahlehtinut niin kaikkien kielet, ettei siinä tuokiossa juolahda ainoallekaan mieleen purkaa sappeansa »mokomille ruojille». Vaan pian he siitä selviävät. Yksi joukosta huutaa: »Ei vielä piikojamme ja renkejämme kumarreta», ja siihen koko joukko yhtyy. Päätetään ottaa kolmen päivän ajatusaika ja välin tulla toimeen omin neuvoin.
Kolme päivää ovat herrasväet eläneet enimmäkseen kuivalla ruualla, sillä harvoissa paikoissa ovat rouvat ja tyttäret voineet saaliista keittoruokaa saada aikaan. Kaiken maailman keittokirjat on kyllä hankittu, etsitty hyvinkin tarkkaan kaikista kirjakaupoista, mutta se ei ole asiata paljokaan auttanut. Törröselläkin kävi kovin hullusti, kun talon neidin piti keittää kahvia. Sai näet jauhetun kahvin sijasta käsiinsä torakanmyrkkyä sisältävän pöntön, ja koko perhe oli kuoleman kielissä. Pelastuivat sentään kun lääkärit onneksi eivät olleet lakossa. Ilman sitä on monessa paikassa jo saatu suoranaista nälkääkin kärsiä. Torille pääsy on ollut mahdotonta. Lunta on tullut joka päivä lisää, niin että kaduilla liikkuminen on kerrassaan seisattunut. Eikä maalaiset ole voineet liioin päästä torille ruokaneuvoineen.
Tämä kuritus on ollut omiansa pehmittämään kovimmatkin sydämet myöntyväisyyteen.
Täytyy ottaa vastaan, sydämen nöyryydellä tuo kauhea hetki, jolloin on antauminen.
Otto Tiuppa
Uuden ajan kynnyksellä. Suomen Työväen Alpumi 1900.
