Viimeiset porvarit.
Oli vihdoinkin tullut aika, jolloin kansainvälinen sosialidemokratia oli kasvanut ja voimistunut määrääväksi mahdiksi maailmassa.
Porvarien viha sitä vastaan oli ensiksi ilmennyt äänettömyyteen peitettynä yli olkain halveksivana ylenkatseena, sillä eihän moinen hölynpöly ja mieletön raivo ansainnut edes äänekästä paheksumista. Toisinaan esim. jonkin suuremman työlakon ilmettyä, kun heidän typerä, yhteiskunnallisista kysymyksistä välinpitämätön luokkansa hämillään odotteli jotakin painavampaa sanaa tai arvostelua, tuon heille silloin vielä harvinaisen tapahtuman johdosta, antoivat johtajat heille rauhotukseksi jonkin kronikoitsijan tekaista siitä mitä naurettavimpaan muotoon kyhättyjä, työväenluokkaa halventavia pilakirjoituksia. Kiskomisiinsa korviaan myöten syventynyt porvaristo ja heidän kultainen nuorisonsa, joka ei ajatellut muuta kuin hyviä virkapaikkoja tulevaisuudessa, suuria perintöjä ja myötäjäisiä naimakaupoissa, aistillisia oloja, tanssiaisia ja juominkeja oli aina silloin heti tyydytetty. Heistä ei ollut mikään hauskempaa kuin voida lyödä leikiksi ja nauruksi kaikki. Sitenhän ei tarvinut vaivata aivojaan ajattelemalla vakavasti tulevaisuutta. Ja kun tuon helpotuksen voi vielä jokin kronikoitsija saada hauskalla tavalla aikaan, oli se kuin taivaan merkkinä siitä, ettei koko sosialismi sen suurempaa painoa ansainnut. Nehän ovat vaan räyhääjiä!
Mutta sosialismi kasvoi ja yleni hengessä ja viisaudessa kuten eräs viisas lapsi ennen itämailla, ilmestyipä siellä ja täällä viisaitakin miehiä, jotka ihmetellen ajattelivat mitä tästä lapsesta tuleman piti. Heistä moni oli porvariston suurimpia kirjailijoita ja ajattelijoita, tiedemiehiä ja historioitsioita. Mutta heti kun porvarit huomasivat, että nämä suosikit poikkesivat entisiltä heille mieleisiltä laduilta, oli heidän tuomionsakin valmis. Taas tarttui kronikoitsija kynäänsä, taas riemuitsi kultainen nuoriso ja porvarillinen maailma näytti kulkevan varmalla pohjalla entistä kultaista tietänsä, rikkauteen, onneen ja mahtavuuteen …
Mutta lapsi kasvoi kehittyi ja vahvistui, nuorukaiseksi varmeten. Toisissa maissa asteli se jo vakavin ja varmoin askelin, siellä missä oli saanut enempi jo vakaantuneempia suuria köyhälistön joukkoja itseensä mieltymään. Ohdakkeinen oli sen tie ollut. Satojatuhansia, miljoonia, olivat siihen mieltymyksestä saaneet kalveten kuihtua ja kuolla tomuisissa tehtaissa, vaivaishuoneissa ja vankiloissa, mutta nämä kärsivät köyhät sitä suuremmin lapseen rakastuivat, kuin oikean äidin suurella ja palavalla rakkaudella. Toisaalla taasen temmelsi lapsi Kullervon tavalla, siellä missä porvaristo ja aatelisto olivat sen tielle voittamattomia esteitä, patoja ja sulkuja rakennelleet. Raivoisia ja tulisia olivat siellä tyytymättömyyden purkaukset. Pienestä kipinästä ne syttyivät, lopulla tulivuorena raivoten. Korvapuustista ne voivat alkaa ja loppua barrikaadeilla! Mutta mitä enemmän saivat polkuja raivatuksi, suurta kaskea ihmiskunnan uudisviljelykselle kaadetuksi, sitä vakavammin se punanen lippu pysyi käsissä, sitä ylpeämmin se hulmusi suurissa tuulissa!
— Ales itsevaltius! Ales kansan veren imijät!
Porvaristo hätkähti, pelästyi ja sitten raivostui. Aikovatko ne sittenkin ryhtyä sutena hääräämään ja rimpuilemaan!? Turvauduttiin entiseen keinoon. Mutta siihen vastasi tuo köykänen kronikoitsija: se keino ei auta: Työväestö nauraa ivailullemme vasten naamaa ja kultainen nuorisomme alkaa tulla sairaloisen hermostuneeksi. Mikä sitten neuvoksi? Syötetään niille vakavampaa! Ja mahtavat porvariston johtomiehet riensivät hikihatussa tunnetuimpien vapaata kilpailua tutkineiden ja ylisteleväin tovereittensa luokse. Kirjoittakaa niille herran nimessä vakavampaa, samalla selittämällä kuinka hullua ja mieletöntä sittenkin kapinoiminen on! Tehtiin työtä käskettyä! Mitä ne nyt siitä sanovat? Ei auta sekään! Ne sanovat: meille on jo teidän pirulliset teorianne selvillä! Ainoa oikea on sosialidemokratinen luokkataistelu! Antakaa meille yleinen äänioikeus ja täysi valta uusien lakien esittämisessä ja hyväksymisessä. Ales itsevaltius! Ales harvainvalta! Eläköön sosialidemokratia!
Helvetti! — Porvarit kirosivat, kuitenkin samalla malttaen heti mielensä. He iskivät viekkaasti silmää toisillensa. Vielä meillä yksi hyvä keino on! Isänmaa! Isänmaan rakkaus, koko kansan yhteinen onni ja menestys! Se on niin kaunista, se on niin runollista, että kivistenkin sydänten täytyisi heltyä, kun vaan siitä heille oikein kauniisti puhumme! Suuria kauneita ja samalla lennokkaita runoja ja meillä hellyttäviä, isänmaanrakkautta uhkuvia artikkeleja päivälehdissä. — Vaikutus! Porvarit odottelivat hörössä korvin!
Me annamme palttua teidän isänmaallenne! Meillä ei sitä ole, leipää ja oikeutta me vaadimme! Koko maailma on meidän isänmaamme! Teiltä me saamme vain sitä sen verran kuin meitä kuoliaaksi kiusattuanne ja ammutettuanne maahan kaivatatte! Eläköön kansainvälinen sosialidemokratia! kuului nyt taajoista joukoista. — Mykkä hämmästys. — Sitten … !
Porvaristo pelästyi! Otetaan niiltä viimeinenkin paino- ja kokoontumisvapaus pois! Poliiseja on lisättävä moninkertaisesti ja urkkijoita asetettava määrättömät laumat! Mitään ammatillista liikettä emme saa liioin suvaita. Siitä on vaan niin pieni harppaus valtiolliseen kiihotukseen!
Nuorukainen alkoi nyt taasen uusilla kapinoilla. Se turvautui yhä järjestyneempiin joukkotaisteluihin.
Porvaristo nyt raivostui lopulta. Se turvautui nyt viimeiseen keinoonsa, samaan joka sen rahasäkkejäkin vartioi, seisovaan sotaväkeen. Kanuunat jyrisivät, pyssyt paukkuivat ja pistimet tekivät veristä jälkeä …
Sortuivat ja murtuivat köyhälistön voimat. Satojatuhansia nielivät maanpako, vankilat, tuhannet nuoret elämät reväistiin nuorista ja rohkeista rinnoista pikaoikeuksien kuolemantuomioilla.
Tuli synkkä ja loppumattoman pitkä taantumus. Kuin ikuinen yö olisi laskeutunut ihmisten sieluihin ja mieliin! Verta, verta ja kyyneleitä kaikkialla! Milloin on päivä koittava! Milloin?
Kaikkien maitten köyhälistö vastasi tähän valtavalla huudolla: Kiitos toverit! Te olette jalon kilvoituksenne kestäneet! Älkää lannistuko, älkää langetko epätoivoon siksi kunnes uusi päivä on koittava! ...
Eikä ne lannistuneetkaan, sillä mikään jalo ajatus ei voi kuolla, joka suurten ja jalojen henkien aivoista on ihmiskunnalle kasvatettavaksi ja kehitettäväksi jätetty. Vaikka heitä ajettiin takaa kuin metsänpetoja, järjestivät jälelle jääneet uusia joukkoja entistä suuremmalla sitkeydellä ja tarmolla.
Näin-nuorukainen kehittyi kaikkialla vähä kerrassaan nyt mieheksi. Köyhälistö oppi yhä järkiperäisemmin ajattelemaan. Yhä taajemmat joukot alkoivat saada päähänsä luokkataistelunsa perusteet ja pohjan. Sosialidemokratiset opit, teoriat, levisivät kirjallisuuden ja sanomalehtistön avulla yhä suurempiin pohjakerroksiin. Se kävi hitaasti, lukemattomien esteiden vaikeuttamina kaikissa maissa, mutta se juurtui samalla varmasti. Kansainvälinen sosialidemokratia lisäsi ja kasvatti yhä enempi veljeystuntoa, juurrutti yksimiesyyden suurta voimaa ja mahtavuutta. Se riensi, voitosta voittoon, yhä osaansa täydentäen, kunnes se oli kasvanut määrääväksi mahdiksi maailmassa. — — — — — — — —
Kaukaisina muistoina väreilivät enään entiset epätoivoiset taistelut sosialismin hyväksi ihmisten mielissä. Sosialistinen yhteiskunta ei vielä tosin ollut käytännössä, mutta ihmiskunta oli jo astunut kysymyksen yli sen käytännölliseen ja samalla ihanteellisesti muovailtuun eteiseen. Porvariston valta voitiin sanoa jo suurimmaksi osaksi loppuneeksi, mutta myrkyllinen porvarillinen mieli ja pyyteet kytivät vielä heidän halvoissa sieluissansa, niiden joitten ei ollut tarvinnut vielä aineellisesta pakosta ja samalla sen luomasta henkisestäkin velvoituksesta alistua sosialidemokratiseen maailmankatsomukseen.
Suuret perinpohjaiset uudistukset oli käyty asteasteelta lävitse, sitä mukaa kun köyhälistö, koko maailman proletariaatti oli järjestäytynyt ja kasvanut suureksi luokkatietoiseksi voimaksi. Yleinen yhtäläinen ja välitön äänioikeus valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa ja yleinen vakinaisesta sotapalveluksesta kieltäytyminen oli kaikissa jo sivistysmaissa taittanut kärjen itsevaltiudelta ja porvarilliselta harvainvallalta, jonka jälkeen edistys oli jatkuvasti kehittynyt kaikilla aloilla, keskeytymättä ja yhä suuremmissa joukoissa olivat virkamiehet ja n. s. sivistynyt sääty nyt alistuneet kansan palvelijoiksi sen muodostamia lakeja seuraten ja täytäntöönpannen.
Suuret ammattiliitot yhtenäistyneenä olivat samalla pysytelleet valtiollisen taistelun tasossa, joten lopulta suurien trustikuninkaitten ennen kokonaan rahan voimalla hallinnut valta oli kukistettu.
Mutta porvarit, kuten jo edellä mainitsimme eivät silti olleet vielä loppuneet. Hävinneissä trustikuninkaissa ja heidän jälkeläisissään, sekä vuosisatoja vanhoissa varakkaissa aatelissuvuissa ja valtaistuimilta potkituissa hallitsioissa perillisineen kyti sammumaton viha ja kosto sosialidemokratiaa vastaan, joka oli syössyt heidät rikkaudesta, sukuoikeuksista, mahtavuudesta ja vallasta. Heistä oli ainainen vastus ja harmi kaikelle rauhalliselle kehitykselle. He olivat liukkaita kuin ankeriaat ja kavaloita kuin käärmeet! Aikansa kaikkia mahdollisia juonia suunnitellen ja läksien ja kun niistä eivät sittenkään huomanneet mitään pysyväisempää apua, turvautuivat he anarkiaan! Siihenhän heillä oli ollutkin aina taipumus, sehän oli saanut kokonaan määrätä heidän menettelytapansa menneinä kultaisina päivinä, sitä suurempi syy olikin nyt siihen taas turvautua onnettomuuksien ja alennuksien kohdatessa. Suuren köyhälistön alemmissa pohjakerroksissa, joissa porvarillisen järjestelmän kirous oli tuhoavaa jälkeä ja parantumattomia haavoja jättänyt löytyi kyllä vielä pienempiä ryhmiä, jotka olivat tietämättömyydessään alttiina heidän provokatsionilleen. Siellä menestyi myyräntyö, menestyi juonittelu ja tyytymättömyyden irstas kylvö, vallitsevaa järjestelmää vastaan. Näin entisistä raha- ja valtaruhtinaitten jälkeläisistä syntyi maantienrosvoja, varkaita, murha- ja pommimiehiä. Oli ollut aikoja, jolloin attentaatit valtioiden merkittävimpiä miehiä vastaan olivat saaneet myötätuntoa osaksensa, aikoja jolloin niiden aikaanpanijoita oli sittenkin innostaneet suuret ja jalot aatteet.
Mutta nyt oli vallan toista. Tämä oli mitä raainta anarkiaa niiden eduksi, joita vastaan vallankumoukselliset puolueet olivat ennen vuosisatoja kynsin ja hampain taistelleet. Yhteistunta käsitti nyt tämän suuren vaaran täydellisesti, pannen myöskin kaiken voimansa liikkeelle sen kukistamiseksi.
Suuren enemmistön halveksuminen tuli täydellisesti heidän osaksensa. Eivätkä he siltä olleet missään turvassa. Kaikkialla, missä he voivat vielä salaisesti lampaanlauhkeina liikuskella, painoi tämä yleinen mielipide lyijyraskaana heidän omiatuntojansa. Ja vähä kerrassaan muuttui se heille kuin häviötä ja kuolemaa ennustavaksi painajaiseksi. Se ei antanut heille päivän rauhaa eikä yön lepoa!
Nämä ihmispedot pakenivat syrjäisempiin seutuihin, etsivät kaupungeissa ne kaikkein syvemmällä olevat pesät ja loukerot, mutta aina yhä vainosi heitä seurausten raskas laki, toisia kiusaten aina mielipuolisuuteen ja hulluuteen saakka. Oli kuin olisi tuntematon vainooja heitä aina ajanut perästä. Se ilmeni vastaantulijain katseissa, puhelussa, vieläpä lastenkin viattomissa leikeissä, naurussa ja riemuissa. Kuullessansa kuinkakin viattoman leikkipuheen, sanasutkauksen tai viittauksen, ottivat he sen aina itseensä sattuvana. He epäilivät ystävyyttä viekkaudeksi, vakavuutta puheissa heitä vastaan suunnitelluksi kostoksi ja tarkoituksella sanotuksi. Lopulta eivät he voineet luottaa parhaimpiinkaan ystäviinsä. He sekaantuivat näin omiin laskemiinsa hämäriin verkkoihin. —
Kaiken tämän sekaannuksen lisäksi lisääntyivät heidän ympärillensä yhä ne tuntemattomat pelottavat varjot! Ne kasvoivat sadoissa ja tuhansissa!
Sanallasanoen maailman porvariston ja yliluokan jätteitä painosti ja hullaannutti heidän luokkansa vuosituhantiset synnit! Kaikki se sorto, vääryys, kiskominen ja köyhälistön kuoleennuttaminen, mitä heidän esivanhempansa olivat aina aikojen alusta miljoonia tuhoavilla sodilla, lukemattomien tehtaiden pimeissä ja myrkyllisissä lokeroissa kiduttamisella ja tappamisella, veljessodilla, poikkeuslaillaan ja pikaoikeuksillaan aikaansaaneet, painoi nyt pahana omanatuntona heidän ränsistyneitä jälkeläisiänsä. Ne miljoonat varjot olivat niitten, jotka vuosituhansien aikana olivat saaneet hitaasti kiusaantua, kuihtua ja kuolla, porvarillisen järjestelmän kirouksesta.
Näin oli elämä muuttunut heille nyt maanpäällä helvetiksi. Se oli kiduttavaa, kamalaa ja kauheata!
Öillä nukkuessansa vaikkapa kuinkakin turvallisessa paikassa, eivät he uskaltaneet asetta viereltänsä heittää. Toisille täytyi olla aina valoa, enempi valoa, sillä pimeätä he pelkäsivät, enempi kuin kuolemaa! Toiset taasen tahtoivat vaan pimeätä, niin että ikkunat tuli olla aina nukkuissaan peitettyinä.
Konnantöitänsä he yhä siltä jatkoivat. Sitä voimakkaammin lisääntyi heissä vaan pelko ja heikkeni kaikkialla turvallisuuden tunto! Pelkäsivät lopultakin joutuvansa tilille teoistansa.
Lopuksi loihti tuo ainainen pelko ja yhä kasvavat ja lisääntyvät uhkaavat varjot heissä henkisen lamaannuksen. Sen huomattuansa valtasi heidät mykkä kauhu ja he pakenivat kuin sudet ja ketut luoliinsa ja komeroihinsa. Kaiken tunsivat he nyt menetetyksi! Viimeisten porvarien aivoissa teki leppymätön vallankumous tehtäväänsä!
Seurasi peräksyttäin monia myrskyisiä päiviä ja öitä! Tuntui kuin olisi koko luontokin heihin raivostunut! Taivas salamoi, rajut tuulet ja tuulispäät taittelivat kuin korsia ja kiskoivat juurineen maasta satavuotisia honkia. Lukemattomia rakennuksia sortui ja taivaista alessyöksyvä vesi oli hukuttaa kaiken elämän maanpäällä. Näin raivosi luonto ja raivosipa lopulta kokonaiset kansat kaikkea sitä inhoittavaa mätää ja turmelusta vastaan, joka vielä väkipakolla tahtoi maailmaa hallita ja sitä entisiin luonnottomiin uomiinsa johtaa ja ohjata. Viimeiset porvarit pysyttelivät koko ajan piilopaikoissansa. Mutta aste asteelta lisääntyi heissä yhä kauhu, kunnes lopulta eivät he tunteneet turvaa enää Iymypaikoissaankaan. He eivät saaneet unta, uskaltamatta missään nurkassa edes pitkäkseen laskeutua, sillä ne ainaiset varjot kurkistelivat nyt joka reiästä ja nurkasta heihin sormillansa osoitellen ja kamalasti irvistellen. Pommeilla, vedenpaisumuksella ja tulella ne uhkasivat …
Sitten yhtenä yönä hyökkäsivät he kaikki kuolettavan kauhun valtaamina ulos asunnoistansa. Siellä harhailivat nyt kauvan, nähden vaan toistensa valjuja ja pelokkaita kasvoja …
Valkeni hitaasti päivä. Viimeiset porvarit katsoivat taasen toisiansa silmiin. Ihmettä! Mistä tämä levollisuus heidän katseissansa, mistä rauhanilme ennen kauhun valtaamissa kasvoissa. Päivä nousi nyt yhä majesteetillisemmin pilvistä kirkastuvalle taivaalle, loppumaton sota oli tauonnut ja myrskyisä ja myllertävä tuuli, oli tasaantunut lauhkeaksi kasvoja hiveleväksi henkähdykseksi. Kaikki tämä oli omiansa versottamaan heissä sitä sielunrauhaa, johon lopultakin olivat onnistuneet pääsemään. Vallankumous viimeisten porvarien aivoissa oli suoritettu!
Äänettöminä, sanaakaan toisillensa puhumattomina uskalsivat he nyt, kuin jonkin suuren tuntemattoman voiman pakottamina, ihmistenilmoille. Ja katsoivatpa he mihin hyvänsä loisti kaikkien heitä vastaantulijain katseissa syvä rauha, anteeksiantamus, ilo ja onni! Eikä heitäkään nyt enää pelottanut. Joukolla menivät he näiden hyvien ihmisten asuntoihin, pyrkien myöskin päästä kunnolla, sovussa ja rauhassa eläviksi yhteiskunnan jäseniksi. Se heille kernaasti suotiin, entisiä muistelematta, sillä syiden ja seurausten laki oli jo heitä aikansa rangaissut ja siten lopulta ihmisiksi kouluttanut.
Porvareita ei enään ollut!
Otto Tiuppa.
Uuden ajan kynnyksellä – Suomen Työväen Alpumi 1907.
