Arpajaisporsas.
Kirj. Kataja.
Hautalan isäntäväki hommasi lähtöä kirkonkylässä pidettäviin arpajaisiin. Emäntä oli jo pingoittanut tukevan ruumiinsa mustaan vihtoriinileninkiin ja vetänyt jalkoihinsa narskuvat kengät ja kostutteli paraillaan pellavanväristä tukkaansa kaljalla saadakseen sen oikein nuoltuna asettumaan pitkin päätä. Musta silkkihuivi oli sirosti laskotettuna tuolilla ja sen päällä valkea nenäliina, josta lemahti väkevä mintun tuoksu.
Isännän pukeutumispuuhat eivät olleet läheskään niin pitkälle edistyneet. Kasvot saippuoituina istui hän kamarissaan haljenneen peilin edessä ja koetteli leukaharjaksiinsa uutta „patenttiveistä,” jonka hän viikko takaperin oli vaihettanut itselleen laukkuryssältä. Tämä rajantakainen heimolaisemme oli häntä sika tavalla petkuttanut, sillä joka vedolla vääristyivät hänen kasvonsa tuskasta, kyyneleet kihosivat silmiin, ja lopuksi tuntui hänestä kuin olisi hänellä veitsen asemesta ollut hevossuka kädessään. Hänen mielialansa ei ollut juuri kristillinen, ja jos hänen toivotuksensa sillä hetkellä olisivat toteutuneet, olisi Arkangelin mies ennen pitkää istunut sellaisessa paikassa, jossa ei vilu liiaksi rasita.
Lopuksi sai hän kumminkin sängen osapuilleen karsituksi leuastaan, heitti kiukkuisesti veitsen kädestään ja otti esille verkavaatteensa ja „pasierisaappaansa”. Hänen punakka naamansa oli jokseenkin äkeä ja sen alapuoli muistutti isoa kärpässientä, niin tiheästi oli se paperipalasilla paikkailtu.
Hautalan Mattia ei arpajaisiin houkutellut niiden tarkoitus — lainakirjaston kartuttaminen. Hän ja hänen vaimonsa olivat „vanhan kansan ihmisiä”, jotka eivät henkisille pyrinnöille mitään arvoa antaneet, eikä heillä ollut lapsiakaan, jotka olisivat taloon tuoneet uuden ajan tuulahduksia. Mutta pitihän rikkaan isännän toki olla mukana, missä pitäjän muutkin mahtimiehet olivat. Sen oli hän Leenalle sanonut, kun tämä lähtöä vastusteli. Matilla oli sitäpaitsi toinenkin syy, josta hän ei kumminkaan vaimolleen virkkanut mitään: oli niin hiton mukavata muiden isäntien kanssa pistäytyä kirkonkylän kievariin viinan ja oluen ääressä tarinoimaan. Siihen aikaan oli näet vielä kumpaakin herkkujuomaa kievarissa saatavana.
Tätä viimeksimainittua seikkaa ajatellessa lauhtuivat isännän äkeät kasvot. Rattaat ajoivat nyt portaiden eteen, ja sytytettyään hopeahelaisen piippunsa astui Matti eukkoineen kaikessa komeudessaan ulos, otti ohjakset vanhalta lois-Pekalta, joka oli hevosen valjastanut, kun palvelijat jo aikaisemmin olivat arpajaisiin lähteneet, ja astui rattaille, joidenka joustimet arveluttavasti tästä painosta notkuivat. Piiska läiskähti, ja rattaat vierivät ulos maantielle, pyörtäen ylös sakean tomupilven.
Juhlakenttä oli jo mustanaan ihmisiä, kun Hautalaiset saapuivat, sillä oli sunnuntaipäivä ja kaikki ihmiset olivat joutilaita. Kenttä oli upeasti kaunistettu lipuilla ja köynnöksillä; sen keskellä oli puhujalava, jonka viereen rakennetun katoksen alle voitot olivat asetetut näytteille. Niiden ympärillä seisovaan taajaan ihmisparveen liittyivät nyt Matti ja Leenakin. Siinä oli kalua kaikellaista: käsitöitä, korutavaroita, kirjoja y. m. Suurinta huomiota herätti kumminkin pienessä puuhäkissä röhkivä musta porsas.
„Helkkuna,” sanoi Matti, älytessään naskun, joka oli aivan toista maata kuin paikkakunnan luppakorvaiset ja laihat röhköt, „tuo pitäisi meidän saada.”
„Sen on Tammiston herra lahjoittanut; kuuluu olevan oikein ulkomaan aatelissukua,” selitti Eskolan punanenäinen isäntä.
„Sanotaan paisuvan tavallisen mullikan kokoiseksi,” lisäsi Kuurilan lautamies.
Puhelu keskeytyi nyt, sillä torvet törähtivät, kutsuen yleisöä puhujalavan luo, jolle pitäjän kirkkoherran poika, nuori ylioppilas, puhetta pitämään.
Matti kuunteli vaan toisella korvallaan isänmaallista, lämpöä uhkuvaa puhetta. Kun puhe oli päättynyt ja eläköön-huudot isänmaalle kaikunut, läksi hän eukkoineen arpojen ostoon. Tavallisisa oloissa oli hänellä kyllä hyvinkin pihkaiset kourat, joista eivät pennit hevillä heltineet, mutta nyt oli sopiva tilaisuus sekä herroille että talonpojille näyttää, että Hautalalla oli rahoja riittämään asti. Ja tottahan tuolta joku voittokin lähtisi. Hän odotti, kunnes väkeä oli kokoontunut myyntipaikan ympärille, löi sitten kymmenmarkkasen pöytään, pyyhki saamansa arpaliput hattuunsa ja istuutui läheiselle penkille saalistaan tutkimaan.
Ensimmäiset kymmenen lippua olivat tyhjät, ja Matti purki suustaan säädyttömiä sanoja. Yhdennessätoista oli numero. „Eukko hoi,” huusi Matti, „käyppäs katsomassa, mikä numero 77 on!”
Leena meni ja palasi hyvin nolona takaisin.
„Lapsen paita kuuluu olevan,” sanoi hän äreästi.
„He, he, hee!” nauroi Eskola, joka istui Matin vieressä. „Voi se vielä olla tarpeen Hautalassakin. Eihän teillä ole vielä edes Aaprahamin ja Saaran ikää niskoillanne.”
Ympärillä olijat nauroivat, joka suuresti suututti Mattia, varsinkin kun hän huomasi oman renkinsä leveän suun virnistelevän aivan vieressään. Mutisten jatkoi hän arpalippujen avaamista. Ne olivat taas tyhjiä, paitsi viimeinen, jossa oli numero 112.
„No, jos nyt saat kapalovyön, niin on sinulla kaikki valmiina tulevaa perillistä varten,” sanoi Eskola.
„Älä viisastelet” ärähti Matti nousten penkiltä. „Käynpä itse katsomassa, mikä se on. Kukapa tietää, vaikka olisin voittanut porsaan.”
Tällä kertaa onni vetelikin häntä. Porsaan häkkiin oli kun olikin kiinnitetty juuri numero 112 ja Matti siis tämän halutun voiton onnellinen omistaja. Hän hieroi tyytyväisenä käsiään.
„Sillä tavoin tämä mies voittoja ottaa”, virkkoi hän, silmäillen voittoriemulla ympärilleen. Sitten tarttui hän Eskolaa käsipuoleen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Eskola nyykäytti päätänsä ja molemmat lähtivät kävelemään.
„Minne menet, Matti?” kysyi Leena.
„Käyn vähän tuolla kievarissa isännän puheilla”, vastasi Matti.
„Älä nyt vaan taas ...” alotti Leena, mutta Matti ei ollut kuulevinaankaan, vaan meni menojaan. Leena katseli hetkisen päätään pudistellen hänen jälkeensä ja meni sitten kuuntelemaan laulua, jonka säveleet juuri alkoivat lavalta kaikua.
Kievarissa vallitsi aika hälinä ja touhu. Vierashuoneet olivat täynnä isäntämiehiä, jotka lasejansa kilistelivät; rengit ja muut alhaisemmat henkilöt kostuttelivat tuvassa ja tanhualla janoisia kurkkujansa suorastaan pullon suusta. Vierashuoneisin työntäytyivät nyt porsaan onnellinen voittaja ja hänen seuralaisensa, ja pian tuntui siellä ilo olevan entistä ehompaa, sillä punanenäinen Eskola purki suustaan kompia yhtä sukkelaan kuin hän sinne laseja tyhjenteli. Tunnin kuluttua muistutti huone pitäjän kirkon seinällä olevaa kuvaa „kadotuksen pätsistä”; sakeasta savupilvestä pisti esiin punottavia naamoja ja pörhöisiä päitä, kuului naurua, laulua, karjumista, kiroomista, loilotusta ja voivotusta. Tanhualla oli elämä samallaista. Nurkissa tapella nuhistiin ja ojissa pyllyili miehiä päällekkäin. Arpajaiset kentällä päättyivät, ja väki alkoi sieltä hajaantua, mutta kievarin „kansanhuvit” yhä vilkastuivat. Vaimot olisivat jo lähteneet kotimatkalle ja kävivät miehiään hakemassa, mutta harvatpa heistä olivat lahtötuulella. Hautala ajoi eukkonsa ulos ovesta ja moni muu seurasi hänen esimerkkiään.
Myöhempään illalla syntyi kievarin pihalla oikein yleinen tappelu, jonka johdosta kruununmiehet saapuivat sinne ja vihdoin tekivät lopun koko ilosta.
Leena oli jo aikoja ollut valmiina lähtöön porsashäkki oli nostettu rattaiden takapuolelle. Kun melu kievarissa vihdoin taukosi, ajoi hän hevosen sinne ja meni sisälle miestään hakemaan. Matti nukkui istualtaan pöydän ääressä, jonka alta pisti esiin kaksi paria ristikkäin olevia koipia ja kuului ankaraa kuorsaamista. Leena ravisteli miestään, saadakseen hänet hereille, mutta hän vaan örisi. Lopuksi sai hän Matin kumminkin sen verran tointumaan, että sai hänet talutetuksi pihalle, jossa nyt oli rattaille noustava. Parin puolihumalaisen miehen avulla sai Leena miehensä vihdoin rattaille, mutta Mattipa ei ruvennutkaan istuimelle, vaan kömpi sen alle ja oikasihe pitkälleen kärryjen pohjalle, lainkaan välittämättä siitä, että hänen nenänsä tuli arveluttavan lähelle porsashäkkiä. Turhaan koeteltuaan häntä nostattaa, suuttui Leena vihdoin.
„No, makaa siinä sitten, senkin viinasäkki”, tiuskasi hän, „siinä olet kerrankin vertaisesi vieressä.”
Hän levitti hevosloimen miehensä päälle, nousi rattaille ja läksi ajamaan kotia kohden. Hänen mielensä oli kuohuksissa eikä ottanut ollenkaan lauhtuakseen, vaikka Matin kuorsaaminen ja naskun röhkinä hänen takanaan sulautuivat mitä sopusointuisimmaksi säveleeksi. Mutta hänen kalkkinsa ei ollut vielä läheskään täysi.
Kun kappale matkaa oli kulunut, kuului rattaiden perästä tuima kirous. Rattaat olivat kolahtaneet kiveen ja Matin nenä kolahtanut häkkiin. „Mikä lemmon väkkärä tämä on?” ärähtihän unen pörrössä, tarttui häkkiin ja lennätti sen kauvas maantielle. Häkin ovi aukeni ja porsas vilisti tien poskessa olevaan viidakkoon. Siunaillen hyppäsi emäntä maahan ja alkoi etsiä naskua, mutta se oli mennyt menojaan tai pysytteli piilossa; Leena sai tyhjin toimin palata rattaiden luo. Vihapäissään ravisteli ja haukkui hän miestään, mutta sai vastaukseksi vaan epäselvää örinää. Ei auttanut muuta kuin lähteä eteenpäin. Leena löi hevosta selkään ja antoi mennä vinhaa vauhtia, kiukuissaan lainkaan välittämättä siitä, että Matin pää arveluttavalla tavalla pyörähteli heinissä kärryjen pohjalla.
Vihdoin alkoi koti lähestyä; oli ajettava naapuritalon pihan läpi. Talon isäntä, joka ei ollut arpajaisissa, mutta oli muulta talonväeltä kuullut Hautalaisten voitosta, seisoi pihalla.
„Tehän kuulutte porsaan voittaneen”, sanoi hän lähestyen rattaita, kun Leena ajoi pihaan. „Aika suuri se onkin,” lisäsi hän nähdessään loimen alla olevan kookkaan ruumiin kärryjen pohjalla.
Ennenkuin Leena ennätti häntä estää, nosti hän loimen lievettä, nähdäkseen tuon merkillisen otuksen. Mutta silloinpa venyivät hänen suupielensä korviin asti. „Hei”, huusi hän, „siaksihan se onkin tiellä muuttunut.” Ja hän puhkesi loppumattomaan naurunhohotukseen, johonka portailla istuvat rengit äänekkäästi yhtyivät.
Harmista ja häpeästä ei Leena saanut sanaakaan sanotuksi, löi vaan hevosta selkään ja ajoi täyttä laukkaa ulos pihasta. Mutta nyt pisti hänen päähänsä antaa Matille sellaiset opetukset, ettei hän hevillä arpajaismatkaansa unhottaisi.
Kotipihalla olivat rengit ja piiat vastassa, viedäkseen tuon kallisarvoisen voittoporsaan läättiin. „Mutta missäs isäntä on?” kysyi tallirenki, huomatessaan emännän yksin istuvan rattailla.
„Mitäpä hänestä”, sanoi emäntä, hypäten maahan. „Tuolla on porsas kärryjen pohjalla, viekää se läättiin.”
Rengit nostivat lointa ja näkivät isäntänsä pörröisenpään. „Emmehän toki isäntää läättiin vie?” kysyi tallirenki ällistyneenä.
Mutta emäntä sanoi, että se oli tehtävä hänen vastuullaan, ja niin kannettiin Matti tyhjään läättiin ja laskettiin makaamaan pahnoille. Kannettaessa raotteli hän kyllä silmiään ja mutisi jotain, mutta oli niin pökerryksissä ettei tajunnut mitä hänelle tapahtui.
Emäntä varoitti nyt palvelijoita puhumasta Matille mitään siitä, millä tavoin hän läättiin oli joutunut, jotta hän luulisi sinne itse kömpineensä. Ja niin kävikin. Kun Matti varhain seuraavana aamuna kivistävin kalloin heräsi, ei hänellä ollut aavistustakaan edellisen illan tapauksista. Kauhistuneena silmäili hän makuuhuonettaan. „Jopa nyt jotakin”, ajatteli hän, „Hautalan isäntä humalapäissään nukkunut sikojen kumppanina, hyi...” Häpeissään kuin uitettu koira kampi hän ulos, kulki varovasti pihan poikki ja hiipi omaan kamariinsa, jossa painautui sänkyyn maata. Talonväki makasi vielä. Matti mietti päänsä puhki mitenkä hän oli kotia tullut ja läättiin joutunut, mutta ei päässyt siitä selville. Kievaria pitemmälle ei muisti ulottunut. Mietiskellessään nukkui hän uudelleen ja näki unta, että hän oli muuttunut siaksi ja istui suuressa häkissä muiden arpajaisvoittojen joukossa.
Aurinko oli jo korkealla, kun hän taas heräsi. Leena oli jo kauvan kieli vireessä odotellut hänen heräämistänsä eikä lainkaan pannut kynttiläänsä vakan alle. „No, joko olet tänne kömpinyt, senkin sika-Matti,” huusi hän, „olisit vaan pysynyt siellä, jonne illalla menit! Kaunis isäntä on tässä talossa! Koko matkan maata retkottaa kuin eläin kärryjen pohjalla, ja kun kotona miehissä autetaan maahan, niin väkisten vaan työntäytyy läättiin. Kuinka nyt ilkeät silmiäsi näyttää ihmisille, kun naapurissakin näkivät, minkälaisessa tilassa olit, ja täällä kotona omat palvelijasi! Ja sen porsaankin viskasit maantielle, sen mokoma!”
Näin pauhasi ja pärmänttäsi Leena kauvan aikaa, eikä Matti osannut vastata mitään. Nolona kuljeskeli hän sitten loppupäivän tanhualla, koettaen vältellä palvelijoitaan, sillä hän huomasi heidän salavihkaa iskevän silmää toisilleen, aina kun hänet näkivät.
Pitäjän pilkkakirveillä oli sitten kauvan aikaa tämä seikkailu veistettävänä. Saihan Matti lopulta kuulla asian oikean laidan, kuinka hän oli läättiin joutunut, mutta kun ei asia siitä lainkaan kaunistunut, ei hän siitä kotonaan ollut tietävinäänkään. Siellä ei kumminkaan kukaan uskaltanut häntä „arpajaisporsaaksi” nimittää, niinkuin kylän irvihampailla oli tapana.
Voittoporsas jäi teille tietymättömille. Arveltiin mustalaisten, joita juuri siihen aikaan liikkui paikkakunnalla, korjanneen sen talteensa.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 23-24/1898.
