Mätäkuulla.
Kirjoittanut Kataja.
Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terällä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan „Isänmaan Pylvään” toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäiseni iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta „ukonnuoli”, Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailuille unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja „ylitsevuotava” sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja kovaksi kuin jonkun vanhan, paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja, nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.
Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalla tavalla ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:
Suosikkijärjestelmääkö?
Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi kokouksessa kaupungin rankkurin toimi täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edullisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt
ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia on oleskellut rantajätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana rahatoimikamarin puheenjohtajalla...
Tässä kohdassa oli uni päätoimittajan voittanut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomanakuin syntymätön lapsi.
Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja sisään astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Vilkki. Hän tuli suoraa päätä „seuraklubin” tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja nyt raitistutti toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikaarisavusta ja väljähtyneestä oluesta.
Kolinasta heräsi päätoimittaja, hieroi silmiään ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.
„Taas tulet näin myöhään”, ärähti hän. „Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sinulla uutisia?”
„Uutisia?” — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. „Uutisia tähän vuodenaikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.”
„Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloasi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia.”
„Yhtähyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akuttimiensa takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiensä takana, ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.”
„Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kiven kolosta.”
„Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.”
„Oho! Siitähän juuri uutisen saamme. Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla. Samalla pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alottanut talonsa maalauttamista?”
„Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.”
Ei kelpaa. Mutta mitähän jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämätä kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.”
„Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi markkaan, vaan vaatisi itselleen täyttä humalaa, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.”
„Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden tästä liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi”, murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.
„Vähentääkö palkkaani? Ja minä kun juuri olen aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!”
„Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin pahukset. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole kyenneet saamaan kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!”
Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään huomispäivän lehteä varten. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi haukotellen silmäillä pääkaupungin postia. Se ei näyttänyt sisältävän mitään virkistävää, sillä hänen haukotuksensa kävivät yhä pitemmiksi, ja ennen pitkää oli hän samassa tilassa, jossa hän äsken oli esimiehensä yllättänyt.
Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.
Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän pannut tähdelle, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi, ja oli niittäminen tarpeessa, että haiseva kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin, ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljalleen läksi hän astumaan toimituspaikkaan päin, pannaksensa saaliinsa paperille.
Mutta ehdittyään maalari Mutisen talon kohdalle, pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. „Ahaa!” ajatteli päätoimittaja, „siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, kuolema tai tapaturma. Otanpa siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.”
Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni läksi talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiönovelle, avasi sen ja astui sisään.
Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä „Mutiska”, suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti näitä mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa, alhaisimmasta pianissimosta kimeimpään fortiasimoon saakka.
„Mitä täällä en tapahtunut, hyvät ihmiset?” huusi Ukkonen, kun melu vihdoin sen verran hiljeni, että hän sai äänensä kuuluviin.
Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. „Mutiska” tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.
„Mutinen on hukkunut”, vastasi vihdoin yksi läsnäolijoista matalalla äänellä.
„Hukkunutko?” Päätoimittajan sydämessä kamppailivat, hetkisen aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimmäisen puoleen. „Koska? Kuinka se tapahtui?” kysyi hän innokkaasti.
Nytkös muijat kilvan selittämään. Yksi puhui yhtä, toinen toista, ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt. Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:
Mutinen oli paripäivää juopotellut, telmännyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa „Mutiska” säilytti viinapulloa „sydämen kouristuksien varalle, jotka häntä aika ajottain vaivasivat”, ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä; rantaliejuun tarttuneena oli siellä myöskin ollut hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut siis epäilemistäkään, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.
Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voivotellen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi lausua hänelle muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, „tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa”, joka oli tuollaisen teon tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät kaikki veloista ja „inteikistä”. „Jättäisivät vain sen raadon järveen”, kirkui hän lopuksi, „pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!”
Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä ja toista, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että „Mutiskaa” nähtävästi olivat äskettäin ankarat „sydämenkouristukset” vaivanneet ja hän niitä perinpohjin lääkinnyt.
„Hävetkää toki, matami!” sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta samassapa sieppasi „matami” häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että „Mutiskan” kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.
Hän läksi nyt käymään itse onnettomuuspaikalle, noin puolen kilometrin päässä olevan niemen kärkeen. Sieltä etsiskeli kaksi venekuntaa hukkunutta ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän vielä saada tarkempia tietoja tapauksesta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikenlaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.
Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena selvitti hänelle retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä edellä mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.
Mutta päätoimittaja istui valtaistuimelleen ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:
— Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Mutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaatina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonansa hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä, jonka käyttäminen hänestä eläessään oli yhtä vastenmielisiä sisällisesti kuin ulkonaisenakin. Ensi numerossa toivomme voivamme antaa seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.
„Täytyy käyttää aihetta säästäväisesti”, mutisi päätoimittaja, tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. „Siitä saan vielä höystettä yhteen jopa kahteenkin numeroon.”
Myöhemmin illalla, kun korehtuuri oli luettu ja lehti painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa hän päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla „Arvon mekin ansaitsemme”, joka, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihinkä hän täydellä todella ryhtyi.
* * *
Jos toimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt häneltä laulamatta. Mutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.
Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja mennyt lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivailemaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumiistaan suurella melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua tuli hän tuntoihinsa ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiinsa.
Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi juoksupoika samana aamuna ilmestyneen „Isänmaan Pylvään”.
Mutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut „työskentelevän näyttelyn”, avasi koneentapaisesti lehden ja loi veristävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hypähti hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä, kuin olisi hän haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen ja kämmeniään lyöden tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä, Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä syvintä myötätuntoisuutta.
Mutta sitten tempasi hän käteensä tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käteensä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia. Itse elävin paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Mutisen. Kaksi vanhaa ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Mutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän „Isänmaan Pylvään” toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle.
Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät sillä välin toimituspaikan edustalle kokoontuneet ihmiset kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukenivat, ja toisesta hyppäsi ulos toimitussihteeri, toisesta päätoimittaja. Viimeksi mainittu oli hypätessään sellaisen kaasulla täytetyn, kumista tehdyn ukon näköinen, joita joskus näkee kansanhuveissa laskettavan lentämään yläilmoihin ...
***
Kuivalan raastuvanoikeudessa on nykyään vireillä kaksi juttua. Toinen on painojuttu, jonka maalarimestari Samuli Mutinen vaimoineen on nostanut „Isänmaan Pylvään” toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Mutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, rääkkäyksestä, kiroilemisesta, kunnianloukkauksesta ja huonekalujen särkemisestä.
Mutta uutinen Mutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Mutisen maine siitä sanottavasti parantunut — enemmän kuin Mutinen itsekään, joka yhä vielä palvelee vanhoja penaattejaan.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 31-32/1898.
