Hyvin maksetut viskunat.
Kirj. Aug. Blanche.
Suomentanut Alli Nissinen.
Noin viisi vuotta sitten kuoli Tukholmassa eräs entinen merikapteeni, joka oli syntyisin Göteborgista, mutta oli jo elänyt kymmenen vuotta Tukholmassa mitä suurimmassa köyhyydessä. Hän oli tuonut mukanaan Göteborgista tyttären, joka oli silloin viisitoista vuotias, kun isä asettui Tukholmaan asumaan. Merikapteeni oli näyttäytynyt hyvin harvoin ulkosalla, osaksi sairauden vuoksi, osaksi senvuoksi, ettei hänellä ollut vaatteita; niin ainakin sanoivat naapurit. Tytär ei jättänyt isäänsä juuri koskaan. Ei kukaan naapuristossa voinut muistaa hänellä olleen muuta pukua, kuin karkea, viheriäruutuinen puuvillahame ja musta silkkikaulaliina, joka oli aivan heijastunut vanhuudesta ja jokapäiväisestä käytännöstä. Häntä nimitettiin kuitenkin „mamseli Minchen'iksi”, kenties enempi ivalla kuin isän entisen yhteiskunnallisen aseman vuoksi. Tosinhan oli tytär hyvin kalpea ja laiha, mutta hänellä oli kauniit, siniset silmät ja paksu, musta tukka, ominaisuudet, jotka kokonaan menivät hukkaan huonon puvun ja ujon esiintymisen tahi ihmispelvon vuoksi, joka oli varmaankin seurauksena niistä pilkkasanoista, joilla naapurit häntä sättivät. Ainoa olento, joka oli osoittanut hänelle jonkinmoista osanottoa, oli eräs puotipalvelija ryytikaupassa vastapäätä sitä taloa, jossa hän ja hänen isänsä olivat kymmenen vuotta asuneet. Samana vuotena kun hän isänsä kanssa tuli Tukholmaan, oli Kalle V. — se oli puotipalvelijan nimi — tullut kauppaan ja seisonut samassa puodissa nämä kymmenen vuotta, ja he olivat melkein saman ikäiset. Kalle V., joka sääli tyttö-raukkaa, sanoi aina hänelle muutamia ystävällisiä sanoja, kun hän oli ostamassa puolta kahvi- ja sokerineljännestään, ja pisti, niin usein kuin tilaisuus myönsi, muutamia viskunoita hänen laihaan käteensä. Tulihan siitä kymmenen vuoden ajalla monta viskunaa, mutta nepä kenties olivatkin köyhän tytön ainoana herkkuna ja ilona. Mutta eräänä aamuna tuli mamseli Minchen ryytikauppaan silmät itkusta punaisina.
„Valitan suruanne, mamseli Minchen!” huusi Kalle V. hänelle. „Sain juuri kuulla, että ukko on kuollut tänä aamuna.”
„Isä kuoli kello seitsemän”, nyyhkytti tytär, „eikä minulla nyt ole ketään muuta kuin te, herra Karl, jonka puoleen voin kääntyä: tehän olette aina olleet niin hyvä minua kohtaan.”
„Ei ketään muuta kuin minä!” uudisti puotipalvelija; „sepä oli pahanlainen seikka se, mamseli Minchen. Mutta jos minä voin olla joksikin avuksi, niin koetan kyllä tehdä niitä voin — ja narri se, joka tekee enempi kuin voipi! Saako olla muutamia viskunoita?” lisäsi hän ja pani vanhaan tapaansa muutamia myymäpöydälle.
„Luulen, ettei asemamme ole niin vaikea kuin ajattelimme”, sanoi Minchen asettaen myymäpöydälle pienen rautalevystä taotun laatikon, jossa oli lukko ja avain suulla. „Tämän laatikon, joka on aina ollut isän sängyn alla”, jatkoi hän, „käski isä minun ottaa esille vähän ennen kuolemaansa ja hän sanoi, että siinä olisi enemmän kuin hänen hautaamiseensa kuluisi. Minä katsoin äsken laatikkoon ja näin useita setelikääröjä sekä pienen lapun, johon on kirjoitettu: Kaksikymmentäviisi tuhatta.”
„Kaksikymmentäviisi tuhatta!” huudahti puotilainen.
„Katsokaa itse, laskekaa itse, hyvä herra Karl!” pyysi mamseli Minchen.
Herra Karl avasi laatikon, näki lapun, johon oli kirjoitettu kaksikymmentäviisi tuhatta ja laski sitte kaksikymmentäviisi kääröä, joissa oli kussakin tuhannen riksiä käypää rahaa.
„Ja tämän summan jättää taidan isänne jälkeensä, vaikka hän eli melkein kuin kerjäläinen!” sanoi puotipalvelija aivan ällistyneenä.
„Niin ... mutta joskus minä aivan kuin aavistin, että tuossa laatikossa oli jokin aarre, sillä isä vartioitsi sitä niin tarkasti, eikä varmaankaan ottanut, sitä esille muulloin kuin minun poissa ollessani. ... Ottakaa nyt nuo kaikki, hyvä herra Karl!”
„Mutta mitä herran nimessä minä nyt teen tällä suurella summalla!” huusi puotipalvelija koskettaen laatikkoa vapisevin käsin.
„Ottakaa se”, jatkoi Minchen, „ottakaa se ja ottakaa minut myös, sillä nyt ei minulla ole ketään muuta maailmassa!”
Puotipalvelija tuijotti vuoroon laatikkoon vuoroon merikapteenin tyttäreen. Hänen poskensa hohtivat monivärisinä, mutta katse tuli yhä hellemmäksi ja hellemmäksi.
„Mitä hittoa sinä siellä hidastelet, kun puoti on väkeä täynnä!” kuului ryytikauppiaan ääni ikkunan ääressä olevan pöydän luota, jossa hän istui kirjoittamassa.
„Ohhoh, herra patruuni!” vastasi Kalle V. jotenkin korskeasti. „Minulla on totisesti tällä hetkellä muutakin tehtävää kuin punnita suopaa ja tehdä pippurikääröjä.”
„Mitä sinä sanot?” kysyi isäntä ankarasti, nousten pöytänsä äärestä. „Luulenpa, että rupeat pöyhkeilemään!”
„Pöyhkeilemään”, kertoi Kalle V. „tietysti, ja aijonkin pöyhkeillä omilla tavaroillani ja vielä lisäksi tällä kadulla tuossa vastapäätä, jos niin sattuu.”
„Mitä tämä merkitsee, senkin nulikka!” karjasi kauppias lähestyen kapinoitsevaa palvelijaansa.
„Herra!” karjasi tämäkin vuorostaan; „sellaista miestä ei sanotakaan nulikaksi, jolla on kaksikymmentäviisi tuhatta riksiä ja joka aikoo ruveta perheenisäksi ... sillä tässä on morsiameni ja tässä myötäjäiset jo ennakolta, joka ei tee haittaa.”
Ja samalla löi Kalle V. nyrkkinsä myymäpöytään, melkein juovuksissa ilosta. Kauppias pisti nenänsä laatikkoon; nenä rupesi laatikkoon tarkistellessa venymään yhä ohuemmaksi ja ohuemmaksi ja kun se Kalle V:n mielestä tuli yhä enempi ongen näköiseksi, löihän laatikon kannen kiinni, hyppäsi myymäpöydän yli, otti laatikon yhteen kainaloonsa ja mamseli Minchenin toiseen ja hyökkäsi myymälästä kadulle.
Muutamia kuukausia myöhemmin olivat Kalle V. ja mamseli Minchen aviopari. Nuori rouva on nyt upea nainen, hyvinvoipa ja punaposkinen; hänen tukkansa ja silmänsä ovat myöskin nyt tulleet oikeaan arvoonsa. Ja Kalle V. on jo avannut oman kaupan. Kerrotaan hänen tarkasti pitävän silmällä omia puotilaisiaan kaupantekijäisiin nähden, sillä eivät aina viskunat tule niin hyvin maksetuiksi.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 32-33/1898.
