Keväinen muisto.
Kirj. Vilppu Kaukonen.
Lämpimästi paistoi huhtikuun aamuaurinko huoneeseni. Räystään kirkkaista jääkyntteleistä tippui välähteleviä vesipisaroita jalkakäytävälle. Kaikki tuon puhtaan sinisen taivaanlaen alla henki kevättuoreuttaan, kaikki lempeät elonvoimat uhkuivat nuortunutta pontevuuttaan ja innokkaasti odottivat vapautuksen hetkeä.
Mielikuvitukseeni ryntäsi parvi vallattoman iloisessa mylläkässä temmeltäviä kevättunnelmia. Nythän alkavat purot juosta, pälvet laajeta. Pian vapautuu järven aalto, pian saapuu muuttolintuja, kostea maa alkaa viheriöidä, puut lehdettyä ja tulee kesä, Suomen lyhyt, ihana kesä.
Tuota ajatellessani hiipii mieleeni rakas, hento muisto lapsuuteni ajoilta. Olen kirkkaana kevätpäivänä istuvinani vanhojen koivujen ympäröimällä pikku penkillä lapsuudenkotini hiljaisessa puutarhassa. Kostea maa välkkyy auringon säteissä. Vilvakka länsituuli heiluttaa koivunoksaa pääni päällä ja tuopi tuoreita tuoksuja vihannalle vivahtavasta, märästä lehdosta. Siellä täällä siimespaikoissa näkyy joku sulava nietoksen jäännös. Ylhäällä laulaa lurittaa kiuru, ja siellä haukka piirtää ympyröitään siivet levällään. Kevyt, valkonen pilvenhattara purjehtii sinistä ilmamerta myöten — — — senpä mukana olisi niin hauska leijailla, saisi liihotella kauvas, pääsisi näkemään etäisiä seutuja. — Miten rajattomalta ja vapaalta tuntunee tuolla pilvien tasalla — — Hei, jos sinne pääsisi!
Ja ylös minun pitää päästäkkin. Alan nousta — en pilviin — vaan kuitenkin ylemmä maata, nimittäin tuonne koivun latvaan. Tartun alimpaan oksaan ja vetäydyn ylöspäin. Kyllähän nuttuuni tarttuu tuohenjulmuja ja käsiini lehtisilmikkojen pihkaa, vaan siitäkös välitän; latvaan minun on päästävä, maksoi mitä maksoi — — — Vihdoin seisonkin jo vankalla latvaoksalla ja pidän rungosta kiinni molemmilla käsilläni.
Hei, miten hauskalta tuntuu siinä oloni! Raitis tuuli huojauttelee puuta, ja minä keinun mukana. Eikä kukaan aavista missä minä olen. Miten somalle täältä näyttää tuo tuttu puukirkko lehtimetsänsä keskellä! Entäs tuo päivänpaisteessa lipattava järvenpinta! Ja tuo laaja suo, ei sekään tunnu ikävältä. Selvään kuulen tänne puron lorinan tuolta tummanviheriästä kuusikosta. Kas, tuolla maantiellä juosta vilistää tänne päin iloinen parvi paljasjalkaisia leikkitovereitani! Ai, ai, löytävätköhän minut? Kyllä täältä on hauska hihkasta heille, kun minua etsiessään tulevat tämän koivun seutuville! Enkä malta odottaa — — — sattuvat vielä menemään ihan toiselle suunnalle. Helei, pojat! Kuuletteko? Hehei, hehei! Jo viittailevat tänne koivunlatvaan, jo hyppivät aitojen yli piilopaikkaani kohti. Kiireesti laskeudun maahan, juoksen toverieni luo ja yhdessä me riemuten pyyhkäsemme kohti vapaata, humisevaa metsää — ja kirkkaina pisaroina räiskähtelee vesi lätäköistä niiden yli juostessamme — — —
Jääkyntteli putosi räystäästä ikkunani kohdalta ja pirskahti jalkakäytävälle pieniksi palasiksi. Ajatukseni heräsivät nykyisyyteen. Ulkona oli ihana sää. Hanget sulivat aikavauhtia. Tuolta ylhäältä korkeiden kivirakennusten välistä näkyi sinitaivas. Sydän tunsi kevään riemua ja toiveita. Mutta kesken kaikkea hiipi taas mieleeni tuo hento, valoisa lapsuudenmuisto. Liikutuksella muistelin tuota aikaa, jolloin lapsuudenkotini puutarhassa keinuin koivun latvassa kesätuulen tuudittamana ja paljasjalkaisten leikkitoverieni seurassa riemumielin temmelsin — — —
Uuden Suomettaren Juttu-Tupa no 14/1898.
