Tiikerin ajossa.
Kirjoitti I. H. Rosny.
(Suomennos.)
Hämärä peitti vielä vuoren huiput ja kuu nousi suurena taivaanrannan takaa, jossa metsä muodosti kummallisia pimeitä reunoja taivasta vastaan. Maasta, joka vielä oli kuumana päivän helteestä, nousi lämpöisiä höyryjä. Tuuli oli tyyntynyt, ei kuulunut muuta äännähdystä kuin eläinmaailman yöllisestä elämästä vähän hiljaista sorinaa. Ihana yötaivas levisi yli seudun, joka huolimatta vuosisatojen kehittyvästä sivistyksestä, ei vieläkään alistunut ihmisherruuden alle. Tämä erinomaisen rikas luonto, tämä esteistä riippumaton hedelmällisyys, joka on rajoittamaton kuin avaruus ja voimallinen kuin valtameri — kaikki tämä teki melkein lamauttavan vaikutuksen James MacCarthy'hin, se hämmästytti häntä ja valtasi hänet kokonaan, samassa kun se herätti hänen sielussaan täydellisen rauhan ja sopusoinnun aavistuksen.
Hänen takanansa astui Bavadjee niminen palvelija. Tämä Intian halpa poika oli lyhyt varreltaan, hoikka ja pieni kaulainen, mutta kasvonsa olivat älykkäät ja suu miellyttävä. Edellä kulki Djoûna, opas, joka Nardonaris nimisestä kylästä oli annettu osoittamaan hänelle tietä tiikerin luolalle sekä vainuamaan tuota hirmuista ihmissyöjää, joka taas hiljan oli vienyt erään maalaisen. Joka askeleelta minkä astuivat, alkoi pimeydestä kuulua yhä kamalampia ääniä, petojen kiljuna kajahteli kenttää pitkin ja isoja yölepakoita lentää liipotteli kuun vaaleankeltaisessa valossa.
Bavadjee astui MacCarthyn luokse. Vaikka olikin peloissaan, tunsi hän kumminkin sisällistä ylpeyttä, kun sai palvella tätä rotevaa irlantilaista, jolla oli niin komea sotilasryhti ja jonka tuimissa, vaikka samalla hyvänsävyisissä kasvoissa ilmestyi sekä kiivautta että hellyyttä.
»Joko nyt ollaan perillä? » James kysyi.
»Jo, hyvä herra», kuului vastaus.
He olivat juuri saapuneet kallioitten välissä olevasta kapeasta vuorensolasta, kun Djoûna vapisten seisahtui. Hän ojensi kätensä ja sanoi huoaten:
»Tuossa se on!»
Maa heidän edessänsä milloin yleni, milloin aleni, muodostaen metsässä tuommoisia salaperäisiä piilopaikkoja, jotka synnyttävät katsojassa sekä ihastusta että kammoa. Kuu paistoi viikunapuitten synkille, tummanvärisille rungoille ja kuultaville lehville. Köynnöskasveista ja naavoista kutoivat sen säteet konstikasta pitsikoristusta, peilaillen metsälampeen, jota vanhat, lahonneet puunkuoret, puoleksi lakastuneet ruovot ja viheriäiset leväkasvit peittivät. Taivaan laella näkyivät tähtikihermät sulautuvan yhteen yhdeksi ainoaksi valkeudeksi, maassa mateli ja hiipi salaperäisiä eläimiä taikka leijaili niitä joukottain lammen liikkumattomalla pinnalla. Kaikkialla sekasortoista elon ja kuolon hämmennystä, synkkiä varjoja, jotka peittivät hopealta hohtavien kukkasten kupuja, rämeikköjen ellostavia löyhkiä ja kauniitten kukkasten hyvän hajuisia lemuja! Äänettömyyttä katkaisi vaan näkymättömän, maanalaisen puron lirinä sekä sakaalien etäämpänä kuuluva vaikeroiva ulvonta.
»Se on siis tuossa», kysyi MacCarthy, »tiedätkö varmaan paikan?»
»Eräänä talvipäivänä», sanoi Djoûna matalalla äänellä, »kun olin etsimässä laumasta eksynyttä hiehoa ...silloin näin minä ihmissyöjän istua kyykkivän luolansa suulla ... »
Joka jäsen hänen ruumiissaan vapisi, hänen jatkaessaan tuskin kuuluvalla äänellä:
»Näin sen juuri nielasevan nuoren naisen viimeiset jäännökset... »
»Sittemmin on Chandranahour, sama mies, jonka tiikeri tänä iltana vei, samassa paikassa nähnyt samallaisen näyn ... »
»No, hyvä», MacCarthy vastasi. »Sinä osaat siis viedä minut suoraa tietä sinne?»
»Osaan», vastasi intialainen nöyrästi.
»Siis, eteenpäin, mars!»
He kiersivät erään viidakon ympäri ja löysivät luonnollisen, kevättulvan muodostaman polun. Keskitaivaalta loi kuu kirkkaan valonsa puunoksien lomitse, miesten raivatessa itselleen tietä. He astuivat hiljaa ja tirkistivät taukoomatta eteenpäin, sinne missä valo ja varjot yhtyivät. Tuo pieni hiiske, jonka heidän askeleensa matkaan saattoivat, ynnä vaatteensa, jotka joskus viistivät puita ja pensaita, sekautui pikku elävien rapinaan, jotka yönaikana liikkuivat ruokaa hakien, sekä viikunapuitten hiljaiseen suhisemiseen. Ympäristö kaikkine salaisine ja tietämättömine vaaroineen vaikutti miehiin pelottavasti. Heistä tuntui ikäänkuin turma aaveen muodossa olisi hiipinyt heidän ympärillään, muuttaen tavallisimmatkin esineet toisenmuotoisiksi, luoden niihin sekä eriskummallisen että kammottavan merkityksen.
Kun nyt ratkaiseva hetki auttamattomasti lähestyi, vaipuivat Bavadjee ja Djoûna tuohon hypnotismin tapaiseen tilaan, josta riippuu itämaalaisen ehdoton urhoollisuus, taikka se sitkeä, hellittämätön vastustus, jota länsimaalaisetkin ovat saaneet kokea, joutuessaan tappelussa välistä alakynteen. Silmät selällään ja mitään ajattelematta astuskelivat he eteenpäin ikäänkuin unessakävijät, sillä välin kun MacCarthyssa tahto, hermot ja järki olivat kovassa taistelussa, vaikka hän kyllä oli tottunut tämmöisiin. Luottaen lujasti tarkkaan näköönsä ja voimaansa, häntä ei hetkeksikään epäilyttänyt, ja samassa kun sydämensä tykytti nopeammasti, tunsi hän urhoollisen miehen nautintoa ja iloa taistelusta, joka ei milloinkaan tuottaisi hänelle omantunnonvaivoja.
Voimakkaiden miesten tavalla tätä miettiessään, näki hän Djoûnan vapisten kääntyvän takaisin.
»Nytpä ollaan perillä ... tuossa rakosessa kivilohkareen tuolla puolen... »
Heti paikalla nyt seisahduttiin. James otti toisen pyssyn, jonka hän oli Antanut Bavadjeen kannettavaksi, jottei käsivartensa ratkaisevalla hetkellä olisi kadottanut mitään notkeudestaan ja jäntevyydestään. Mitään virkkamatta astuivat he kolmen yhä hiljempaa kivilohkareen viereen, jossa asettuivat polvilleen. Heidän edessään oli harva viidakko, joka kuitenkin peitti heidät ja kurkistaessaan kiven yli, saattoivat he selvästi erottaa kaikki mitä tapahtui vuorenrotkossa, jonka pohjalla kasvoi matalaa heinää ja jota fosforimaisesti välkkyvä metsälampi valaisi yhtä kirkkaasti kuin jos siinä olisi palanut iso lamppu.
Hiljaa nousi MacCarthy ja tirkisti pensaitten välistä.
Selittämätön kauhu täytti hänen sielunsa. Keskellä vuorenrotkoa oli noin kymmenen metrin päässä tiikerin luola, joka oli muodostettu toistensa päälle kasatuista kivistä. Ja sen ulkopuolelle kyyristyneenä istui kuin ruhtinatar tavattoman iso naarastiikeri. Sen suurien käpälien välissä makasi Chandranahour. Hän ei ollut kuollut, ei näyttänyt edes haavoitetulta, ei ainakaan pahasti. Tarkalla silmällään huomasi irlantilainen kuinka miehen silmät väliin aukenivat ja taas sulkeutuivat ja kuinka hänen rintansa kohoili ikäänkuin paulaan tarttuneen varpusen. Välinpitämättömästi katseli tiikeri, silmät puoleksi ummessa, uhriansa, samalla tavalla kuin kissa tähystelee hiirtä. Ja se hetki tulikin, jolloin tiikeri, samoin kuin kissakin, laski saaliinsa vaipuaksensa teeskennellyllä välinpitämättömyydellä laiskasti lepäämään.
Irlantilainen oli asettanut pyssynsä olkapään varaan, mutta ei uskaltanutkaan ampua. Kiukku, kauhistus ja sääli valtasi kokonaan hänen sielunsa, tehden kätensä epävarmaksi. Näin kului kaksi hirmuista minuuttia. Silloin näkyi Chandranahour hiljaa, hyvin hiljaa liikahtavan, hän ojensi kätensä ja nousi kyynäspäilleen. Kuu valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa, joita sanomaton tuska vääristeli, kuoleman kammo oli jäykistyttänyt suun ja luonnottomasti laajentuneet silmäterät osoittivat mitä hirmuisinta kauhua.
Nyt hän kääntyi vilkaisemaan tiikeriin. Tämä näkyi katsovan muualle, aivan välinpitämättömänä uhristaan, näyttipä jo torkkuvankin. Nyt alkoi Chandranahour kontata eteenpäin, tehden pitkän kaarroksen, ja hänen onnistuikin päästä pari metriä eteenpäin. MacCarthy näki onnettoman lähestyvän ja nosti uudelleen pyssyään poskelle. Mutta pahaksi onnekseen teki Chandranahour samassa liikkeen, joka teki ampumisen mahdottomaksi; intialaisen pää oli nimittäin joutunut ihan metsästäjän ampumalinjaan.
»Nyt hän on hukassa!» MacCarthy mumisi.
Rohkaistuna tiikerin huolettomuudesta, alkoi Chandranahour kontata nopeammasti eteenpäin. Pieni pelonsekainen toivon kipinä välähti hänen silmissään, sammuaksensa jälleen heti: hän kuuli tiikerin liikkuvan. Äkkiä se kyyristyi ja teki hyppäyksen. Mies oikasihe pitkäksi ja makasi uudelleen kankeana, näyttäen aivan tunnottomalta, tiikerin isojen käpälien välissä, pedon valkoiset hampaat ja julmat, suuret silmät kauhistuttavan lähellä.
»Se leikitsee», kuiskasi Djoûna, joka oli hiipinyt MacCarthyn luo.
»Niin se näkyy tekevän», tämä vastasi, »mokomakin kirottu peto!»
Vähitellen sai hän mielensä taltumaan jottei sydän enää niin kovaa pamppaillut eikä viha kauemmin himmentänyt hänen silmäänsä. Hän näki kuinka tiikeri hiljaa murahdellen nopeasti ja keveästi heitteli Chandranahouria edes takaisin nurmikolla, nauttien samassa valtansa suloutta. Mies poloisen ruumis makasi siinä koukussa ja hervottomana, näyttäen metsien ja korpien kuningattaren rinnalla hyvin heikolta ja mitättömältä.
Nyt alotti peto jälleen tuon kamalan leikin. Vitkalleen se peräytyi, näyttäen hyvin välinpitämättömältä, vaikka sen mieli hehkui. Jokaisessa sen liikkeessä ilmestyi väkevän ylhäistä ylönkatsetta heikompaa kohtaan, ja notkeassa, voimakkaassa soreudessaan oli se vertauskuvana olemassaolon taistelusta sen törkeimmässä muodossa.
Peräydyttyään pari kyynärää jäi se taas liikkumattomana makaamaan ja sen keltaiset, merikullanväriset silmät painuivat umpeen. Kaikessa sen käytöksessä ilmautui mitä täydellisintä varmuutta, se näytti jo edeltäkäsin nauttivan tuosta elävästä ateriasta, jonka ennen pitkää olisi nielaiseva, näyteltyänsä ensin jäsentensä jäntevyyttä ja hirvittävää voimaa.
Mutta voitettu ei vieläkään lakannut toivomasta. Vaikka hän tiesi kaikki ponnistuksensa turhiksi, pääsi rakkaus elämään hänessä kuitenkin voitolle. Tuokion ajan arveltuaan, oikasihe hän suoraksi ja yritti jälleen kontata pakoon.
MacCarthy oli nyt uudelleen saavuttanut kylmämielisyytensä. Hän odotti hetken kunnes Chandranahour oli siirtynyt ampumalinjasta ja oli sitten kahden vaiheilla, ampuisiko petoa sydämeen vaiko vaan sen verran, että rangaistaksensa saisi sen vangituksi.
Vihdoin kuului pamaus. Savupilvistä erotti MacCarthy Chandranahourin, joka seisoi pystyssä sekä kiljuvan naarastiikerin, joka toinen käpälä muserrettuna, hämmästyneenä nosti päätään.
»Rohkaise mielesi, mies!» huusi irlantilainen, loikaten häntä suojelevan kivimöhkäleen yli.
Chandranahour lähti juoksemaan ja nuolen nopeudella teki tiikeripienenhyppäyksen. Mutta se ei, saanutkaan aikaa toiseen hyppäykseen, sillä toinen luoti MacCarthyn pyssystä pani sen toisenkin käpälän murskaksi. Näyttäen pitkiä torahampaitaan ja kauheasti kiljuen makasi se siinä, näyttäen voitettunakin kammottavalta.
Chandranahour, joka oli ottanut pakonsa voittajan taakse, oli siitä ilosta, että oli näin viimeisellä hetkellä pelastunut, käynyt jäsenistään aivan hervottomaksi ja nojautui nyt, Djoûnan kannattamana, kivilohkaretta vastaan. MacCarthy sieppasi toisen pyssynsä ja astui muutaman askeleen petoa vastaan.
Tiikeri yritti nousta ja lähestyi sitten ryömien irlantilaista, samalla kun se kurotti isoa päätään, jonka tavattomien leukapielien välissä niin monta ihmistä oli saanut surmansa. Mutta voimattomana se vaipuikin takaisin maahan.
»Herra», Bavadjee kysäsi, »ettekö tapa sitä?»
»En, minä otan sen elävänä!…Oletko haavoitettu, Chandranahour?»
»Enpä ole, herrani, olenhan vaan hiukan väsynyt.»
Hän tuli irlantilaisen luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Ääretön ihastus ja kiitollisuus loisti hänen isoista, mustista silmistään.
»No, hyvä ...hyvä», sanoi MacCarthy liikutettuna. »Uskallatko jäädä tänne minun luokseni siksi ajaksi kun Bavadjee ja Djoûna käyvät hakemassa köysiä ja verkon sekä paarit kantajineen?»
»Oi, herrani, teidän luonanne olen paremmassa turvassa kuin kolmikertaisen, vaskisen muurin takana.»
»Siinä tapauksessa saat mennä, Bavadjee. Onko pyssysi hyvässä kunnossa? ...No, hyvä! Siis hyvästi!»
Yö oli muuttunut viileäksi. Maasta nousi lämpö avaruuteen ja aukealla kentällä oli jo luultavasti hyvinkin kylmä. Mutta metsän sisässä tuntui vielä herttaisen lämpöiseltä, ilmaan levisi nukuttava tuoksu puista ja kukkasista, kaikki oli unettavaa, rauhallista. Kuunvalo tunkeutui vaaleana kuin lumi puitten lehtien ja oksien välistä. Kirkkaita tähtiä välkkyi tummansinisellä taivaalla ja ylinnä muiden kimalteli linnunrata valkoisena vyöhykkeenä yli taivaan. MacCarthy oli istahtanut paksulle, lahonneelle kannolle, josta hän katseli haavoitettua tiikeriä. Yön ihanuus ja kirkkaus vaikutti häneen niin mahtavasti, että hän toisinaan heltyi petoa surkuttelemaan, mutta katsahtaessansa taaksensa Chandranahouria, joka oli ihan kalpea kauhean säikähdyksensä jälestä ja jota vielä värisytti joka kerta kuu tiikeri vähänkin kiljasi, silloin nousi MacCarthyssä uudelleen viha, entistään vielä ankarampana, kuten ainakin hänen ilkityötä katsellessaan.
Jalommat tunteensa pääsivät kuitenkin lopulta voitolle. Tarkasti tähdättyään vapautti hän yhdellä laukauksella tiikerin sen vaivoista ja Bavadjeen ja Djoûnan palattua noutamaan kiljuvaa petoa, saivat he voitonmerkkinä viedä muassaan ainoastaan sen kuolleen ruumiin.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa, n:ot 8-9/1898.
