Yö Nordmarkissa.
P. Chr. Asbjörnsen
(Suomennos.)
Eräänä heinäkuun päivänä, joka oli niin kirkas kuin syyskuun päivä, herätti satunnainen kuusen tuoksu kuuman keskikesän aikana painostavassa kaupungissa minussa vaellushalun ja ikävän maalle ja metsiin. Minä tahdoin ja minun täytyi päästä ulos hengittämään järvien ja metsien raitista ilmaa. Käytettävänä oli minulla vaan pari päivää. Pitkiin vaelluksiin en senvuoksi saattanut ryhtyä, korkeintaan saatoin tehdä kalastusmatkan Nordmarkiin. Valmistukset olivat pian suoritetut, sillä kärpäsiä ja muita kalastustarpeita oli valmiina, ja muutaman tunnin perästä astuin minä vuorenselännettä pitkin Kamphaugia kohti ja talon sivu Björnsjö-joelle. Syvällä alhaalla välkkyi Skjaersjö puiden runkojen ja metsän aukoista. Linnut lauloivat täyttä kulkkua, ja oli niin keveätä ja vapaata kulkea raittiisti tuoksuvassa metsässä. Kosken kohina joudutti minua ja minä olin kohta joen suulla. Kirkkaana mutta vuolaana hyppelehtii se kivien yli, sillä se on viimein päässyt niistä synkistä rotkoista, joissa sen syvä uoma kulkee neljännespenikulman matkalla kohta Björnsjöstä aina siihen, kun se nyt kiitää Skjaersjön helmaan. Niinkauan kuin se on suljettu korkeiden kallioseinämäin ja kiviröykkiöiden väliin, kulkee se hurjasti kuohuen syvällä uomassaan. Milloin se pauhaten kohisee valkoisena, milloin taas hurjana heittäytyy kauvaksi yli mustain kallioiden ja ryöppyää höyryksi, milloin taas, ikäänkuin katuen hurjuuttaan ja ajattelemattomuuttaan, muodostaa se syviä, hiljaisia, tummia ja miettiviä suvantoja. Mutta se hakee vaan hetken lepoa, uusin voimin taas ryhtyäkseen hurjaan leikkiinsä. Ja kuitenkaan sen kuohu ja hurjuus ei ollut mitään siihen verrattuna, joka syntyy tukinuitto-aikaan. Kun sulut avataan, kun Björnsjön vallattomat vedet pääsevät valloilleen, ja tukit päästetään jokeen, yltyy sen kohina vallan käsittämättömäksi. Kosken kohina on silloin kuin ukkosen jyrinä, puita ja kallion lohkareita tempaa se mukaansa, ja hirret murtuvat kuin ruo'ot.
Harjanteet joen varsilla ovat jyrkkiä viereimineen, tuulen kaatamine puineen ja tummine kuusineen, jotka totisina katselevat hurjaa leikkiä ja virkistyvät ryöpyssä, jota koski alituisesti heittelee arvokkaalle naavaparralle. Kalastaja, joka kulkee alhaalla uomassa, näkee äyräältä joen yli kasvavien leppien ja koivujen välitse ainoastaan kapean kaistaleen sinistä taivasta, jota usein himmentävät joesta nousevat ja harjuja pitkin liitelevät sumut. Se, joka tahtoo täällä kulkea, ei saa peljätä vettä eikä vuorta; sillä usein on rotko niin kapea, että äyräitä ei siihen mahdu, ja täytyy kaalaa eteenpäin päästäkseen. Joskus syvenee pohja ja muodostuu syvä, yhtämittainen, jyrkkäseinäinen syvennys, jossa joki pauhaten ja vaahdoten syöksyy kalastajaa vastaan. Silloin täytyy hänen kiivetä ylös seinämiä myöten, kivien ylitse, jotka usein alkavat vierrä hänen jalkojensa alla, joten hän, jollei syöksy alas, jää riippumaan taivaan ja veden väliin, niin että kädet verille hieroutuvat. Ja jollei hän tunne joka kiveä ja kantoa, niin hän pian joutuu siihen epätoivoiseen tilaan, että hän ei pääse ylös eikä alas, että „hän on joutunut vuoreen”, niinkuin metsästäjän kielellä sanotaan.
Minä hyppelehdin kiveltä kivelle onkivapa tukenani, minä kaaloin ja kiipesin ja minulla oli hyvä onni. Kirkkaissa pyörteissä ja niiden lasivihreiden pintojen alla, jotka joki muodosti niissä paikoin, missä se kulki hitaammin, kiiteli pikku forellia; koskien alapuolella suurissa suvannoissa vilahteli suurempia kaloja kuin kullankeltaisia salamoja, haukkasivat kärpäsiä, tempoivat siimaa pyörän päältä ja painuivat syvänteisiin, joista ne kuitenkin kohta vedettiin esille ja maalle.
Kun minä tulin ulos rotkosta joen niskaan, lepäsin minä hetkisen sulkujen päällä. Aurinko oli mailleen menossa ja sen valo välkähteli puiden latvojen läpi, taivaan syvä sini, komeat iltapilvet ja tummat kuuset, jotka kaikkialla ympäröivät järveä, kuvastuivat sen kirkkaaseen pintaan. Hyönteiset surisivat ja tanssivat veden pinnan yläpuolella, josta aina välistä aimo kaloja ponnahti ylös niitä tavoitellen. Pohjoisessa taivaan rannalla näkyi pilvenmöykäle tummanharmaa ja kultareunainen. Painavan kuumaa ilmaa hulmehti minua vastaan ja sai rintaa ahdistamaan metsän yksinäisyydessä. Kaukaa kuului torven ääni tai ehkä sen kaiku vaan, joka illan hiljaisuudessa saapui korvaani, liitäen, hälveten, samalla kertaa kutsuen ja valittaen. Minä kuljin metsää myöten pitkin rantaa, joltain niemekkeeltä huutaakseni venettä toiselta puolen Bonnasta, joka oli ainoa paikka, jossa ihmisiä asuu tämän metsäjärven rannalla.
Kyytiniemen kohdalla tuli kaksi vanhaa miestä metsästä.
Toinen oli patriarkaalisen kerjäläisen näköinen, jättiläinen kooltaan, piirteet jyrkät, kulmakarvat tuuheat ja harmaa parta pitkä, ja arvokas. Päässä oli hänellä sininen villainen suippolakki ja vanhan harmaan nutun päällä riippui punaisessa villanauhassa lammasnahkainen reppu. Toinen oli kalastaja, jonka minä usein olin tavannut matkoillani näissä erämaissa. Hänen sukunsa oli elänyt täällä niin kauvan kuin muistettiin ja oli entisinä aikoina ollut alituisissa riidoissa metsälappalaisten kanssa, joita keskipaikoille viime vuosisataa asuskeli siellä täällä Nordmarkissa aina lähelle Guldbrandsdalia ja Waldersia.
Mutta vanha Elias ei aina ole ollut yksistään kalastaja. Nuorena oli hän rohkea merimies, joka yhtä vähän pelkäsi myrskyä kuin kanuunain pauketta. Hän oli mukana 1788 ja 1801. Hän on hengittänyt Välimerenmaitten orangelehtojen tuoksua, ja nähnyt Intian palmut. Nordmarkissa kutsutaan häntä Kalastaja-Eliakseksi, tai Ruotsin Eliakseksi, ensimäisen retkensä mukaan. Nyt on hän raajarikko ja saa kunnalta köyhänapua. Mutta leveät hartiat ja voimakkaat kädet todistavat vielä, mimmoinen mies hän ennen on ollut, ja kun hän pääsee puhumaan ja kertoo kapteeni Lassenista, merestä, huhtikuun toisesta päivästä ja kalastusmatkoistaan Nordmarkissa, palaa eloisuus silmiin ja muuten kuolleisiin, pörröisiin kasvoihin. Vanhat ja nuoret kuuntelevat mielellään hänen kertomuksiaan, ja Elias on kaikkialla tervetullut vieras, lapsillekin, jotka kadehtien ihmettelevät hänen kalaonneansa. Sillä kalastaja on hän vieläkin täydelleen, ja tarkkaan tuntien kalojen käynnin ja elintavat näissä vesissä ja ollen erittäin taitava ammatissaan onnistuu hän yleensä hyvin. Paraimpana kalastusaikana näkee Kalastaja-Eliaksen, nytkin vielä kun hän jo on kahdeksankymmenen neljän vuoden vanha, joka viikko kulkevan kaupunkiin äärettömän suuri pajukori täynnä kalaa selässä. Yksi heikkous hänellä on. Kun hän palaa kaupungista, ovat hänen askeleensa horjuvia ja hänen päänsä raskas, ja vaikka hänellä ei ole pitkä matka kotiin, pikkuiseen mökkiin, joka on mäellä, vasemmalla puolella tietä, kuuluu hän joskus viettävän yönsä tienkupeessa.
„Terve mieheen, kalastajat”, sanoin minä.
„Hyvää iltaa”, sanoivat molemmat lakkia nostaen.
„Hyvää iltaa, Elias, täällä taas tavataan.”
„Niinpä niin, minä olen kuin pilvi, siellä, missä vähimmin odotetaan.”
„Aiotteko kalastaa täällä tänä yönä?” kysyin minä.
„Olemmehan vähän aikoneet koetella tänä yönä”, sanoi Elias, „on vielä aikainen kesä, mutta jos sattuu tuulta ja sadetta, niin ehkä lykästää.”
„Sitä minäkin, Elias.”
„Joesta kai olette nuo saaneet?” kysyi Elias uteliaasti kurkistaen minun kalakonttiini.
„Olenhan minä vähin saanut, mutta ei siinä monta ole, jotka painavat yli kaksi naulaa”, sanoin minä näyttäen niitä.
„On siinä yli puolitoista leiviskää ... tuossa on kaunis kala, ja onpa niitä useampikin; ... kaunista kalaa”, sanoi Elias.
„Te kai ongitte perhosilla?” kysyi toinen.
„Tiettäväinen”, sanoi Elias muutamia kertoja turhaan heitellen siimaansa, „tiettäväinen, minä seisoin kerran hänen vieressään viime kesänä, eikä minun onkeani nyäisseetkään, ennenkuin hän sai puolitoista leiviskää, ja vähässä ajassa”.
Minä kysyin, mistä hänen toverinsa oli, ja sain tietää, että hän kesillä oleskeli Hadelandin tuntureilla. Nyt oli hän matkalla kaupunkiin suolanostoon, mutta hän tahtoi samalla saada vähän viinaa ja tupakkaa, ja siihen aikoi hän hankkia rahaa onkimalla.
Yön koittaessa alkoi rajuilma, kaukana jyrisi ja salamoi; mustia pilviä levisi taivaalle; pilvien reunat tulivat epämääräisemmiksi ja lopuksi riippuivat pilvet ja sade tuntureista kuin harmaa vaippa. Myrskyn ja sateen edellä kulki raitis tuuli veden yli. Nyt oli oikea aika kalastaa. Muutamat suuremmat kalat tavottelivat kärpästä ja tarttuivat onkeen, mutta useimmat eivät tarttuneet.
„Ei se vielä oikein tahdo purra, siksi se niin usein menee sivu”, sanoi Elias, paraillaan vetäen kalaa maalle.
Ensimäisten sadepisarain pudotessa haukkailivat kalat kilvan onkimatoja ja kärpäsiä; mutta kun myrsky oikein pääsi valtaansa, ja alkoi rankasti sataa rakeita, loppui syönti kokonaan.
„Eikö tuo aamulla paremmin lykästäne”, sanoi hallantilainen.
„Mitä sinä arvelet säästä?” kysyin minä vähän ajan perästä. „Tuolta vuorentakaa alkaa kirkastua.”
„Tulee sitä sadetta vielä, mutta eikö tulle väliaikojakin,” vastasi hallantilainen. „Kuulkaahan, se mies ennustaa myös sadetta,” jatkoi hän, kun kaukaa kuului pitkäveteinen kammoksuttava huuto, ikäänkuin ihminen olisi ollut hengenhädässä.
„Onko se näkki?” kysyin minä.
„Herran tähden, älä sitä sano, sehän oli kuikka,” sanoi Elias.
Me herkesimme toistaiseksi kalastamasta ja päätimme tehdä nuotion, sillä me olimme likomärät. Vanhukset keräilivät oksia ja keloja; minä tein tulta ja pian leimusi niemenkäressä nuotio, joka minun taskumattini kanssa alkoi elähyttää ukkoja vilkkaaseen keskusteluun kalastuksesta, forellien kulusta ja elintavoista Nordmarkissa ja Hadelandin tuntureilla. Elias muisteli mielellään kalastusmatkoja, jotka hän nuorena oli tehnyt Nordmarkiin, matkoilta kotiin palattuaan.
„Silloin sitä kalaa saatiin,” sanoi hän sytyttään lyhyen nysänsä; „eikä vesienkään kanssa ollut semmoista peliä, ei haitannut, vaikka sulusta nostettiin pari hirttä yöllä, jotta kalat pääsivät jokeen. Niin, niin, Sandungin sululla oli siihen aikaan hyvä kalastaa. Yhtenä yönä minä sain siitä kahdeksan leiviskää, eikä ollut yhtäkään alle kolmen naulan. Mutta nythän ei kala enää koskaan saa mielensä mukaan liikkua.”
„Siihen aikaan taisi olla hauska kalastella täällä, Elias,” sanoin minä. „Mutta liehän silloinkin joskus sattunut, ettei kalastus luonnistunut?”
„Harvoin se aivan tyhjiin jäi, aina minä jotain sain,” vastasi hän. „Niin, kerran olin minä vähällä jäädä aivan ilman, mutta minä sain kuitenkin. Se oli niin merkillistä, että minä en voi sitä käsittää. Semmoista ei minulle ole koskaan sattunut ennen eikä sen jälkeen.”
„Kuinka se oli sitten?” kysyin minä.
,,Kerropas se meille, Elias,” sanoi hallantilainen; „semmoinen toimihan tässä nyt on omansa.”
„Niinpä niin,” sanoi Elias.
„Se oli vuonna 1806. Oltiin kaupungissa silloin, mutta oli kovasti kielletty merimiehiä viipymästä kauvemmin kuin päivän kerrassaan ja käymästä kauvempana kuin puolen peninkulman päässä Kritianiasta kysymättä lupaa kapteeni Lassenilta. Minun teki mieli mennä Nordmarkiin kalastamaan; minä ilmoitin itseni ja läksin liikkeelle pullo paloviinaa kummassakin taskussa. Kalastus ei luonnistunut. Björnsjöjoessa ei nyäissyt. Kun minä tulin sululle oli siinä vene. Sen minä otin ja sousin Smalströmiin; mutta ei sielläkään kaloja kuulunut. Sitten minä läksin pohjoiseen päin Hakloeen. Tiellä tuli minulle vastaan Per Piber, joka oli paraimpia kalastajia, mitä niihin aikoihin täällä oli. „Ei sinun maksa vaivaa mennä etemmäksi, Elias,” sanoi hän, „minä olen ollut pohjoisessa Katuosissa, mutta en saanut hiventäkään. Kas tänne,” sanoi hän ja näytti konttiaan, kaikkiaan oli hänellä puolisen tusinaa sormen pituisia raukkoja.
„Kun minä tänne olen tullut, niin menen minä perille saakka, Pekkaseni,” sanoin minä ja annoin hänelle ryypyn tai kaksikin. Ja Jumala paratkoon, otin minä ryypyn itsekin. „Ehkä puree minun onkeani, vaikka ei sinun,” sanoin minä.
„Vieläpähän,” sanoi Pekka, ja niin me erosimme. Minä menin Storlökiin Katnosissa, sillä jollei siellä syö, niin ei syö missään. Ei, sielläkään ei saanut mitään. Sitten tein tulen, ryyppäsin ja lämmitin itseäni ja makasin myöhään päivään. Sitten minä taas koetin Katnosjoessa, mutta kaloja ei kuulunut, ja sitten minä läksin kotiinpäin. Mutta kun minä tulin Kyytiniemeen, niin on siinä pieni lampi, jota kutsutaan Kyytilammiksi. Minä olin kuullut sanottavan, että siitä ei koskaan saisi kaloa, vaikka siinä sanottiin olevan kaloja kuin pölkkyjä. Mutta se oli huldran lammikko, eikä siinä kukaan uskaltanut kalastaa siihen aikaan. „Kostapas Elias,” minä ajattelin, „ehkä huldran kala tarttuu onkeen, kun toiset eivät ole kotona,” ja niin minä menin rannikkohetteelle ja nakkasin siimani pienen purosen niskaan, se näet soitten halki luikertelee Sandungiin; mutta kun sulut ovat suljetut ja vettä paljon, virtaa se takaisin päin lampiin soitten ja hetteitten läpi. Samassa tarttui kala onkeen ja meni hetteen alle; se pysyi pohjassa ja oli raskas kuin ketunpoika. Minä huomasin heti, ettei se ollut forelli. Kun minä sain sen maalle, oli se kaheksnaulainen ahven. Vähän etempänä näin syntyvän kehiä vedenpintaan, siihen minä heitin onkeni. Tuskin oli kuppi vedessä, ennenkuin kala söi; mutta se potki ja mellasteli ja sieti hyvänaikaa ponnistella, ennenkuin minä sain sen ylös, mutta se olikin seitsen-, kaheksnaulainen forelli, sitä kaunista kalalajia, jota on Sandungissa, lihava ja leveä, pää pieni ja keltainen kuin vaha, mutta selästä mustempi kuin Sandungin kala. Minä jäin siihen seisomaan ja heitin maalle toisen toisensa perästä, neli-, viisi-, kuusinaulaisia. Mutta sitten minä satuin katsomaan taakseni, siinä oli kaksi kaunista kalaa ja kolmas ristissä niiden yli. Minä ihmettelin, että mitähän se merkitsee, oliko joku kalastaja ne siihen sillä tavalla, tai miten ne olivat siihen tulleet, minä en nähnyt ketään. Minä menin vähän etemmäksi ja aloin onkia. Kala söi eikä kestänyt kauvan, ennenkuin minulla oli pari leiviskää. Kun minä taas satuin katsomaan taakseni, oli siinä taas viisi suurta kalaa. Minä ihmettelin, että ken ne on saattanut panna siihen, mutta minä otin ne kuitenkin ylös ja panin ne konttiini, sekä nämä että ne kolme, jotka minä ensiksi näin. Mutta sitten tuli semmoinen sää ja semmoinen melu ja pauke metsässä, että minä luulin sen kaatuvan päälleni, „Tämä ei koskaan saata olla oikein päin,” ajettelin minä, „tässä ei taida olla hyvä olla,” ja sitten minä otin ne kahdeksan kalaa, jotka minä olin löytänyt ja panin ne hirrelle vieretysten, että se, jonka omat ne olivat, saisi ne siitä ottaa, tai linnut ja eläimet syödä ne; minä en niitä tahtonut. Sitten minä läksin Sandungiin, eikä sinne ole monta askelta. Mutta kun minä tulin sinne, oli siellä aivan tyyni ja vesi oli niin kirkasta, että sekä vuoret että pilvet siinä kuvastuivat. Silloin minä käsitin, että se oli huldra, joka oli ollut liikkeessä. —
Tälle tarinalle jatkoksi kertoi nyt hallantilainen useita juttuja huldralammikoista ja kaksipohjaisista järvistä, joissa kala on huldran ja saa tulla ylös vaan Juhannuksena, mutta äkkiä hän vaikeni:
„Herranen aika, mitä tulta tuolta näkyy? Sehän on sinistä!”
Elias arveli, ettei se ollut kaukana Smalströmistä. Minusta näytti tuli pikemmin punaiselta kuin siniseltä, ja minä arvelin, niinkuin sitten huomattiinkin, että pari kalastajaa oli siihen asettunut ja tehnyt tulen. Puhe siirtyi tämän kautta aarteen kaivajiin ja aarteisiin ja sinisiin tuliin, jotka paloivat niiden yläpuolella. Elias kertoi, että hänen vaarinsa tai vaarinsa isä, — minä en enää muista kumpainen se oli näistä uskottavista henkilöistä, mutta luultavasti edellinen — oli nähnyt hopeasuonen veden pohjalla, ja se oli ollut paksu kuin hirsi. Tämän johdosta kerrottiin juttuja, jotka minä koetan toistaa niin hyvin, kuin muistan.
„Vaari”, kertoi Elias, „veti hirsiä Nordmarkista Sörkedaliin. Oli kevätpuoli, eikä ollut enää lunta eikä jäätikköä. Hänellä oli mukanaan pikku tytöntynkkä; ja kun he tulivat Winderseetterin ja Blankvandsbraatin väliin, lipesi tyttö. „Vieläpähän on jäätikköä”, sanoi hän. Vaari katseli sitä paikkaa, jossa tyttö oli livennyt, ja hän näki heti, että se oli hopeata eikä jäätä. Sitten hän iski kirveensä siihen.
„Oikein, lapsi, harvoin jäätikköä näin kauvan kestää”, sanoi hän eikä ollut tietävinäänkään. Sen jälkeen kävi hän usein kaupungissa ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta hän ei kulkenut Maridalshammerin eikä Sörkedalin kautta; vaan hänellä oli omat tiensä metsien kautta tunturien yli. Kerran oli hän kaupungissa vähän ryypyissään ja istui ja kehuskeli kuin mies:
„Jos minä tahtoisin, voisin minä kengittää hevoseni hopeakengällä”, sanoi hän.
Siinä oli useita, ja muutamat ottivat vieraita miehiä ja kirjoittivat sen ylös. Mutta ennenkuin vaari pääsi kotiin, oli hän kuollut, eikä sen jälkeen kukaan ole nähnyt hopeata, vaikka sitä on kaivettu ja etsitty.
„Minä olen kuullut kerrottavan, että hän aina oli ollut innokas aarteen etsijä”, sanoi hallantilainen ja pani kuivan kannon tuleen.
„Voisit kai sinä kertoa enemmänkin hänestä, jos vaan tahdot”, lisäsin minä.
„Eihän meidän aikana enää kukaan niitä usko, mutta voinhan minä kertoa.
„Siihen aikaan kuin vaari oli nuori mies, oli hän kerran toisen miehen kanssa kaivamassa, luultavasti olivat he nähneet sinistä tulta, tai ehkä he tiesivät missä rahat olivat. He kaivoivat torstaiyönä, ja heidän luokseen tuli kaikenlaisia kummallisia peikkoja, etteivät he koskaan olleet luulleet löytyvän niin paljon häjyä. Tuli sekä karhuja että petoja ja sarvipäitä tammoja ja kaikkea muuta rumaa. He pelkäsivät ja ajattelivat joka hetki lähteä käpälämäkeen, mutta he kuitenkin pysyivät paikoillaan ja olivat vaiti. Kolmantena torstai-iltana oli vieläkin hullumpaa, kuin edellisillä kerroilla; mutta he olivat vaan ääneti ja kaivoivat, eikä kauvan kestänyt, ennenkuin lapio kävi kuparikattilaan. Samassa tuli tuuliaispäänä vaunut, kuusi mustaa hevosta edessä. Vähän ajan perästä tuli vanha akka perästä, joka sauvoi eteenpäin altaassa ja hänen leukansa liikkui kuin mylly. „Minä ne otan, minä ne otan”, sanoi hän yhtä mittaa ja lykki eteenpäin. „Otat sinä ne hitoilla”, sanoi vaari, mutta samassa oli akka kateissa ja rahakattila painui maan sisään.
„Toisen kerran pitää sinun olla vaiti”, ajatteli vaari, eikä kauvan kestänyt, ennenkuin hän taas oli liikkeellä. Sillä kertaa oli muuan vanha akka nähnyt suuren vaskikattilan täynnä rahaa kulkiessaan Akerssognissa. Kolme päivää ennen Juhannusta nousevat rahat ylös, mutta akan silmistä näytti, niinkuin kattilassa olisi ollut suuri käärme ja kieriellyt rahojen päällä. Siinä oli kaksi miestä Kristiaaniasta, toinen oli oikein kauppias, jolla oli oma talokin, ja toinen oli aliupseeri; he rupesivat yhdessä vaarin kanssa kaivamaan kattilaa. He kaivoivat kolmena torstai-iltana, ja kolmantena iltana he iskivät kattilaan, niin että rahat helisivät, ja he luulivat jo pian saavansa ne. Mutta nyt saatte kuulla kummia. Kauppiaasta näytti niinkuin hänen talonsa kaupungissa olisi ilmitulessa, ja vaikka sinne on niin pitkä matka — sinnehän näet on puoli peninkulmaa —, niin luuli hän erittäin näkevänsä, kuinka hänen akkansa seisoi lapsi sylissä keskellä liekkiä. „En minä nyt jouda täällä olemaan”, sanoi hän ja nakkasi lapion pois ja yritti lähtemään. Mutta samassa oli tuli kadonnut ja rahat myös, sillä kattila painui.
Viimein vaari lähti yksin eräänä torstai-iltana, ja alkoi kaivaa toisesta paikasta, missä hän tiesi rahaa olevan. Samoin teki hän seuraavana torstai-iltana, mutta hän näki niin paljon häjyä, ettei häntä koskaan saanut sitä kertomaan. Kun hän kolmantena torstaiyönä taas oli kaivamassa, tuli haudan pohjasta hirmuinen härkä, jolla oli suuret pitkät sarvet, ja niillä se näkyi tahtovan puskea hänen lävitseen. Mutta hän tarttui härän sarviin, ja niin hän jäi siihen seisomaan, siksi kun aurinko nousi. Silloin oli härkä muuttunut suureksi vaskikattilaksi, joka oli täynnä rahaa, ja sarvet, joista hän piti kiinni, olivat kattilan korvat.”
„Tuota on vallan ilkeä kuulla”, sanoi hallantilainen, „etenkin kun nykyiseen maailman aikaan on niin vaikea ansaita ropoakaan. Sillä minä luulen, että se, joka ei ole luopunut katkismuksesta ja vapahtajastaan, ei koskaan löydä aarretta”.
„Siitä päättäen, mitä sinä olet kertonut vaaristasi, Elias, ei luulisi sinun tarvitsevan mennä joka viikko, kaupunkiin kaloja myömään”, sanoin minä.
„Jumala paratkoon”, vastasi Elias. „Minun isäni ei perinyt muuta kuin köyhyyden isältään, oliko sitten isoisä kuluttanut kaiken, mitä oli löytänyt, tai ne jotka olivat sen antaneet, olivat sen ottaneet taas takaisin. Ja minä perin tasan yhden harmaan nutun ja puulusikan isältäni.”
„Se on niinkuin minä sanon”, sanoi hallantilainen, „moiset rahat eivät tuota onnea, ne menevät niin nopeasti kuin vesi koskessa.”
Uni alkoi vaatia osaansa ja keskustelu laimeni. Mutta siinä tilassa, jossa me olimme, kuivia siltä puolelta, joka oli tuleen päin, mutta märkiä toiselta, en minä pitänyt viisaana antautua nukkumaan, sillä varmaan heräisin kalisevin hampain ja kankein jäsenin.
Minä tarjosin sen vuoksi tovereilleni ryypyn, sytytin piippuni ja kehoitin heitä pysyttelemään valveilla kertomalla jotain. Elias kertoi monta juttua, miten tonttu oli elämöinnyt Sandungin tallissa ennen vanhaan, ja väitti, että siellä vieläkin näkyi veritahroja, siitä kun se tappoi Paul Sandungin valkean hevosen, vanhasta Jo Hakkloesta, jolla oli yhteinen piikatyttö huldran kanssa; Lukas Finnestä, joka osasi suojella maitaan kaikilta pedoilta, ettei häneltä koskaan tapettu tai revitty mitään eläintä, — ja paljon muuta, joka oli ennen aikaan tapahtunut Nordmarkissa.
* * *
Tulen suojassa laskeuduimme me levolle ja nautimme parin tunnin ajan virkistävää unta paljaalla kalliolla. Kun päivä alkoi koittaa vuorien takaa, olimme me jo järvellä, sillä hallantilainen, joka oli omaa epävarmaa kalastustaan varmempana pitänyt minun konttini ja haavini kantamista, oli käynyt noutamassa vanhan Kristen Bonnan veneen. Minä sousin Björnsjön yli ja kalastelin Smalströmmissä ja Hakkloessa. Sää oli suotuisa minun kalastukselleni, sillä sadetta ja päivänpaistetta vaihteli koko päivän. Vasta myöhään illalla minä palasin kaupunkiin, kori täynnä forellia ja pää täynnä tarinoita.
*) P. Chr. Äsbjörnsen kokosi Norjassa suuret määrät kansansatuja, taruja j. m. s. Näitä julkaisihan sillä tavalla, että hän kuvasi sen tilaisuuden, jossa hän sadun tai tarinan kuuli, henkilön, joka sen kertoi. Täten lukija siirtyy siihen maailmaan, jossa tarina on syntynyt. Lisäksi Asbjörnsen osasi suorittaa tämän tehtävänsä erittäin taitavasti, hänen kuvauksensa saavuttivat myös kaunokirjallisen arvon. Näytteeksi olemme tähän ottaneet yhden hänen kuvauksistaan, ja lausumme samalla sen toivomuksen, että meilläkin joku samalla tavalla kuvaisi kansan tarustoa, niitä ihmisiä, jotka sitä säilyttävät ja sitä luontoa jossa se elää!
Suomen Kuvalehti 19/1894.
