Uudenvuoden aattona.
Vuoden on viimeinen päivä. Sentähden tahdon hiihtää katselemaan metsiä ja mäkiä nähdäkseni ne tänä vuotena viimeisen kerran, kiittääkseni niitä siitä, mitä heiltä olen saanut vuoden kuluessa, niistä tunteista joita ne ovat mieleeni herättäneet.
Hanget ovat pehmeät ja köykäiset. Suksi vajoo niihin, mutta kulku tuntuu siltäkin keveältä. Hiihdän poikki lakean vainion rantaa kohti, poikkean polulle joka vie pitkin rannikkoa. Jo kohoaa mäki vasemmalle ja aava järvi jää oikealle. Metsät ovat tuuhean lumen peitossa, raskaina riippuvat mäntyjen oksat, katajat ovat kankeina lumen painosta ja solakat koivut seisovat pehmeinä ja notkeina valkoisissa puvuissaan. On tyyntä ja hiljaisia. Ei tuuli häiritse, ei kuulu ääntä mistään.
Liukkaasti kiitävät sukset alas mäkeä ja yhä syvemmäksi käy metsä, hiljaisuus yhä kasvaa. Taas nousen mäkeä ylös. Edessäni on rotko, jota jään katselemaan. Kauan seison siinä ja yhä onnellisemmaksi käy mieleni. Sopusointua huokuu kaikki. Ei ole siinä mikään toisensa tiellä, jokainen väri sopii yhteen toisen kanssa, jokainen kivi ja kanto, mäki ja laakso, metsä ja lakea täydentävät toistensa kauneutta. Yhteisenä koristeena heillä kaikilla on puhdas, valkoinen lumi
ja tuo tyyni harmaansininen talvitaivas.
Ymmärrän, että täällä vallitsee onni. Kaikki rakastavat täällä toisiaan ja elävät toistensa hyväksi. Ei kukaan täällä ole itsekäs eikä pyydä enempää kuin omistaa. Kaikki täällä tyytyvät siihen mitä ovat saaneet ja sentähden voivat he muille antaa lepoa ja onnea. He elävät iankaikkisessa sopusointuisessa rakkaudessa.
Jo nousee mieleeni ilo yhä suurempi. Sieluni yhtyy luonnon tunnelmaan. Rakastan rajattomasti suurta, avaraa maailmaa ja sitä elämää jota siellä eletään ja tunnen, että tahdon tyytyä kaikkiin mitä kohtalo eteeni asettaa. Ymmärrän, että juuri semmoisena kuin elämä esiintyy, on se kauneinta ja oikeinta. Onhan tuo luontokin, joka nyt hiljaisena ja tyynenä huokuu onnea, kestänyt myrskyjä, kylmyyttä, pimeää. Ja se ei ole sortunut, eikä uupunut. Sille on tapahtunut oikeus ja se on sen ymmärtänyt ja pysynyt onnellisena. Miksi en siis minä, ihmislapsi, tyytyisi kohtalooni ja kestäisi niitä myrskyjä, jotka rinnassani raivoavat, niitä kylmiä, jotka maailmaa jäädyttää ja niitä pimeitä, jotka ihmisiä piirittää! Sama oikeushan tapahtuu kaikkialla, samahan on johto ihmistenkin elämällä.
Onnellisena hengitän syvästi ilmaa rintaani, katseeni upotan syvälle metsään ja rakastaen lausun kiitokseni luonnolle, paraimmalle ystävälleni. Sille tahtoisin aina pysyä uskollisena, sillä tiedän, että se aina on minulle antava viihdytystä ja neuvoa.
Hiihdän kotiin alkamaan uutta vuotta, tahtoen kestää kaikki mitä eteeni elämä asettaa, niinkuin tekee tuo suuri, kaunis luonto.
A— i
Päivälehti no 33 9.2.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
