Pianonvirittäjä.
Kirjottanut
Bertha von Suttner.
(Suomennos.)
I.
Meillä oli meijeri ja piano.
Tästä alusta ei kuitenkaan pidä vetää sitä väärää johtopäätöstä, että meillä ei olisi ollut mitään muuta, jota voimme sanoa omaksemme. Ei myöskään saa luulla, että meidän ruumiillinen ravintomme rajottui ainoastaan kermaan, voihin ja juustoon taikka että olisimme henkeämme ravinneet yksinomaan sormiharjotuksilla ja sonaateilla. Syynä siihen että minä mainitsin nuo kaksi asiaa ensiksi, on se, että niiden samanaikaiseen olemassaoloon perustuu seuraava kertomus.
»Meillä» tarkotan aatelisperhettä, johon kuuluu isäntä, tilanomistaja, hänen toinen vaimonsa ja 25-vuotias tyttärensä, joka viimeksi mainittu minulla itselläni on ilo olla.
Minä en ota takaisin sanaa »ilo», joskin se voi monesta tuntua sopimattomalta meidän pessimistisenä aikanamme.
Sillä en tahdo väittää, että elämä meillä olisi ollut erikoisen hauskaa. Kesät talvet maalla yksinäisessä kartanossa, ilman naapureita; isä alituiseen omissa ajatuksissaan, mietiskellen elämän arvottomuutta; äitipuoli yhtä yksipuolisesti harrastaen järkiperäistä karjanhoitoa. — Mutta filosofiset mietiskelyt ja karjanhoito eivät voi tyydyttää kaikkia nuoren tytön kaipuun tunteita. Olihan minulla tosin pianoni, mutta olin vähitellen ruvennut vihaamaan koko tuota laitosta, josta minä huonolla soitannollisella kyvylläni en saanut lähtemään muuta kuin soraääniä. Käsitöihin ei ollut minulla myöskään pienintäkään taipumusta. Rihmat muuttuivat käsissäni solmuköysiksi ja sakset sirkkelisahoiksi. Ei äidin meijeri eikä isän vertailut vanhan buddaismin ja nykyaikaisen pessimismin välillä olleet koskaan herättäneet minusta mielenkiintoa, ja salainen toivoni oli päästä katsomaan maailmaa löytääkseni sieltä sydämen taikka — mainitakseni asian oikealla nimellään — miehen. — Se kaunis, elämänhaluinen tyttö, joka on elänyt 25 vuotta kihloihin joutumatta eikä ole koskaan tämmöisiä ajatellut, heittäköön ensimäisen kiven!
Vanhempani eivät kuitenkaan tahtoneet kuulla puhuttavankaan minun naimisestani. Äitipuoli siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen kolme poikaansa, jotka eivät olleet vielä päättäneet opinnoltaan, tietysti tulivat toimeen paremmin, jos ei tarvinnut maksaa tyttären myötäjäisiä. Isä taas siitä paljon jalommasta syystä, että avioliitto ei soveltunut hänen filosofisiin ajatuksiinsa ihmisen velvollisuuksista. »Naimisiin meno, Louisette,» oli hänellä
tapana vakuuttavasti sanoa minulle, »on anteeksiantamaton heikkous, etten sanoisi rikos.» »Mutta isä,» uskalsin ujosti huomauttaa, »olethan sinä itse ... kaksi kertaa ...» — »Vaiti lapseni, älä vedä esiin minun entisiä tyhmyyksiäni.»
Kun minä en sittenkään halunnut päästä vanhain piikain säätyyn, koetin ruveta ajattelemaan keinoja, millä olisin tästä pulasta selviytynyt, ja löysinkin vihdoin yhden: vastasin erääseen houkuttelevaan naimailmotukseen. Siitä sai alkunsa vilkas kirjevaihto, joka kesti monta kuukautta, ja minä tunsin olevani jo vähän rakastunut ja pidin itseäni puoleksi kihlattuna.
Me emme olleet vaihtaneet valokuvia, ja kun kihloihin mennäkseen on välttämätöntä oppia tuntemaan toisiaan persoonallisesti, voidakseen päästä varmuuteen siitä, että todellakin sovitaan toisilleen, oli minusta tarpeetonta kertoa asiasta mitään vielä vanhemmilleni. Tätä miettiessäni sain taaskin nerokkaan päähänpiston: kirjesulhaseni pitäisi päästä viettämään pari tuntia meillä jonkin tekosyyn nojalla, joka ei herättäisi epäluuloja. Tämä aika olisi täysin riittävä meidän sydämillemme löytämään toisensa, jos kerran olimme toisiamme varten luodut. Asia oli hyvin helppo järjestää.
— Isä — sanoin eräänä iltana, tavanmukaisesti shakkia pelatessamme — minun pianoni on aivan epävireessä.
— Vai niin? Miten se on ymmärrettävä? Aivan äskenhän täällä kävi pianonvirittäjä.
— Mitä semmoisesta. Se mies ei ymmärrä mitään. — Ja sitten lisäsin hiljempaa: Meidän täytyy tiedustella jotain toista. — En tahtonut näyttää pitäväni asiaa tärkeänä, ettei vaan olisi salaisuuteni tullut ilmi.
Seuraavana päivänä kirjotin kirjeenvaihto-sulhaselleni ja kehotin häntä tulemaan meille pianonvirittäjän hahmossa, viritysavaimella ja ääniraudalla varustettuna. Sen kautta saisimme erinomaisen tilaisuuden oppia tuntemaan toisiamme, sillä pianonvirittäjä jätettiin tavallisesti itsekseen saliin. Ei isää eikä äitiä erityisesti miellyttäneet soittokoneen valitushuudot, kun sen kieliä käänneltiin ja väänneltiin, vaan he pakenivat etäisimpiin huoneisiin, kunnes toimitus oli ohi. Minä saatoin sentähden mennä pianohuoneeseen epäluuloa herättämättä ja — kaippahan sitten aina jokin keino keksittäisiin. Niin pian kun olisin saanut vastauksen Karl Erdenthalilta — siksi hän kutsui itseään kirjeissänsä — ja hän olisi ilmottanut suostuvansa tuumaan, sanoisin viattomasti isälle shakkia pelatessamme: »Minä olen kirjottanut tänään kaupunkiin ja pyytänyt sieltä pianon virittäjää.»
II.
Kahta päivää myöhemmin en ollut saanut vielä vastausta — istuimme taaskin shakkipöydän ääressä. Äiti istui toisessa nurkassa ja tarkasti meijerin tilikirjoja. Hän näytti tätä tehdessään hyvin tyytyväiseltä, niin että helposti voi huomata viimeksi ostettujen lehmien täyttäneen velvollisuutensa loistavasti.
— Louisette — sanoi isä ja uhkasi minun kuningatartani talonpojalla — huomenna kello 1 tulee pianonvirittäjä.
Minä hätkähdin huomattavasti.
— Huomennako jo? Miten sinä sen tiedät?
Ka, miksi et pelaa? Kuningattaresi on vaarassa ... Sinähän säikähdit, kuin olisin ilmottanut jonkin rosvopäällikön tulon. Mitenkäkö minä tiedän, että hän tulee? Hän on kirjottanut minulle.
— Sinulle?! Saanko minä nähdä kirjeen?
— Se on uunissa ... En minä luullut hänen käsialansa näytteen sinua taikka ketään muutakaan huvittavan.
— Minuako huvittavan? Ei vähintäkään. — Ja minä asetin kuningattareni vastapäätä vihollisen tornia.
— Ota takaisin tuo siirto, Louisette, sinähän olet kuin sekaisin ...
Minä olin todellakin päästäni pyörällä. Huomenna minä siis saisin nähdä rakastettuni. Suuresti minua myös kummastutti se, että hän oli kirjottanut isälle eikä minulle. Hän oli kai ymmärtänyt väärin minun kirjeeni… Miten minun pitäisi pukeutua huomenna? Ottaisinko mustan leninkini guipure-kauluksineen? Sen ei todellakaan voi sanoa sopivan huonosti, se antaa ulkomuotooni jotain majesteetillista — vai panisinko kaunokinsinisen, jossa on gretchentasku? Se näyttää niin runolliselta ... Seuraus näistä tuumailuista oli, että minä siirsin kuningattaren tornin luota suoraan juoksurin kitaan.
Nyt aukeni ovi ja herra Kröhler, pehtori, vanhanpuoleinen, hyvin lihava herrasmies, kiipesi sisään hengästyneenä ja sanoi hyvin hätäisellä äänellä:
— Yksi härkä pahasti sairastunut!
— Omituinen tapa ilmottaä tulonsa — huomautti isä puoliääneen.
— Hyvää iltaa — sanoi nyt herra Kröhler vähän liian myöhään. Sitten hän alkoi kertoa tarkemmin mainitun eläimen sairaudesta.
Tämän jälkeen alkoi äidin ja herra Kröhlerin välillä pitkä keskustelu maito- ja meijeriasiosta. Me palasimme peliimme, mutta minä kuulin kuitenkin äidin käskevän pehtoria seuraavana päivänä ajamaan asemalle hakemaan erästä maitokauppiasta, joka oli ilmottanut tulevansa silloin yhden junalla. Huomioni kiintyi siihen, koska samalla junalla piti tulla sen, jonka kohtalo ehkä oli määrännyt minun miehekseni.
Seuraavana aamuna sain Erdenthalilta kirjeen, jossa hän ilmotti tulevansa samana päivänä. Oikeastaan tarpeetonta, ajattelin, kun hän on kerran jo kirjottanut isälle ... Mutta hänelle hän tietysti ei voinut lähettää niitä neljä sivua täyttäviä ilonpurkauksia, jotka minun »loistava keksintöni» oli hänessä herättänyt.
Kaunokinsininen leninki pääsi viimein voitolle. Siihen kuuluvasta gretchen-taskusta oli se etu, että minä voin pitää pitkät, paksut hiuspalmikkoni riippuvina. Että minä semmoisena häntä miellyttäisin, siitä olin aivan varma. Nyt oli vaan kysymys: minkä vaikutuksenhän tekisi minuun? Kovaksi onneksi minä olen luonnostani hyvin turhantarkka. Raaka sävy äänessä, rypistynyt kaulus, huonosti leikattu kynsi olisi kylläksi tekemään henkilön minulle vastenmieliseksi. Tietysti minä kuvailin mielessäni tulevan sulhaseni kaiken täydellisyyden esikuvaksi. Ja nyt astuisi hän elävänä eteeni — oi voi, jos hän ei olisikaan minun unelmieni sankari!
III.
Kello 1 kannoin ompelupöytäni pianohuoneeseen ikkunan eteen ja istuin sen viereen ollen jotain käsityötä tekevinäni.
Puolen tunnin kuluttua hänen täytyi olla perillä! Oi, miten sydämeni sykki! Tunsin että käteni ihan vapisivat, kun yritin niillä jotain tehdä.
Kun kello oli lyönyt puoli kaksi, aukeni ovi ja — isä astui sisään.
— Olkaa hyvä ja käykää sisään, piano on täällä — sanoi hän jollekulle, joka astuu sisään hänen perässään.
— Ikävää että isäkin tulee tänne — ajattelen minä — olisihan palvelija yhtä hyvin voinut näyttää tietä hänelle ... Mitä hän nyt mahtaa ajatella, kun minä olen muuttanut ompelupöytäni tänne? — Sydämeni sykkii niin kovasti ja päätäni pyörryttää, että katson parhaaksi istua katseet alaspäin luotuna ja ompelen vapisevin käsin aina uudestaan ja uudestaan samaa kohtaa.
— Tässä on piano. Tyttäreni sanoo — kas, täällähän sinä oletkin, Louisette — tyttäreni sanoo, että se ei ole ollenkaan vireessä.
— Kaunis instrumentti — sanoo toinen kohteliaasti.
Nyt uskallan nostaa vähän katsettani, ja minun ihannekuvani on samassa särkynyt. Vanhanpuoleinen herra, yllään epäilyttävän näköinen takki, punainen kaulaliina, ja kasvot perin jokapäiväiset...
— Kaunis — on kyllä; olipa se tarpeeksi kalliskin, mutta eipä vaan sittenkään näy pysyvän vireessä.
— Se on vahinko se.
— Ettekö tahdo olla hyvä ja koetella sitä?
— Koetella? Te olette kovin hyvä, mutta minä en ole mikään pianisti.
— Eihän se ole tarpeenkaan, — eihän sitä Teidän ammatissanne tarvitse mikään virtuoosi ollakkaan.
— Ha, ha, ha — hän nauroi semmoisella kohteliaalla tavalla, jolla nauravat henkilöt, kun heidän esimiehensä on lausunut huonon sukkeluuden, johon hän itse on tyytyväinen, — ha, ha, — ei, meillä ei todellakaan ole tapana antaa konsertteja.
Isä avaa flyygelin. »Siispä, tehkää hyvin...»
Miten tyhmästi hän näyttelee osaansa, ajattelen minä. — Oi Karl! — Oi, minun unelmani!
— Jos välttämättä niin tahdotte — sanoo nyt vieras ja rimputtelee pianoa yhdellä sormella. — Te taidatte olla oikeassa, se ei todellakaan tunnu olevan vireessä... Mutta kaunis instrumentti se kaikissa tapauksissa on — erittäin kaunis. Nyt aukenee taaskin ovi ja sisään astuu vieras nuori mies, laukku kädessä.
— Suokaa anteeksi — hän sanoo — minä olen pianonvirittäjä.
Raskas paino putoo sydämeltäni. Punaliinainen mies siis ei ollutkaan tuo odotettu. Mutta heti taas tuntuu uudestaan raskaalta: viimeksi tullut — vaikka hyvin kaunis mies — ei sekään vastaa minun ihannettani...
Puvusta puuttuu kokonaan todellinen hienous. Mutta ehkäpä se onkin valepuku. Syvennyn uudella innolla työhöni.
— Oletteko Te pianonvirittäjä? huudahtaa isäni hämmästyneenä — mutta kukas Te sitten olette? — hän lisää, kääntyen ensin tulleeseen herraan.
— Minä olen maitokauppias Strebinger, jota rouva on pyytänyt tänne tulemaan.
— Ahaa! Tämäpä on koomillista — sanoo isä nauraen — sittenpä Te mahdoitte kummastella, kun väkisinkin tahdoin Teitä koettelemaan soittokonetta.
Pianonvirittäjä n:o 2 yhtyy äänekkäästi nauruun.
— Nyt minä ymmärrän — sanoo hän. — Minut toi asemalta lihava herra, joka koko ajan puhui huokeasta ja erinomaisesta maidostaan. Hän vei minut suoraan navettaan ja kysyi, mitä minä pidin lehmistä. Erinomaisia eläimiä, vastasin kohteliaasti. — Mutta Teidän pitää myöskin maistaa maitoa. — Minä kiitin kunniasta ja sanoin etten erityisesti pitänyt... — Mutta maistakaa, — ja hän viittasi eräälle tytölle, joka heti alkoi lypsää. — Kiitän vieläkin kerran, sanoin taas, mutta suorastaan nisästä tulleena minun on mahdoton saada sitä menemään alas. — Miten voitte sitten päästä selville sen laadusta? — Ei minulla ole pienintäkään syytä epäillä, etteivät noin kauniit eläimet antaisi erinomaista maitoa — mutta, kuten sanottu, minä en todellakaan voi. — Sepä kummallinen vastenmielisyys Teidän ammatissanne, sanoi tuo lihava herra ja puisti päätänsä. — Mitäpä se minun ammattiini koskee? — Vai niin, Te siis ostatte sian säkissä? — Sian? Minkä sian? Sanokaa pikemmin, missä piano on. — Piano? Mikä piano?
— Tähän tapaan jatkui keskustelu jonkun aikaa, kunnes lopulta selvisi, että minua pidettiin maitokauppiaana, jota oli tänään tänne odotettu.
— Ja sillä välin olen minä istunut täällä ja väenväkisin tahtonut herra Strebingeriä koettelemaan meidän pianoamme — sanoo isä. — Tulkaa nyt, herra Strebinger, niin mennään meijeriin virittämään maitokonetta ja jätetään tämä herra tänne lypsämään musiikkilehmää.
Nauraen situatsionin koomillisuudelle tai omalle vitsilleen lähtee isä huoneesta kohteliaasti nauravan maitokauppiaan seuraamana. Kaikki pessimistiset mielipiteet näyttävät tällä haavaa unohtuneen.
IV
Tällä välin istuu Erdenthal flyygelin eteen ja avaa käsilaukkunsa.
Me olemme kahdenkesken.
Sydämeni sykkii yhä kiivaammin, ja taas on käsityöni sopivana tekosyynä painaa hehkuvat kasvoni alaspäin.
Karl ottaa ääniraudallaan »a:n». Sitten kuulen avaimen vääntämistä ja kielien vinguntaa. Eikö hän aio mitään puhuakkaan? Jo viimeinkin, hän kääntyy minuun päin ja sanoo:
— Neiti …
Katsahdan ylös. — Haluatteko jotain?
— Tahtoisitteko osottaa minulle sen suosion ...?
— Suosio on suuri sana.
— Minä en huomaa virityksessä mitään vikaa.
— Jospa Te tietäisitte, miten minun itseni laita on …
— Teidän, neiti?
Hän katsoo minuun kummastuneena, miltei pelokkaasti. Niinkö valtavan vaikutuksen minun näkemiseni tekee häneen? Hän ei todellakaan olisi hullumpi ... Jos ei vaan tuota valepukua olisi ...
— Niin, minun — sanon tuntien sellaista tuskaa ja ahdistusta, etten ollut mokomaa koskaan ennen kokenut.
— Ehkäpä tämä rimputus hermostuttaa neitiä — etenkin kun viritys tässä tapauksessa on ihan tarpeetonta.
— Ei, ei, jatkakaa Te vain, voihan olla joku viereisessä huoneessa.
Hän löi taas jonkun akordin.
— Mutta minä vakuutan, että kaikki äänet ovat aivan puhtaat. Yhtä vaan pyytäisin Teiltä, neiti — antakaa minulle — —
Tein nopean kieltävän liikkeen kädelläni. Minä arvaan, mitä hän haluaa, mutta se on minusta liianpaljon pyydetty, — ja liian aikaisin.
— Palje — kielissä on pölyä.
Minun täytyy nauraa; tämä käänne ja tämä tapa näytellä osaansa tuntuvat minusta nerokkailta. Nousen ylös ja tuon hänelle tuon pyytämänsä esineen: Olkaa hyvä!
Hän ottaa sen minun kädestäni. Minä jään seisomaan pianon viereen. Toisen palmikkoni olen ikäänkuin sattumalta heittänyt eteenpäin. Katsoin alaspäin ja avasin huuleni hymyilyyn, niin että hampaat pääsivät loistamaan niiden välitse. Nyt hän varmaankin huudahtaa:
— Oh, Louisette
Mutta hän on yhä vaiti. Hän rupee todellakin löyhyttelemään palkeella. Nostan taas katseeni ylös ja alan tarkastaa häntä lähemmin.
Paino sydämelläni tulee taas raskaammaksi ... Ei, hän ei miellytä ollenkaan minua. Ei suinkaan tuo pitkä, huonosti kammattu tukka voi valepukuun kuulua? Ja, — kauhistus —; mitä minä näenkään! Kynnet eivät ole ainoastaan huonosti leikatut, vaan onpa niissä vielä — surureunukset. Kaikki on mennyttä. Nyt kysytään lujuutta, sillä paras on tehdä loppuasiasta heti.
— Jo riittää — sanon ankarasti — älkää enää löyhyttäkö.
Hän keskeyttää työnsä pelästyneenä.
— Minä en tahdo valehdella enkä teeskennellä — puhun minä nopeasti — ensimäinen juna lähtee puolentunnin päästä ... kohtalo on toisin määrännyt.
— Minä en ymmärrä, neiti ...
— Rakkautta ei voi pakottaa. Enempiä selityksiä ei tarvita. Niinhän se oli sovittu: yksinkertainen »ei» riittää — no, minä lausun sen, minä en suostu. Kiiruhtakaa pois, ennenkun isä tulee takaisin.
Mies parka ravistaa päätään ja sovittelee työkalujaan laukkuunsa. Minä lähestyn ovea.
— Mutta, neiti — huutaa tuo onneton vielä minun perääni.
Minä käännyn häneen päin ja sanon:
— Kaikki unohtukoon!
— Te todellakin unohdatte kaikki — täytyykö minun mennä ilman —
— Ilman toivoa — sanon ankarasti.
— Ilman mitään korvausta? Eihän siinä tosin juuri mitään virittämistä ollut ... Mutta matka ja ajanhukka; minä vaadin —
Tein vieläkin kiivaamman epäävän liikkeen kuin ennen — hän näkyy todellakin tahtovan sitä — mutta ei — ei missään nimessä!
— Minä vaadin kymmenen kruunua — päättäähän lauseensa.
Samassa avaa sisäpiika Marie oven ja ilmottaa:
— Neiti Louisette, tuolla ulkona seisoo herra, joka sanoo olevansa pianonvirittäjä ja sanoo, että häntä on kutsuttu tänne.
— Hyvä jumala — huudahdan hämmästyneenä.
— Kuinka monta pianonvirittäjää niitä sitten oikeastaan onkaan? Tämähän on jo kolmas tänään.
V.
Sisäkkö laskee saliin vieraan herran . . . ulkonäöltään semmoisen, joka voittaa minun rohkeimmatkin unelmani... Katson häneen — hän katsoo minuun — molemmat liikkumattomina ja ääneti, niinkuin Lentävä hollantilainen ja Senta ...
Sillä aikaa ottaa oikea pianonvirittäjä hattunsa:
— Neiti — sanoo hän — vielä kerran pyydän kymmentä kruunuani ...
Nyt vasta sekamelska tulee täydelliseksi: äitipuoli astuu sisään.
— Kas täällähän ne ovatkin molemmat herrat — hän huudahtaa naurussa suin. — Kumpi on pianonvirittäjä? Pehtori on kertonut minulle kaikki ...
Lentävä hollantilaiseni seisoo yhä liikkumatonna, mutta toinen astuu esiin:
— Minä se olen. Piano on kunnossa. Liekö täällä muuten kaikki kunnossa, siitä en mene takuuseen, — mutisee hän itsekseen (arvatenkin hän pitää minua löyhäpäisenä). — Minä pyydän saada kymmenen kruunua...
Äiti ottaa rahakukkaronsa. — Olkaa hyvä — sanoo hän, yhä nauraen. — Ja jos ehkä haluatte lasin juuri lypsettyä maitoa...?
—En — kiitän nöyrimmästi. Erehdys navetassa ei ollut likimainkaan niin kummallinen kuin tapaus täällä pianon luona. Minä varotan herra virkaveljeäni käyttämästä paljetta. Neiti ei voi kärsiä sitä. Minulla on kunnia. — Ja hän kiiruhtaa ulos.
Äiti ravistaa päätään. — Mitä hän oikeastaan tarkotti? — hän kysyy kummastuneena. Sitten hän viittaa luokseen viimeksi tulleen vieraan ja sanoo:
— No niin, herra Strebinger, emmekö sitten sovi kaupasta heti?
— Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva — sanoo tämä vetäen suunsa veitikkamaiseen hymyyn. Hän kuiskaa minun korvani sanan, jota usein olemme käyttäneet tunnussanana kirjevaihdossamme; siitä huomaan, että tämä nyt viimeinkin on se oikea. Sitten hän istuu nojatuoliin, jonka äiti on ystävällisesti osottanut hänelle. Äiti itse istuu sohvaan.
Minä olen taas vetäytynyt ikkunankomeroon ja iloisen liikutuksen vallassa otan taaskin esille käsityöni. Koko sekasotku selviää nyt mielessäni: tuo toinen, oikea pianonvirittäjä oli tullut isän toimesta. Erdenthal ymmärsi heti, että hän ei voinut esiintyä pianonvirittäjänä, kun semmoinen oli jo ollut, ja mukautui äidin erehdykseen. Hän ei tiedä vielä, minä miehenä äiti pitää häntä. — Miten tämä kaikki vielä päättyy? Joka tapauksesa hyvin — me miellytämme toisiamme, se on pääasia. Miten kauniilta ja ylhäiseltä hän näyttää — en voi käsittää, kuinka äiti voi niin ritarillista ilmiötä pitää maitokauppiaana.
— Toivottavasti me voimme päästä yksimielisyyteen — alkaa äiti keskustelun.
— Sitä toivon minäkin kaikesta sydämestäni. Se mitä minä olen täällä nähnyt, voittaa rohkeimmatkin toiveeni...
— Ilahuttaa kuulla. Minä itse olen sitä hoitanut.
— Se on Teille todella kunniaksi.
— Oletteko huomannut,miten lihava ja voimakas ?
— Minä olen enemmän ihaillut viehättävää runollisuutta hänen olennossaan …
— Onko herra Kröhler kertonut, miten se äkkiä sairastui ? ...
— Niin minä muistelen vähän ... surullinen juttu ...
— Olisiko Teistä sopivaa, jos antaisi napollisen kalkkivettä?
— En juuri luule ... Minun mielestäni se ei ole ollenkaan virkistävää.
— Mutta mennäänpäs kauppa-asiaamme taas. Rahoista ei toivottavasti tule riitaa meidän välillämme.
— Tietysti ei. Minä olen varakas, voinpa sanoa rikas.
— Onko Teillä ehkä lehmiä?
— Lehmiä? Eihän minulla oikeastaan ole, mutta pianhan niitä voi hankkia muutamia.
— Elkää tehkö sitä. Kaupungissa...
— Olen aivan samaa mieltä. Kaupunkiasunnossa se on monessa suhteessa epämukavaa ...
— Paljonko maitoa tarvitsette päivässä?
— Aamukahviini? Pienen kannullisen.
— Minä tarkotan, leikki sikseen, voitteko ottaa minulta joko päivä kaksi a kolme sataa litraa?
— Ottaa minä kyllä voisin, mutta mihin kummaan minä sen panisin?
Minun täytyy nauraa itsekseni kuunnellessani tätä keskustelua ja kun katson heitä kohti, säteilee minua vastaan lämmin katse Erdenthalin silmistä ja täyttää sydämeni ennen tuntemattomalla ilolla.
Silloin astuu samassa sisään isä ja hänen seurassaan oikea maitokauppias.
— Kas, siinähän sinä oletkin — hän sanoo äidille, — minun piti vaan tuoda herra Strebinger sinun luoksesi, että voitte sopia maitokaupoistanne — mutta sinulla on vieras, minä huomaan.
Karl Erdenthal nousee äkkiä ylös.
— Nyt minä ymmärrän erehdyksen — hän sanoo.
— Sallikaa hyvä herrasväki minun esittää itseni. Minä olen pankkiiri Erdenthalin ainoa poika ja liikekumppani, ja koska sattumalta olin saanut tietää täällä olevan suurenmoisen meijerin, halusin poiketa kysymään, olisiko se myytävänä, kun olen aikonut itselleni hankkia semmoisen.
Kertomuksen loppu on lyhyt.
Tunnin kuluessa kaupasta sovittiin. Äiti sai mitä pyysi, joka oli enemmän kuin hän oli koskaan uskaltanut toivoa, ja tuleva meijerinomistaja pyydettiin jäämään päivällisille. Jälkiruokaa syötäessä ilmotti Erdenthal, että hän oli yhtäkkiä rakastunut talon nuoreen tyttäreen ja pyysi hänen kättänsä, jolloin äiti jokseenkin kylmästi vastasi:
— Neiti Louisette ei ole mikään rikas perijätär, niinkuin Te ehkä luulette. Meillä on kolme poikaa myös. Isällä oli myöskin jotain asiaa vastaan.
— Naiminen on, nuori mies, raskas synti järkeä vastaan. Tyttäreni tuntee muuten minun mielipiteeni tässä asiassa, enkä minä epäile että hän...
— Neiti Louisette, Teillä on puheenvuoro — keskeytti Erdenthal.
— Silloin sanon sanottavani lyhyesti. Minä suostun pyyntöönne. — Ja ojensin ystävälleni käteni.
Tämä nousi ylös ja kiiruhti minun sivulleni.
— Te suostutte! — huudahti hän riemuiten. — Silloin Te annatte minulle ... Tällä kertaa minä en tehnyt mitään epäävää liikettä.
Lukusali n:o 2 15.8.1906.
