Kauppamatkustajan romaani.
(Suomennos.)
Mr Edward T. Lincoln oli kaikkein käytännöllisin, toimeliain ja tarmokkain kauppamatkustaja koko Kanadassa ja siksi hänellä oli myös suurempi menestys kuin kenelläkään muulla.
Käyttääksemme hänen omien toveriensa sanoja ”Teddy Lincoln oli iloisin matkasaksa, mikä milloinkaan oli sirotellut maustintavaroita tielleen.”
Hän oli kuudenkolmatta vuoden vanha, vakava ja varma puheissaan, leveäharteinen, osasi hymyillä erittäin miellyttävästi ja piti vaaleat hiuksensa sileäksi kammattuina, jakaus keskellä päätä. Hän ei käyttänyt milloinkaan turhiin hetkeäkään. Hänen kilpailijainsa etevyyttä ammatissaan arvosteltiin heidän puhetaitonsa mukaan, mutta Teddyn laita oli toinen. Hän puhui hyvin vähän, mutta joka sana vaikutti mitä sillä oli tarkotettu. Hänen uskonsa omain tavarainsa täydellisyyteen tarttui aina hänen kundeihinsa. Sydämeenkäyvin sanoin ylisti hän sokeriaan, kahviaan, teetään ja ryytejään, ja ylevää vakavuutta loistivat hänen silmänsä puhuessaan lihasäilykkeistä.
Todenmukaisesti voi sanoa, että koko hänen elämänsä oli pyhitetty maustimille ja että hän ei nähnyt unta muusta kuin dollareista.
— Epäilenpä, että jos sinut leikattaisiin viipaleihin kuin pastlija, jokaisen viipaleen välistä löytyisivaan rahoja — sanoi joku hänen kilpailijoistaan. —Sinä elät rahojen vuoksi, sinä tulet naimaan rahojen vuoksi ja niiden vuoksi sinä vielä kuoletkin.
— Naimaan — sanoi Teddy — ei minulla ole aikaa semmoisiin tyhmyyksiin. Mitä minä rakkaudella? En minä sitä voi mihinkään käyttää. Minä en astuisi askeltakaan yhdenkään naisen tähden koko maailmassa. Ymmärrätkö?
Nämä järkähtämätömät sanat lausuttuaan Teddy Lincoln jätti toverinsa istumaan hotellin tupakkahuoneeseen ja läksi tapaamaan erästä maustintavarain kauppiasta. Oli kylmä talvi-ilta, taivas pilvetön. Kanadalaisen pikkukaupungin pääkatu oli lumen peitossa. Ei ainoatakaan ihmistä Lincoln nähnyt kävellessään katua eteenpäin.
— Elää rahojen vuoksi — saneli hän itsekseen, toistaen kumppaninsa sanoja. — Niinpä niinkin, oikeassa hän oli. Minäkö ajattelisin rakkautta? Ei, herrani, se ei sovi minulle. Toivon saaneeni osalleni niin paljon järkeä, että olen turvassa semmoisilta hassutuksilta. Hänen yksinäiset mietteensä keskeytti yhtäkkiä kiivas kulkusten kilinä, ja hurjaa vauhtia kiiti hänen ohitsensa pieni, matala reki, kaksi mustaa, voimakasta hevosta edessä. Reessä istui mies kuluneessa turkissa ja lakki painettuna korvien yli. Toisella kädellään hän ajoi hevosia ja toisella piteli kiinni vieressään nuorta, hennonnäköistä tyttöä.
— Pelastakaa minut — läähätti tyttö ja loi katseen Teddyyn kauneista, pelästyneistä silmistään.
Tämä oli pysähtynyt seisomaan. Hänen tavallisesti niin tyynet kasvonsa ilmaisivat nyt hämmästystä ja ihmettelyä. Se näky, joka oli kuin ilmestys kiitänyt hänen silmiensä ohi — reessä istuva tyttö ja hänen kiihkeät, rukoilevat sanansa — panivat veren hänen suonissaan kiivaasti kiertämään.
Hän kääntyi takaisin ja juoksi minkä jaloista lähti hotelliin, josta oli juuri lähtenyt.
— Jim — hän huusi hyökätessään ravintolaan, jossa isäntä ja kymmenkunta muuta herraa istui kamiinin ympärillä — hanki minulle reki, mutta heti paikalla! Viisi dollaria tallirengille, jos hevoset on valjastettu kolmessa minuutissa!
Käskyä toteltiin kohta, sillä tuon yleisesti suositun kauppamatkustajan jokainen toivomus oli laki.
— Lähdetkö sinä yksin — kysyi isäntä, kun reki oli valmiina, hevoset ja Teddy vikkelästi hyppäsi siihen.
— Yksin! Hyvä on, pojat, antakaa viltti minulle! Ole rauhassa, Jim, älä odota minua ennenkun saat nähdä minut.
Lisäämättä sanaakaan selitykseksi tempasi hän ohjakset, sivalsi hevosia ruoskalla ja oli samassa hävinnyt. Teddy Lincoln, Kanadan käytännöllisin ja proosallisin kauppamatkustaja, syöksyi kuin myrskytuuli etsimään tuntematonta, pelästynyttä, kaunista silmäparia.
— Mokoma narri mikä minä olen — hän ajatteli itsekseen, kun kaupungin viimeinen talo jäi hänen selkänsä taakse. — Mutta sama se, minä tiedän että tytöllä oli tosi hätä. Sitä vain en ymmärrä, miten voin ne saavuttaa, kun ne ovat niin paljon edellä. Kaikissa tapauksissa minun täytyy yrittää, kun olen kerran leikkiin ruvennut.
Kolme — neljä — viisi peninkulmaa matkaa kului, mutta ei merkkiäkään näkynyt tytöstä eikä mustista hevosista.
Teddyn tukka ja viikset olivat valkeina kuurasta ja pieniä jääneulasia riippui kulmakarvoista ja silmäripsistä. Eräässä kohden teki tie jyrkän mutkan. Teddyn silmät iskivät tulta, sillä noin puolen peninkulmaa edessäpäin hän näki äskeisen reen mustine hevosineen juuri tarttuvan kiinni lumikinokseen.
Teddy kiihotti hevosiaan kaikin voimin, ja välimatka lyheni nopeasti.
Mies, jonka reessä tyttö istui, oli puolihullu amerikkalainen, rikas ja intohimoinen, kaukaisesta lännestä kotoisin. Ollessaan jollain asioimismatkalla Kanadassa oli hän viettänyt yön siinä pienessä kaupungissa, josta Lincoln tuli, ja oli siellä iskenyt silmänsä siihen viehättävään tyttöön, joka nyt istui hänen vieressään.
— Te sanoitte, että me kävisimme vain ajelemassa — huusi tyttö läähättäin ainakin sadannen kerran, kun hevoset olivat väsymyksestä kaatua kinoksiin — minä vihaan teitä, minä vihaan teitä!
Samassa hän kääntyi katsomaan taakseen, kun oli kuullut Teddyn kulkusten kilinän, ja huudahti ilosta.
— Vaiti, sinä pikku hupsu — huudahti hänen pitelijänsä ja pakotti hänet istumaan hiljaa alallaan. — Armas tyttöni, minä olisin valmis kuolemaan sinun edestäsi! Tiedäthän sinä, miten sinua rakastan! Enkö minä ole luvannut naida sinua? Minä vannon että teen sen, mutta rauhotu, kultaseni! Ei mikään koko maailmassa saisi minua tekemään sinulle pienintäkään vahinkoa.
Vaikka olikin liian lapsellinen ymmärtääksensä että ainoastaan toisen reen läheneminen sai miehen tekemään noita kauniita lupauksia, tunsi tyttö kuitenkin vaistomaisesti että tämä ei puhunut totta. Hän oli kalpea kuin ruumis ja alkoi huutamaan hädissään, ja samalla Teddy hyppäsi reestä, kahlasi kinoksen läpi toisen reen luo ja tarttui sen hevosta ohjaksiin. Väsyneet hevoset seisoivat päät riipuksissa ja amerikkalainen töllisti kauppamatkustajan päättäväisiin tyyniin kasvoihin, aivan ällistyneenä hänen voimastaan ja rohkeudestaan. Sitä kesti kuitenkin vaan silmänräpäyksen. — —
— Pois kädet — huusi hän sitten ja kohotti ruoskansa.
— Siitä ei puhettakaan — vastasi Teddy yhtä tyynesti kuin jos olisi tarjottu hänelle liian pieni hinta hänen maustavaroistaan.
Isku sattui. Teddy tarttui kiinni amerikkalaiseen ja veti hänet pois reestä. Raivoisasti kuin kaksi sutta rupesivat miehet tappelemaan lumikinoksessa.
Amerikkalaisella oli vielä ruoska kädessään ja sitä hän nyt käytti hyväkseen, iskien sen raskaalla varrella voimiensa takaa Lincolnia päähän. Isku sattui hänen vasempaan ohimoonsa äänellä, joka hyyti veren reessä istuvan tytön suonissa, ja samassa kauppamatkustaja horjahti taaksepäin, putosi jyrkkää rinnettä alas ja katosi jonnekin syvyyteen.
— Te olette tappanut hänet — vaikeroi tyttö, ja amerikkalainen katsoi hänen silmiinsä, kunnes hänen omat silmänsä alkoivat ilmaista samaa pelkoa kuin tytön. Äskeisen raivoisan taistelun sijaan oli tullut yhtäkkiä haudan hiljaisuus. Jossain heidän allansa tuo toinen mies makasi, sen he tiesivät, tiedottomana tai kuolleena.
— En minä ensi kertaa ole pulassa — ajatteli amerikkalainen. Seuraten ensimäistä päähänpistoa hän hyppäsi rekeensä, pieksi hevosiaan piiskalla kuin mieletön ja ajoi pois tuosta vaarallisesta paikasta, kiroten mielessään sitä viatonta naista, jonka kauneus oli saattanut hänet tämmöiseen ahdinkoon.
Tyttö ei enää kuullut, ei nähnyt eikä ajatellut häntä. Itkien ja vapisten kapusi hän alaspäin jyrkkää rinnettä, pääsi viimein perille ja heittäytyi maahan sen miehen viereen, joka oli hänet pelastanut.
Kun Teddy Lincoln viimein heräsi tajuunsa, luuli hän makaavansa syvässä haudassa. Mutta poskensa alla hän tunsi jotain, joka eli ja liikkui. Hän tunsi miten se lämmitti häntä, ja avatessaan hitaasti silmänsä ja nähdessään tytön kasvot edessään hän tiesi lepäävänsä tämän kiivaasti sykkivää sydäntä vasten.
Tyttö sitoi hänen verisen otsansa nenäliinallaan, lämmitti hänen jäykistyneitä sormiaan poveansa vasten ja hieroi niitä, kunnes ne olivat lämpimät, ja sitten kooten kaikki voimansa auttoi häntä nousemaan seisaalleen ja tuki häntä.
Teddy Lincolnin ensimmäiset sanat olivat hyvin kuvaavat.
— Livistikö se veitikka tiehensä?
— Se meni, sanoi tyttö, — mutta nojatkaa nyt minuun, meidän täytyy koettaa päästä ylös tielle.
— Pikku raukka — sanoi Teddy hellästi heidän koettaessaan suurella vaivalla ottaa muutamia askeleita. — Oi miten kauhean heikko minä olen! Mutta älkää hätäilkö, kyllä se menee ohi.
Huolimatta niistä kovista tuskista, joita haavottunut otsansa hänelle tuotti, kävi mies, uskollisena luonteelleen ja kasvatukselleen, suoraan asiaansa, minuuttiakaan epäilemättä.
— Te olette herttaisin pikku tyttö mitä minä olen milloinkaan nähnyt — hän alkoi, kun he hitaasti kiipesivät rinnettä ylös päästäkseen takaisin tielle. — Jos te huolitte minusta, niin luulenpa että uskallan ryhtyä leikkiin teidän kanssanne. Nimeni on Lincoln — sillä suvulla on aina ollut onni mukanaan — kaksikymmentäkuusi vuotta vanha — tupakoin mutta en juo — matkustan koko Amerikan mantereen hienoimman maustinfirman puolesta — kirjatietoja ei ole paljon, mutta olen hyvänluontoinen. No, mitä sanotte siihen, pikku tyttöni? Ajatelkaa kumminkin asiaa!
Semmoisilla sanoilla tarjoutui tuo nokkela, varovainen ja järkevä kauppamies naimaan tytön, jonka oli nähnyt ensi kerran korkeintaan kaksi tuntia sitten.
Tyttö ei vastannut mitään, ennenkun olivat päässeet reelle. Hän kääri nahkaset hyvin Teddyn ympäri, tempasi ohjakset käsiinsä ja niin sitä lähdettiin.
— Minulla ei ole dollariakaan, jota voisin sanoa omakseni — sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä.
— Se on hyvä — mutisi Lincoln.
— Minä synnyin löytölasten kodissa eikä minulla ole yhtään sukulaista koko maailmassa.
Teddy katsoi hymyillen hänen levottomiin, herttaisiin silmiinsä ja otti hänen kätensä omaansa.
— Siinä tapauksessa saatte tyytyä vaan mieheenne — hän sanoi.
— Minä en ole muuta kuin palvelustyttö hotellissa, jossa minun tehtäväni on pestä astioita.
— Se on hyvä — sanoi Teddy. — Minä rakastan teitä, pikku tyttöni, se on hyvä.
Tyttö loi häneen katseen, josta ilmeni ihmettelyä, rakkautta ja kiitollisuutta, kallistui sitten alaspäin ja pani poskensa hänen poskeaan vasten.
* * *
Teddy Lincolnia pidetään yhä vielä maan etevimpänä kauppamatkustajana, ja hänen toverinsa tahtoisivat kovin mielellään tietää, kuinka suuret myötäjäiset hän on saanut kauniin vaimonsa mukana, ovatpa sitä usein häneltä kysyneetkin, kun on sattunut puheeksi hänen äkillinen naimisiin menonsa.
Hän ei ole milloinkaan tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan.
Lukusali 9.6.1906.
