Hyvyyden valtakunta.
Kirj. E. Schmiterlöw.
(Suomennos „Lukutuvalle”.)
Minä näin kerran kummallista unta. Minä olin tapaavinani Hyvyyden elämäntielläni. Meille ihmisille on niin harvoin suotu nähdä häntä, että minä pikemmin aavistin kun tiesin kuka hän oli. Hän oli ylevä ja levollinen ja hänen silmäinsä loiste oli lempeä ja syvä. Hänen läheisyydessään minä tunsin itseni kummallisen hiljaiseksi ja levolliseksi. Hän kysyi viehkeällä, sointuisalla äänellä tunsinko minä häntä.
— Luulen ehkä joskus nähneeni sinut, minä vastasin, mutta en ole siitä ihan varma.
Hän hymähti surumielisesti kuullessaan vastaukseni.
— Niinpä opi sitte tuntemaan minua, hän virkkoi ojentaen minulle lämpösen, pehmeän kätensä.
— Ja minun valtakuntani ja alamaiseni, etkö tunne niitäkään?
— Sinun valtakuntasi, missä se on? Ei varmaankaan maanpäällä. Ja sinun alamaisesi — niitäpä todellakin haluaisin nähdä!
— Tule! hän kuiskasi hiljaa. Mutta sitte hän pysähtyi.
— Ensin on minun annettava sinulle terävämmät silmät asioita katsellaksesi; muuten sinä et voi tuntea minun valtakuntaani ja minun omiani.
Sitten hän pyhkäsi kädellään silmiäni ja heti minä tunsin itseeni virtaavan eriskummallista lämpöä. Katsoessani yli tuskin tunsin äsken näkemääni maailmaa.
Aurinko tuntui säteilevän lämpimämmin ja kirkkaammin kuin ennen. Se tuntui olevan persoonallinen ystäväni, joka paisteessaan antoi minulle erikoisen lahjan. Tuuli lauloi minulle rakkaita vanhoja, muistorikkaita laulujaan ja puut ja
kukat näyttivät olevan parhaita ystäviäni.
— Mutta mitä tämä on, puhkesin minä puhumaan. Sinähän käännät silmiäni.
— En, minä ainoastaan avaan sinun silmäsi, hän vastasi hymyillen, nyt sinä näet luonnon sellaisena kun se on, täynnä lämpöä sinua kohtaan. Eikös luonto ole hyvyyden ilmaus sen kun on luonut kaiken hyvyydenjumala. Hän on minun isäni ja minun valtakuntani on osa hänen suuresta, ihanasta valtakunnastaan. Eikö se ole kaunis? Hän ojensi kätensä
ja näytti ympärillämme olevia ihmeellisyyksiä, joita nähdessäni tunsin sydämeni ilosta sykkivän.
— Menkäämme nyt ihmisten joukkoon, niin saat nähdä, että heidänkin seassaan on niitä, jotka tottelevat Hyvyyden käskyjä. Tänään menemme nuorten luokse, niiden, joitten sydäntä elämän taistelut eivät vielä ole ennättäneet kovettaa. Tule!
Ennenkuin tiesinkään, olimme pienessä, köyhässä huoneessa. Vuoteella makasi hivuneen näkönen mies. Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä pitkällisestä hivutuksesta, mutta tällä kertaa näytti hän olevanonnekkaan tunteen valtaamana. Hän näytti kuuntelevan jotakin ja nyt kuulin minäkin hiljaista soittoa. Katsoin ympärilleni ja huomasin nuoren tytön, joka istui pianon ääressä ja soitteli sillä minullekin tuttuja säveleitä. Hän ei ollut neljää- tai viittätoista vuotta vanhempi, hän oli hyvin lapsellisen, hyvän ja ystävällisen näköinen. Hän soitti tosin hyvin vaatimattomasti, mutta hän teki sen rakkaudesta musiikkiin — ja silloin ei koskaan soiteta huonosti.
— Näetkö, saattajani kuiskasi vieressäni, hän se on tuonut pianon tänne muuten näin köyhään majaan. Hän tiesi, että vanhus halusi kuulevansa soittoa ja hän vuokrasi pianon ja tuotatti sen tänne. Sen vuokraan menevät hänen omat viikkorahansa. Hän tulee tänne joka päivä soittamaan sairaalle. Näetkö miten onnellisia he molemmat ovat! Hän ei ainostaan anna pientä osaa ylellisyydestänsä, vaan hän kieltää itseltänsä omat huvinsa valmistaakseen iloa kärsivälle. Se vasta on hyvyyttä, todellista hyvyyttä. Hän antaa kaikki, sentähden on lahjan tuottama ilokin täydellinen.
Minä olisin mennyt kattelemaan nuorta tyttöä ja kiittämään häntä, minäkin, mutta toverini pidätti minua.
— Älä häiritse häntä, hän sanoi vakavasti, anna hänen toimia hiljaisuudessa ja huomaamatta. Ihmissielu käy niin helposti sameaksi ja jos kerran itserakkaus pääsee sinne, ei siellä sitte enää ole sijaa oikealle hyvyydelle. Pysyköön hänen tekonsa hänen ja ystävävanhuksensa keskenäisenä salaisuutena. Suuret hyvät työt tapahtuvat hiljaisuudessa.
Sitten hän meni sairaan tykö ja pani kätensä hänen otsalleen. Sairas makasi levollisena. Hyvyyden läsnäolon vaikuttama rauha karkoitti hänen kasvoistansa kaikki taudin ja tuskan jäljet.
Minä tunsin mieleni niin kummalliseksi tultuamme jälleen ulos. Esimerkki tarttuu ja minäkin halusin osoittaa hyvyyttäni jollekin.
Mutta toverini nyhkäsi minua hiljaa käsivarresta.
— Katso! hän sanoi.
Ja minä näin pojan kiitävän esiin kuten tuulaispää, mukanaan jokin harmahtava mytty, jota hän likisti rintaansa vasten. Hänen jälessään tuli kaksi koiraa kiukkuisesti haukkuen.
Poika hyökkäsi ohitsemme ja pujahti sisään eräästä ovesta, jonka hän vetää napsautti kiinni, jättäen koirat rähisemään ulkopuolelle.
Me seurasimme häntä sisälle näkymättöminä. Täällä näin, että se, jota poika äsken painalti rintaansa vasten, oli pelästynyt kissa, jonka hän oli pelastanut vainoojain kynsistä. Kissa sähisi ja sylki ja vapisi pelosta karvat pystyssä. Se oli pienen, mielettömän kerän näkönen. Mutta poika hyväili ja silitteli sitä, puheli sille ystävällisesti ja mairittelevasti ja vähitellen rauhoittui pelästyneen kissan mieli. Ennen lähtöämme näimme, miten kissa käppyrässä ja rauhallisena lepäsi ystävänsä polvella, kehräten tyytyväisesti, aivan kun ei mitään koiria olisi olemassakaan.
— Hänestä tulee kelpo poika kunhan joutuu, oppaani virkkoi, hän suojelee heikkoa ja turvatonta, vaikkapa se olisikin vain pieni kissa.
Minä häpesin. Mieleeni johtui himmeitä muistoja lapsuuteni ajoilta ja minä muistin pikku poikana ja ehkäpä myöhemminkin huutaneeni koirille: „Kas tuolla on kissa!” ja sitten oli nauranut katsellessani hurjaa ajoa, joka alkoi kun koirat huomasivat perivihollisensa. Mutta hyvyys ei yllytä ihmisiä yhtä vähän kun eläimiäkään toistensa kimppuun!
Heti sen jälkeen olimme suuressa, hyvin valaistussa huoneessa. Se oli rikas koti ja siellä oli koolla paljon ihmisiä, vanhoja ja nuoria. Juteltiin ja naurettiin ja kaikilla näytti olevan erinomaisen hauskaa. Saattajani vei minut erään tyttöparven luokse, jotka kaikki olivat nuoria ja iloisia. Me kuuntelimme näkymättöminä heidän keskusteluaan ja pian minä ymmärsin heidän iloitsevan jonkin poissaolevan kustannuksella. Mutta minä kuulin myöskin, että eräs pienimmistä tytöistä urhoollisesti puolusti tätä poissaolevaa.
— Mutta hän on kiltti, kuulin hänen sanovan.
— Kiltti! Kyllä, mutta tuhma, oikeini naurettavan tuhma. Ajatelkaas että — —
Ja sitten seurasi eräs juttu, joka yhä vaan lisäsi yleistä riemua.
— Mutta eihän hän itse ole täällä saapuvilla, pieni puolustaja jatkoi.
— Ei, eikä hän koskaan tulekkaan tänne, nuori emäntä vastasi.
— Mutta eihän hän voi puolustautua, kun hän ei kuule mitä hänestä sanotaan, pikku urho huusi hehkuvin poskin; jos te edes puhuisitte hänelle, mutta vain hänestä — se on häpeällistä!
Kaikki vaikenivat. Aivan kuin yhteisen äänettömän sopimuksen mukaan vaidettiin heti puheenainetta. Hyvyydellä on terävät aseet ryhtyessään taisteluun vääryyttä vastaan.
— Epäiletkö vielä, ettei minulla ole ystäviä siellä täällä? kumppalini kysyi säihkyvin silmin. Näetkö, että hyvyys se on, joka voittaa katkeruuden ja pahuuden maailmassa.
Minä tartuin hänen käteensä ja siitä pitäessäni tunsin itseni levolliseksi ja turvalliseksi.
Kun olimme tulleet ulos, hän taas kääntyi puoleeni sanoen:
— Sinä olet nyt nähnyt pienen, vähäisen osan minun valtakunnastani. Jos rakastat sitä, niin älä enää kauvemmin epäile sen olemassaoloa ja valtaa. Mene ulos avaraan maailmaan ja opeta niitä, jotka sitä vielä epäilevät, neuvo heitä katselemaan avoimilla silmillä — se on antava sielunterveyttä sekä sinulle että heille. Ja se, joka kerran oppii tuntemaan hyvän, luullakseni ei voi rakastaa pahaa, hän lisäsi iloisesti ja lohduttavasti hymyillen.
Sitten hän katosi ja minä heräsin.
Ah, minä toivon, ettei se olisi ollut ainoastaan unta. Eli ehkäpä se olikin enemmänkuin vain pelkkä unelma. En tiedä, mutta minä toivon, että niin olisi. Maailma oli niin ihana sen kestäessä.
Lukutupa n:o 4 1898.
