Luontoemo
Kirj. Jonas Lie.
(Suomennos „Lukutuvalle.”)
— Miksi laulelet siten joka kevät? — humisi kuusikko laulurastaalle.
— Samasta syystä kuin sinä kasvatat uusia kerkkiä jok'a-a-ai-noa kevät, viserteli laulurastas, — me odotamme —
— Odotamme — odotamme odotamme! — kuului säveleinä ja liverryksinä ilmassa — satakieli ja muut suuret soittoniekat kaiuttivat säveleitään ja pienemmät, jotka voivat ainoastaan viserrellä, päästivät myöskin äänensä kuuluville.
Mutta metsän nuori prinsessa ei sitä ymmärtänyt ja perehtyäkseen asiaan paremmin hän asteli ja kuunteli. Hänen rintansa täytti onnellinen, outo tunne, jota hän ei kyennyt selittämään.
Hän asteli laulurastaan ja satakielenpesien alle, kysäsi hiljalleen:
— Odotatte. — Mitä te sitte odotatte?
— Odotamme samaa kuin sinäkin! — kaikui kaikkialla ilmassa. — Eikö sulhosi ole tuolta kaukaa, maasta silmänkantaman ulkopuolelta?
— Niin onkin — ja kaunein koko maailmassa!
Mutta silloin kajahti viserrys yli koko metsän niin pitkälti kuin lintujen pesiä oli:
— Me tiedämme yhden, joka on vieläkin kauniimpi — vieläkin kauniimpi — vieläkin kauniimpi!
— Ne viheltelivät ja visertelivät ja livertelivät ja hujeltelivat ja nauroivat hänen korviinsa niin että hän oli vähällä menettää kuulonsa.
Ilta-aurinko loisti ja kimelti.
Mutta ne vaan jatkoivat, jatkoivat viserrystään siksi kunnes hän suuttui ja kalpeni. Hänestä tuntui pahalta joka kerta kuin laulurastas erottautui muista ja liritteli: — vieläkin kauniimpi — vieläkin kauniimpi! Ja kun satakieli siihen yhtyi puhtailla, lämpimillä, pitkillä säveleillään, silloin oli hänestä melkein mahdoton sitä kestää.
Viimeinkin hän istuutui ja rupesi itkemään.
Päivän kimellys hävisi puitten latvoista ja kummallisesti humisten musteni metsä yön tullessa.
Vähitellen oli kaikkialla hiljaista. Jokainen lintu uinahti pesäänsä.
Mutta prinsessa istui liikkumattomana pimeässä ja tuijotti eteensä.
Hänen sydäntänsä viilteli se, että maailmassa voi olla jotain kauniimpaa kuin hänen prinssinsä, joka oli tullut maasta tuolta kaukaa, jossa pilvet leikkivät ulkopuolella näköpiiriä.
Yökaste nousi ja tipahteli raskaina pisaroina lehdiltä. — Itkekööt vaan kaikki, hän arveli.
Hän ei enää koskaan toivoisi, että päivä valkeneisi — ei koskaan enää tulisi iloiseksi, kun hän ei ole maailman suurin prinssi, hän, joka puhalteli torvella niin että kaiku vastaeli!
Kehrääjälinnut lensivät hiljaisella suhinalla hänen päänsä päällitse niinkuin varjot ja pimeässä kiiluivat pöllön silmät kuin kaksi tulipalloa eräältä oksalta, niinkuin hän kyllä voisi ilmaista kuka se oli — ja sammakot kurnuttivat ikään kuin hekin olisivat tienneet siitä.
Polttavin, vapisevin sydämmin hän kuleksi ympäriinsä ja mietiskeli kuka voisi olla kauniimpi kuin hänen oma prinssinsä.
Hän kuuli rastaan unissaan päästävän katkonaisen liverryksen:
— Odotamme — odotamme!
Ja hänen päänsä päällä lasketteli satakieli yksinäisiä, suuria säveleitään.
— Sano minulle — sano minulle — kuiskasi hän kiihkeästi — kuka, kuka koko maailmassa voi olla kauniimpi kuin minun prinssini?
Silloin liverteli laulurastas hänen päänsä päällä kehtolaulua:
— Pieni prinssi, jonka sinä synnytät hänelle, on paljoa kauniimpi!
Hänet valtasi sanomaton riemu; sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi nojata puuhun. Sillä nyt hän näki hänet aivan selvästi, aivan ilmielävänä — hänet, oman pikku prinssinsä, hänet, jota ei ollut koskaan ajatellut eikä tiennyt että hän oli juuri häntä odottanut!
Vai niin, siksi linnut lauloivat: — odotamme — odotamme! —
Hän oli aivan halteissaan — istui ja kiikutteli päätään nojaten sitä käsiinsä ja kuuli sen yhä ja yhä uudelleen ajatuksissaan. Linnut eivät varmaankaan ennenkuin päivän sarastaessa, auringon noustessa, taas rupeaisi laulamaan, eikä siis ennen saisi kuulla tuota ihanaa...
Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi ja hänen täytyi saada ilmaista ajatuksensa — hänen täytyi metsän hiljaa humistessa mennä satakielen luo ja saada se laulamaan siitä mitä se odotti — koskapa hänkin tuntui odottavan jotain, vaikkapa se ei lienekään hänen pikku prinssinsä.
Ja niin sai hän kuulla syvän unen salaisuuden, josta lintunen sai ihmeellisimmät puhtaat säveleensä — jonka tähden se rakensi pesänsä ja muni munansa ja oli niin kummallisen utelias joka kerta, kun alkoi kuulua eloa munankuoren alta. Se oli juuri siksi, että siitä ennemmin tai myöhemmin joutuisi ihana pienokainen! Se se on sitten laulullaan voittava kaikki muut satakielet ja täyttävä maan suurella laululla, jota ei ennen vielä ole maailmassa kuultu. Se tiesi sen aivan varmaan, sitä oli vaan odotettava. Ja jos se ei tullut hänelle, niin tuli se varmaankin jollekulle hänen poikaselleen, kun se tulee suureksi ja rupeaa pesimään.
Samaa asiaa mumisi laulurastaskin, vaikkapa olikin puoli nukuksissa. Se ei koskaan laulanut muusta kuin hautomisesta — ainoastaan siitä, että hänen prinsinsä oli rastas, joka lasketteli säveleitään, niin että hänen äänensä yksin oli vallalla.
Yhä useampi ja useampi alkoi nostaa päätänsä ja hiljaksensa viserrellä.
Ei ainoastaan kaikki metsän linnut pienimmästä, hiippiäisestä, suurimpaan tuolla ylhäällä, joka äkisti mahtavana levitti siipensä niin että ilma suhahti ja tunturihonka huojui — vaan myöskin nuput, marjat ja kukat ja kaikki, jotka kevään tullessa eloon heräävät, päästivät ilmoille kaihonsa ja onnen unelmansa, minkä kukin tunsi sisimmässä sielussaan.
Toinen kai kuiskaili toiselleen unessakin, niinkuin pitkälti metsää oli ja yö levitti vaippansa, sulausivat yhteiseen sulounelmaan.
Jokainen näki säteilevän maailman omalla tavallaan, oman katsantokantansa mukaan.
Ja sitten ne kertoilivat ja ilmaisivat mielensä toisilleen:
Miten pikku marjanen oli kasvanut rypäleeksi ja täyttynyt terveyden kimeltävällä nesteellä.
Ja ruusu pakisi miljoonia vuosia kestäneestä taistelustaan, ja siitä miten oli kasvattanut nuppuja, aukaissut ne kukiksi ja täyttänyt elämäntehtävänsä, niin että se voi kuolla ja jälleen herätä eloon ja säilyttää itsensä odottaen hurmaavan ihanoita, tuoksuvia ruusuja, jotka kerran vielä kohottavat päänsä sen helmasta ja kantavat elämän ihanuuden äsken puhenneessa täydellisyydessä.
Unikukka kertoi miten se läpi aikojen oli odottanut ja odottanut ihanaa, joka kerran oli tuleva esiin kantaen suurta punaista lippua ja näyttävä ihmisille kuolemantien tyynenä rauhana ilman vähintäkään tuskaa. Hurskaasti kuten se toivoi, olivat sen kukat aina muodostaneet linnoituksen siemenkotain ympärille.
Mutta mitä hommaa käki piti tulevan suuren kukuntansa vuoksi, sitä oi kehtaa mainita.
Kivirauniossa kissa nuoleksi käpälöitänsä ja kertoili säkenöivin silmin murhista, joita hän hiiviskellen tekee, ja kotka murhatöistään, joita harjoitteli jättiläislinnun vuoksi, joka kerran on lentävä sen pesästä tähtimaailmaan.
Kukko seisoi jäykkänä yhdellä jalallaan ja uneksi kiekuvansa rauhaa koko maailmalle —.
Autuaallinen huumaus täytti ilman.
Metsän prinsessa istui yhtyen uinailuun ja odotteli loistavaa prinssiänsä, josta tulisi kaikkien kuningasten kuningas —.
Kuusi, jonka alla hän istui, oli mastopuuksi käypänen, niin pitkä ja mahtava, että kuninkaan lippu voitiin nähdä yli koko maan, ja metsä oli kasvanut niin korkeaksi, että puiden latvat pilviä hipuivat.
Mutta, kun auringon ensi säteet äkisti kultasivat puiden latvat nousi kukko majesteettisena ja kiekautti erehdyksestä kolme kertaa...
Ja silloin se sortui!
Lukutupa n:o 5 1898.
